Hyvät naiset ja herrat; jatkuu.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Haparoiva katseeni alkoi etsiä keittiöstä mitä tahansa -mitä tahansa, jolla voisi ajaa luihun pois tästä talosta! Minun kodistani jonka puhtautta ja tahrattomuutta ei luihu saisi pilata! Ei ainakaan Sharonin verellä... tai minun.
Kenenkään.
"Paula Pomeroy!" Kuulin äkkiä selkäni takaa ja käännähdin ympäri. Siinä seisoi isä ja tuijotti minua jotenkin oudon jännittyneenä.
"Juuri niin!" Luihu pisti nokkansa esiin isän selän takaa, joka oli huomattavan leveä.
"Komenna..." Sen sanan hän kuiskasi isän korvaan niin että minua alkoi puistattaa. Nappasin vähän pienemmän veitsen laatikosta ja siirsin tähtäämään luihua.
"Sano tyttärellesi että hänen täytyy mennä yläkertaan..."
"Sharon -mene heti yläkertaan!" Isä voihkaisi ja minä katsoin parhaakseni mennä sinne minne käskettiin. Pidin veitsen mukanani. Kokoajan valmiudessa... Sain uusia käskyjä.
"Polvistu pikkusisaresi vuoteen ääreen ja ota veitsi lähemmäs. Anna sen koskettaa kaulaa... hyvä... juuri noin... aivan..."
Älkää vain luulko että aioin oikeasti tehdä mitään Sharonille! Kaikkea muuta. Äiti katsoi kauhuissaan -hän epäili että aikoisin tosissani tehdä sen. Tappaa.
"Viillä." Luihu käski sillä isä ei saanut sanaa suustaan. "Anna mennä tai saat suudella minua."
"Ei onnistu! Ei ikinä! Minä en koske sinuun!" Huusin, mutta kun luihu yritti tönäistä minua vasten Sharonia niin että veitsi olisi muka "vahingossa" uponnut Sharonin kaulaan, päätin tehdä sen, mitä vieläkin joskus kadun kaikesta huolimatta. Heitin veitsen viime tipassa maahan ja käännyin suutelemaan hämmästynyttä luihua. Kun päästin irti, luihu huokaisi tyytyväisenä:
"Oi... hyvä neiti, saatte minut punastumaan. Katsokaa poskiani, hyvä herrasväki."
"Ne ovat aiiiivan VEREN punaiset!"
Äiti alkoi itkeä -luihu lähestyi häntä.
"Olen avioliitossa." Äiti inahti, mutta luihu ei aikonut suudella.
"Nyt on teidän vuoronne." Hän sanoi ja työnsi veitsen äidin kouraan."Nyt on Paula Pomeroyn aika lähteä ikuisuuteen. Ole hyvä ja tee mitä minä käsken tai saat ruukusta päähäsi."
Äiti kieltäytyi monta kertaa ja luihu aseella uhaten alkoi teljetä häntä Sharonin vaatekomeroon. Minä muistin äkkiä lattialla olevan veitsen ja haparoivin ja tärisevin sormin tartuin siihen.
ÄLÄ, isä elehti ja liikutteli huuliaan, ÄLÄ.
Kun luihu oli selin, työnsin puukon suoraan hänen lapaluidensa väliin. Silloin kuulin ulkoa poliisiauton sireenin.
"Hyvää keskiyötä." Poliisi oven takana sanoi kuivasti,
"Naapureilta tuli valituksia melusta."
Isä ohjasi poliisin jos toisenkin peremmälle. Äiti oli vielä shokissa olevan Sharonin luona ja luihu makasi lattialla kiroillen ja karjuen. Hän oli yrittänyt ottaa puukon, mutta minä heitin sen ikkunasta ulos. Nyt sitä ei saisi kukaan.
"Naapurit ovat täysin oikeassa, täällä ON meluttu." Isä sanoi,
"Äänet eivät tosin ole niinkään meidän perheemme aiheuttamia. Tyttäreni on pyydystänyt juuri vaarallisen rikollisen." Isä kaappasi minut kainaloonsa,
"Vaikkei jälki niin siistiä ollutkaan."
"Niin, luihun!" Kuulin Sharonin äänen huutavan huoneestaan.
