Suhde päättyi, muutto omaan asuntoon. Asun käytännössä katsoen neljän seinän sisällä. Ex otti yhteyttä ja halusi yrittää vielä. Sekin loppui hyvin äkkiä, kun ex ei enää tiennytkään mitä halusi.
Taannoin oli tutun tuparit, kuulin "kaveriltani" tällaista. Kaikki tuttuni oli kutsuttu sinne, mutta ei minua. Olisihan se ollut kiva, jos minutkin olisi pyydetty. Edes joskus.
Syksy tuli taas. Yksin kaikki päivät chatissa höpöttäen turhanpäiväisyyksiä. Näin edes jotain sosiaalista kontaktia muihin.
Ongelman avaimet: Yksinäinen homomies, joka ei tunne olevansa kovinkaan sosiaalinen. Ei mielestään kaunis tai komeakaan, joten putoaa häntäpäähän seurustelukuvioissakin.
1) Käy treffeillä enemmän!
- Ei halua, kun masentuu vain joka kerta. "ollaanko vain kavereita?" on jo turhankin tuttu klisee.
2) Tutustu ihmisiin!
- Tutustuisihan sitä, jos osaisi. Joka kerta kun on yrittänyt tutustua, niin lopputulos aina ollut sama. Ketään ei kiinnosta. Huomaa olevansa se porukan mielenkiinnottomin yksilö, jonka jutuista ei kukaan ole kiinnostunut. Sulkee suunsa ja on vain hiljaa.
3) Harrasta jotain!
- No, harrastanhan toki. Mutta yksin on ikävä harrastaa. Ei harrastun määrä kuitenkaan korvaa sosiaalista elämää.
4) Käy jossain ja tutustu samalla ihmisiin!
- Missä? Baareissa? Rafloissa? Missä ihmisiin tutustutaan ja miten? Helppohan se on sanoa, että tutustu ihmisiin, kun on ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. Ei sinällään vaikeaa, mutta kun ihmiset eivät tunnu olevan lainkaan kiinnostuneita minusta. Kyllähän sitä tulee juteltua tuntemattomillekin yrittäen luoda kontaktia, mutta huomaa hyvin pian, ettei toista kiinnosta.
Taas päivä, jolloin toivoisi vain kaiken päättyvän. Lähinnä on tunne "miksi jatkaa, kun on vain turha ihminen kaiken keskellä?" Kukaan ei välitä, puhelinkin täysin kuollut. Hyvä jos kerran kuukauteen soi - sekin lämmittää, kun mummo aina kyselee vointeja. Tuntuu, että edes joku vielä välittää tällaisestakin friikistä.
Miettii elämäänsä ja haluaisi palata tuttuun ja turvalliseen lapsuuteen, jolloin vielä oli ystäviä. Ei jaksa enää onnetonta elämäänsä, josta ei löydy mitään valopilkkua. Itsemurha? No, ei todellakaan, vaikka sitä usein ajatteleekin. Toivoo, sen sijaan, että elämä päättyisi jotenkin muuten, kivuttomasti. Joku aamu ei vain heräisikään enää ja olisi päässyt kaikesta kivusta ja särystä - niin henkisestä kuin fyysisestäkin.
Ei jaksa enää hymyilläkään kuin väkinäistä hymyä, sillä sisältä vain kalvaa. Pienet asiat saa onnilliseksi, ja yrittää nauttia näistä kaikin tavoin, mutta nekään eivät täytä kaikkea tyhjyyttä. Sitä kaipaa niin ystävää, sitä kaipaa kumppania - sitä kaipaa edes hetken onnellisuutta.
Kello tulee jo neljä, aamupäivästä taas herättävä töihin. Jos tämä päivä olisi se päivä, kun ei enää herää ja pääsee eroon kaikesta tuskasta.
Taannoin oli tutun tuparit, kuulin "kaveriltani" tällaista. Kaikki tuttuni oli kutsuttu sinne, mutta ei minua. Olisihan se ollut kiva, jos minutkin olisi pyydetty. Edes joskus.
Syksy tuli taas. Yksin kaikki päivät chatissa höpöttäen turhanpäiväisyyksiä. Näin edes jotain sosiaalista kontaktia muihin.
Ongelman avaimet: Yksinäinen homomies, joka ei tunne olevansa kovinkaan sosiaalinen. Ei mielestään kaunis tai komeakaan, joten putoaa häntäpäähän seurustelukuvioissakin.
1) Käy treffeillä enemmän!
- Ei halua, kun masentuu vain joka kerta. "ollaanko vain kavereita?" on jo turhankin tuttu klisee.
2) Tutustu ihmisiin!
- Tutustuisihan sitä, jos osaisi. Joka kerta kun on yrittänyt tutustua, niin lopputulos aina ollut sama. Ketään ei kiinnosta. Huomaa olevansa se porukan mielenkiinnottomin yksilö, jonka jutuista ei kukaan ole kiinnostunut. Sulkee suunsa ja on vain hiljaa.
3) Harrasta jotain!
- No, harrastanhan toki. Mutta yksin on ikävä harrastaa. Ei harrastun määrä kuitenkaan korvaa sosiaalista elämää.
4) Käy jossain ja tutustu samalla ihmisiin!
- Missä? Baareissa? Rafloissa? Missä ihmisiin tutustutaan ja miten? Helppohan se on sanoa, että tutustu ihmisiin, kun on ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. Ei sinällään vaikeaa, mutta kun ihmiset eivät tunnu olevan lainkaan kiinnostuneita minusta. Kyllähän sitä tulee juteltua tuntemattomillekin yrittäen luoda kontaktia, mutta huomaa hyvin pian, ettei toista kiinnosta.
