En koskaan sopinut perinteisen vanhoillislestadiolaisen muottiin, vaan kapinoin koko ajan ”sääntöjä” vastaan. Ehkä nuo edellä mainitut ”säännöt” olivat suurin syy eroamiseeni, en kokenut eläväni vapaudessa, vaan rajoitetussa, hallitussa yhteisössä. Lisäksi podin jo aivan pienestä pitäen kuolemanpelkoa, eikä vanhoillislestadiolaisuus minulle henkilökohtaisesti ollut lääke siihen.
Eroamiseni jälkeen ajelehdin, vaikkakin olen aina uskonut Jumalaan. Kannoin mukanani sitä surullisenkin kuuluisaa vanhoillislestadiolaista omaatuntoa, jonka takia oikeastaan olin eksyksissä. Pelkäsin tehdä erilaisia asioita samalla kun niitä tein, vasta kylläkin eroamisen jälkeen, koska ne olivat juurtuneet minuun kiinni, ne säännöt nimenomaan.
Oman elämäni tapahtumat toivat minut Jumalaa lähelle erilaisia teitä ja olen kokenutkin Jumalan paljon lähempänä nyt kuin koskaan aikaisemmin. Myös uskoni on vasta tässä yhteydessä henkilökohtaistunut oikealla tavalla. En ole rajoittunut pahassa mielessä, vaan usko on minulle ilo ja siunaus, joka turvaa ja rikastuttaa elämääni.
Jossakin vaiheessa etsin kuumeisesti todistusaineistoa vanhoillislestadiolaisia vastaan, jotta saisin todistettua itselleni ja heille, jotka siihen kuntaan kuuluvat, että he ovat väärässä. Vasta hiljattain minulle on valjennut etten tarvitse sellaisia, koska vain minun matkallani on merkitystä. En aio sanoa, enkä olla se, joka näyttää, ettei heidän uskollansa ole minkäänlaista painoarvoa, vaikkakin monet heistä ovat minulle tehneet niin, olen tavallaan vapautunut uskon kautta liiallisesta pahasta. Olen aina sanonut, etten tarvitse todistelijoita, koska Jeesus on nyt taivaissa. Minä olen ajoittain yhtä yksinäinen uskoni kanssa kuin Hänkin oli, mutta armon varassa jaksan eteenpäin.
En tarvitse maanpäällistä yhteenkuuluvuuden tunnetta, en näkyviä valtakuntia tai sitä, että minua tervehdittäisiin Jumalanterveellä, jotta kuuluisin johonkin. Ei minun enää tarvitse varmistella, eikä pyristellä näennäisissä joukoissa. Minulle se matka vanhoillislestadiolaisuudessa vain oli sellaista.
Eroamiseni jälkeen ajelehdin, vaikkakin olen aina uskonut Jumalaan. Kannoin mukanani sitä surullisenkin kuuluisaa vanhoillislestadiolaista omaatuntoa, jonka takia oikeastaan olin eksyksissä. Pelkäsin tehdä erilaisia asioita samalla kun niitä tein, vasta kylläkin eroamisen jälkeen, koska ne olivat juurtuneet minuun kiinni, ne säännöt nimenomaan.
Oman elämäni tapahtumat toivat minut Jumalaa lähelle erilaisia teitä ja olen kokenutkin Jumalan paljon lähempänä nyt kuin koskaan aikaisemmin. Myös uskoni on vasta tässä yhteydessä henkilökohtaistunut oikealla tavalla. En ole rajoittunut pahassa mielessä, vaan usko on minulle ilo ja siunaus, joka turvaa ja rikastuttaa elämääni.
Jossakin vaiheessa etsin kuumeisesti todistusaineistoa vanhoillislestadiolaisia vastaan, jotta saisin todistettua itselleni ja heille, jotka siihen kuntaan kuuluvat, että he ovat väärässä. Vasta hiljattain minulle on valjennut etten tarvitse sellaisia, koska vain minun matkallani on merkitystä. En aio sanoa, enkä olla se, joka näyttää, ettei heidän uskollansa ole minkäänlaista painoarvoa, vaikkakin monet heistä ovat minulle tehneet niin, olen tavallaan vapautunut uskon kautta liiallisesta pahasta. Olen aina sanonut, etten tarvitse todistelijoita, koska Jeesus on nyt taivaissa. Minä olen ajoittain yhtä yksinäinen uskoni kanssa kuin Hänkin oli, mutta armon varassa jaksan eteenpäin.