"Luihun?" Toinen poliiseista naurahti ja katsoi minua,
"Yksi etsintäkuulutetuista on kyllä aika "luihun" näköinen, mutta..."
"Massamurhaaja." Minä sanoin ja tunsin pientä ylpeyttä, että olin survaissut puukon koko Amerikan vihollisen selkään oman henkeni uhalla. Kieltämättä olin vähän shokissa itsekin, mutta eiköhän se siitä...
Isä soitti ambulanssin ja joukko varustautuneita sairaalan työntekijöitä saapui nopeasti paikalle. Luihu yritti vielä viimeisillä voimillaan potkaista minua, kun häntä raahattiin ulos ovesta, mutta ei onnistunut. Sain muuten perustella yhdelle poliiseista, että kyse oli puhtaasti itsepuolustuksesta, kun olin puukottanut luihua. Kyllä se uskottiinkin. Olinhan ainakin saanut purettua koko elin-ikäni agressiot... vai?
Äiti ja Sharon tulivat katselemaan oven raosta miten autot hävisivät näkyvistä kauas horisonttiin.
"Kuka siivoaa...?" Äiti kysyi.
"Et ainakaan sinä!" Isä myhäili ja syleili äitiä.
"Tänään me kaikki lähdemme käymään jossain oikein kaukana lomalla vaikka siihen menisi koko tili. Huomenna voimme pyytää siivoojaa käymään.
"Tutkijat varmaan haluavat vähän analysoida tätä paikkaa?" Tiesi Sharon ja muut nyökyttelivät.
"Ehkä. Jätä avain terassin maton alle." Äiti sanoi kun me astelimme kohti autoa.
Niin me ajoimme vain eteenpäin tietämättä minne... huomasimme pysähtyvämme aivan laitakaupungille.
"Täällä on ihanan hiljaista." Minä sanoin... ja kaikki olivat ehdottomati samaa mieltä!
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Hip hei! x)- Aika surkea. Ei yhtään muokattu
tai mitään... mutta toivottavasti meni alas
edes jollain. *hymy*
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Haparoiva katseeni alkoi etsiä keittiöstä mitä tahansa -mitä tahansa, jolla voisi ajaa luihun pois tästä talosta! Minun kodistani jonka puhtautta ja tahrattomuutta ei luihu saisi pilata! Ei ainakaan Sharonin verellä... tai minun.
Kenenkään.
"Paula Pomeroy!" Kuulin äkkiä selkäni takaa ja käännähdin ympäri. Siinä seisoi isä ja tuijotti minua jotenkin oudon jännittyneenä.
"Juuri niin!" Luihu pisti nokkansa esiin isän selän takaa, joka oli huomattavan leveä.
"Komenna..." Sen sanan hän kuiskasi isän korvaan niin että minua alkoi puistattaa. Nappasin vähän pienemmän veitsen laatikosta ja siirsin tähtäämään luihua.
"Sano tyttärellesi että hänen täytyy mennä yläkertaan..."
"Sharon -mene heti yläkertaan!" Isä voihkaisi ja minä katsoin parhaakseni mennä sinne minne käskettiin. Pidin veitsen mukanani. Kokoajan valmiudessa... Sain uusia käskyjä.
"Polvistu pikkusisaresi vuoteen ääreen ja ota veitsi lähemmäs. Anna sen koskettaa kaulaa... hyvä... juuri noin... aivan..."
Älkää vain luulko että aioin oikeasti tehdä mitään Sharonille! Kaikkea muuta. Äiti katsoi kauhuissaan -hän epäili että aikoisin tosissani tehdä sen. Tappaa.
"Viillä." Luihu käski sillä isä ei saanut sanaa suustaan. "Anna mennä tai saat suudella minua."
"Ei onnistu! Ei ikinä! Minä en koske sinuun!" Huusin, mutta kun luihu yritti tönäistä minua vasten Sharonia niin että veitsi olisi muka "vahingossa" uponnut Sharonin kaulaan, päätin tehdä sen, mitä vieläkin joskus kadun kaikesta huolimatta. Heitin veitsen viime tipassa maahan ja käännyin suutelemaan hämmästynyttä luihua. Kun päästin irti, luihu huokaisi tyytyväisenä:
"Oi... hyvä neiti, saatte minut punastumaan. Katsokaa poskiani, hyvä herrasväki."