Taas päivä, jolloin toivoisi vain kaiken päättyvän. Lähinnä on tunne "miksi jatkaa, kun on vain turha ihminen kaiken keskellä?" Kukaan ei välitä, puhelinkin täysin kuollut. Hyvä jos kerran kuukauteen soi - sekin lämmittää, kun mummo aina kyselee vointeja. Tuntuu, että edes joku vielä välittää tällaisestakin friikistä.
Miettii elämäänsä ja haluaisi palata tuttuun ja turvalliseen lapsuuteen, jolloin vielä oli ystäviä. Ei jaksa enää onnetonta elämäänsä, josta ei löydy mitään valopilkkua. Itsemurha? No, ei todellakaan, vaikka sitä usein ajatteleekin. Toivoo, sen sijaan, että elämä päättyisi jotenkin muuten, kivuttomasti. Joku aamu ei vain heräisikään enää ja olisi päässyt kaikesta kivusta ja särystä - niin henkisestä kuin fyysisestäkin.
Ei jaksa enää hymyilläkään kuin väkinäistä hymyä, sillä sisältä vain kalvaa. Pienet asiat saa onnilliseksi, ja yrittää nauttia näistä kaikin tavoin, mutta nekään eivät täytä kaikkea tyhjyyttä. Sitä kaipaa niin ystävää, sitä kaipaa kumppania - sitä kaipaa edes hetken onnellisuutta.
Kello tulee jo neljä, aamupäivästä taas herättävä töihin. Jos tämä päivä olisi se päivä, kun ei enää herää ja pääsee eroon kaikesta tuskasta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Lainaus kirjoituksestasi: "Joka kerta kun on yrittänyt tutustua, niin lopputulos aina ollut sama. Ketään ei kiinnosta. Huomaa olevansa se porukan mielenkiinnottomin yksilö, jonka jutuista ei kukaan ole kiinnostunut. Sulkee suunsa ja on vain hiljaa"
Minusta osin tuossa omassa tekstissäsi on vastaus yksinäisyyteesi. Se miten itsesi koet ja näet, heijastuu kanssaihmisiin. Jos olet liikkeellä tyyliin: "anteeksi että olen olemassa mutta onneksi saan elää..." Jos et arvosta itseäsi ja väheksyt itseäsi, ei sinua toisetkaan voi arvostaa ja kunnioittaa. Se miten itsesi koet ja näet heijastuu sinusta ulos ja vaikuttaa siihen miten toiset sinuun suhtautuvat. Suurin osa meistä ihmisistä on "tavallisia tallaajia" eikä mitään ihme-persoonia. Itsestä se vain näyttää silloin siltä kun ei omaa itseään tarpeeksi arvosta, että kaikki muut ovat paljon komeampia, mukavampia, hauskempia, seurallisempia, ja vaikka mitä.
Joka aamu kun heräät, mene peilin eteen, hymyile itsellesi ja sano että rakastat itseäsi ja kunnioitat itseäsi ja olet hieno ihminen! Sano se vaikka useampaan kertaan niin alat uskoa siihen ja yht´äkkiä huomaat ettei ne toiset olekaan sen "mahtavampia" ihmisiä kuin sinäkään. Tsemppiä elämääsi. Muista että niihin harrastuksiinkin voi mennä yksin ja siellä tutustua uusiin ihmisiin.
Lainaus edellisestä: "Se miten itsesi koet ja näet heijastuu sinusta ulos ja vaikuttaa siihen miten toiset sinuun suhtautuvat."
Niin totta kuin olla ja voi. Samoin tuo "peiliharjoitus" on todella hyvä, vaikka saattaa kuulostaa naivilta.
Voisi myös alkaa kuulostella itseään, josko siellä masentuneisuuden takana on vihaa. Melkein aina on. Silloin se viha tulisi saada ulos (vaikka terapiassa) ja hyväksyä se, silloin itsensä hyväksyminen ja rakastaminen on jo paljon helpompaa. Itsensä hyväksyvä huomataan. Tiedän, sillä olen ollut "molemmilla puolilla".
Usko parempaan tuo parempaa...
Mä ymmärrän miltä susta tuntuu, koska musta tuntuu ihan samalta. Sillä erotuksella että en ole homomies, mutta varmaan joku muu friikki sitten. Tällä hetkellä kyllä seurustelen ja poikaystävä on aivan ihana, mutta ketään muuta mulla ei sitten olekkaan. Tai siltä ainakin tuntuu kun "kavereilla" ei ikinä oo aikaa nähä mua tai sit kun ollaan vihdoin jotain sovittu niin ne "unohtaa".
"Tutustuisihan sitä, jos osaisi. Joka kerta kun on yrittänyt tutustua, niin lopputulos aina ollut sama. Ketään ei kiinnosta." Niinpä. Koulussakaan mulla ei oo ketään kaveria. Tulin ryhmään myöhemmin kun kaikki muut ja muilla oli jo kaveri enkä mä vaan osannu änkeä itteäni joidenkin seuraan. Yritin kyllä jutella ihmisten kanssa mutta kyllä sen huomaa kun ei niitä kiinnosta.
Jostain ala-asteelta mulla on jäljellä n. 2 kaveria ja melkein kaikki keihin oon sen jälkeen tutustunu on eka ollu tän toisen kaverin kavereita. Jotenki niistä sitten tuli munkin kavereita, mutta nyt pidetään aika harvoin yhteyttä kenenkään kanssa.