En tarvitse maanpäällistä yhteenkuuluvuuden tunnetta, en näkyviä valtakuntia tai sitä, että minua tervehdittäisiin Jumalanterveellä, jotta kuuluisin johonkin. Ei minun enää tarvitse varmistella, eikä pyristellä näennäisissä joukoissa. Minulle se matka vanhoillislestadiolaisuudessa vain oli sellaista.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Vl-opin "ota" (koukku) ei ehkä ollut painunut Sinuun vielä kovin syvälle, kun olet ajatuksissasi jo tuossa vaiheessa.
Jumalan työ "ihmiskoukun" irrottamiseksi minun sisimmästäni näyttää kestävän vuosikymmeniä, ehkäpä elämäni loppuun. Tämä palsta on toiminut yhtenä irrottajana. Näen yhä selkeämmin mitä minulle on Jumalan nimissä tehty ja millaisista asioista taustalla onkaan ollut kyse.
Arvostan sinua, Leena Huovinen, kun esiinnyt omalla nimelläsi. Olet ymmärtänyt ehkä sitä kautta yhden äärettömän tärkeän asian: Se, mitä tapahtui, ei ole sinun vikasi. Sinä olet vain mielipuolisten tekojen uhri ja vielä ajassa, jossa kuraisia jälkiä yritetään kiireesti pyyhkiä jo ennalta.
Jumalan armo on silti suuri, se kattaa kaiken. Sen avulla sinusta tulee ehjä (mikäli et ole jo) ja ihminen, joka pystyy hyväksymään, että tässä maailmassa on selvänkin tapahtua pahaa, niin paha tämä jo itsessään on.
Se, että se paha juuri sinua kosketti, on ikävää. Voit kuitenkin nähdä siinäkin sen puolen, että olisit vieläkin kenties hyvinkin eksyksissä, ilman Jumalan herättelyä, että kuljet väärässä huoneessa.
ihan kaikkineen. Siitäköhän syystä koen, että minulla on yhä jotakin sanottavaa entiselle yhteisölleni.
Jumalan armovaltakunta on maan päällä. Se on maailman laajuinen Kristuksen kirkko osa siitä on rauhan sanalaisuus. En tuomitse vanhollisia enkä muitakaan kristittyjä. Se valta on vain itse Taivaan Jumalalla.
Käsitäkää täydellinen vapaus Jeesuksessa Kristuksessa. Sitä iloa näin rauhan sanan seuroissa mm. Turussa, Pietarsaaressa,Utsjoella, Oulussa ja Rovaniemellä.
suuntaa, jos muutkin suunnat ovat mielestäsi perille vieviä? Eikö olisi siis sama lakkauttaa koko erillinen Rauhan Sana-järjestö ja käydä vaikka kansankirkossamme, jossa on penkeissä tilaa?
En tosiaankaan kirjoita tätä mitenkään Rauhan Sanaa tai ketään vastaan, vaan olen vain utelias, miksi kokoonnutte omana porukkana ja omalla nimellä, jos pidätte muitakin kristyiksi tunnustautuvia Jumalan lapsina?
Jumala tuntee omansa. Kirkon toiminta on monesti hyvin kaukaista, ei ihmistä lähellä olevaa. Siksi me jokainen tarvitsemme oman hengellisen kodin.
Se ei ole sama kuin kansankirkko. Vanhoiliset ja esikoiset julistavat rauhan sanan ohella selkeää Jeesuksen veren evankeljumia.
kaikki eivät ole uskovia vaikka kuuluivat kirkkoon tai herätysliikkeeseen. Emme ole tuomareita. Olen onnellinen kun omistan paljon sukulaisia ja ystäviä kaikista lestadiolaissuunista. Jumalan Rauhaan Putkonen turus
Siitä olen jokseenkin varma.
Kirjoituksestasi välittyi ainakin minulle, kun sitä luin, seestynyt ja tasapainoinen sisältä päin ymmärtämisen kautta muodostunut suhde Jumalaan. Ajattelen itse samalla tavalla.
Samoin itse erosin vl-yhteisöstä melko nuorena ja syykin oli ilmeisen sama kuin sinullakin. Siihen aikaan tuotiin nämä elämäntapasäännökset vl-uson ehdoksi, jotka hoitokokouksien muodossa iskostettiin syvälle jokaiseen uskovaiseen. Silloin omatuntoni (ehkä Jumala) ohjasi minut sieltä pois.
Jonkin aikaa minäkin harhailin hieman eksyksissä. Kohdallani tilanne oli helpompi, koska painolastinani ei ollut vl-kasvatus, vain ne ystävyyssuhteet, jotka näinä vuosina syntyivät, jäivät pois.
Nykyään en minäkään tunnusta mitään erityistä oppia, vaan "kristillisesti" eläminen riittää antamaan sisäisen rauhan.