"Ne ovat aiiiivan VEREN punaiset!"
Äiti alkoi itkeä -luihu lähestyi häntä.
"Olen avioliitossa." Äiti inahti, mutta luihu ei aikonut suudella.
"Nyt on teidän vuoronne." Hän sanoi ja työnsi veitsen äidin kouraan."Nyt on Paula Pomeroyn aika lähteä ikuisuuteen. Ole hyvä ja tee mitä minä käsken tai saat ruukusta päähäsi."
Äiti kieltäytyi monta kertaa ja luihu aseella uhaten alkoi teljetä häntä Sharonin vaatekomeroon. Minä muistin äkkiä lattialla olevan veitsen ja haparoivin ja tärisevin sormin tartuin siihen.
ÄLÄ, isä elehti ja liikutteli huuliaan, ÄLÄ.
Kun luihu oli selin, työnsin puukon suoraan hänen lapaluidensa väliin. Silloin kuulin ulkoa poliisiauton sireenin.
"Hyvää keskiyötä." Poliisi oven takana sanoi kuivasti,
"Naapureilta tuli valituksia melusta."
Isä ohjasi poliisin jos toisenkin peremmälle. Äiti oli vielä shokissa olevan Sharonin luona ja luihu makasi lattialla kiroillen ja karjuen. Hän oli yrittänyt ottaa puukon, mutta minä heitin sen ikkunasta ulos. Nyt sitä ei saisi kukaan.
"Naapurit ovat täysin oikeassa, täällä ON meluttu." Isä sanoi,
"Äänet eivät tosin ole niinkään meidän perheemme aiheuttamia. Tyttäreni on pyydystänyt juuri vaarallisen rikollisen." Isä kaappasi minut kainaloonsa,
"Vaikkei jälki niin siistiä ollutkaan."
"Niin, luihun!" Kuulin Sharonin äänen huutavan huoneestaan.
"Luihun?" Toinen poliiseista naurahti ja katsoi minua,
"Yksi etsintäkuulutetuista on kyllä aika "luihun" näköinen, mutta..."
"Massamurhaaja." Minä sanoin ja tunsin pientä ylpeyttä, että olin survaissut puukon koko Amerikan vihollisen selkään oman henkeni uhalla. Kieltämättä olin vähän shokissa itsekin, mutta eiköhän se siitä...
Isä soitti ambulanssin ja joukko varustautuneita sairaalan työntekijöitä saapui nopeasti paikalle. Luihu yritti vielä viimeisillä voimillaan potkaista minua, kun häntä raahattiin ulos ovesta, mutta ei onnistunut. Sain muuten perustella yhdelle poliiseista, että kyse oli puhtaasti itsepuolustuksesta, kun olin puukottanut luihua. Kyllä se uskottiinkin. Olinhan ainakin saanut purettua koko elin-ikäni agressiot... vai?
Äiti ja Sharon tulivat katselemaan oven raosta miten autot hävisivät näkyvistä kauas horisonttiin.
"Kuka siivoaa...?" Äiti kysyi.
"Et ainakaan sinä!" Isä myhäili ja syleili äitiä.
"Tänään me kaikki lähdemme käymään jossain oikein kaukana lomalla vaikka siihen menisi koko tili. Huomenna voimme pyytää siivoojaa käymään.
"Tutkijat varmaan haluavat vähän analysoida tätä paikkaa?" Tiesi Sharon ja muut nyökyttelivät.
"Ehkä. Jätä avain terassin maton alle." Äiti sanoi kun me astelimme kohti autoa.
Niin me ajoimme vain eteenpäin tietämättä minne... huomasimme pysähtyvämme aivan laitakaupungille.
"Täällä on ihanan hiljaista." Minä sanoin... ja kaikki olivat ehdottomati samaa mieltä!
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Hip hei! x)- Aika surkea. Ei yhtään muokattu
tai mitään... mutta toivottavasti meni alas
edes jollain. *hymy*
Vastaukset 1
Vanhimmat
täähän oli oikein jännittävä :)
hyvä