Tämä palsta on ollut äärettömän arvokas. Meisät monet ovat sairastaneet tultuaan vl-liikkeestä oksennetuksi tai joiden oma tunto on pitänyt perinnäissääntöjen noudattamista kohtuuttomana vaatimuksena.Tuskin meistä moni on kokonaan uskoaan jättänyt - taakse on jäänyt vain lestadiolainen liike ja monet sen uskovaiset.
Tämän palstan ansio on että on tuntunut erikoista sidettä muiden vl-liikkeen jättäneiden kanssa. On tuntunut todelliselta jakamiselta kun on voimut kertoa vaikkapa rippikoululeirin yöllisistä kokemuksista. On tuntunut tutulta kun on kuullut jonkun ihmisen kurittamisesta seuratuvan edessä.
Kiitän teitä nimettömät kirjoittajat. Kiitos kun olette jakaneet ajatuksia ja kokemuksia. Kiitos johtopäätöksistä mihin olette päätyneet. Ja teille hömppäjuttujen kirjoittajille - älkää mnenkö pois. Kyllä tälle palstalle sanoja mahtuu kun vain henkilökohtaisuuden sivuutetaan.
Tämän palstan ansio on että on tuntunut erikoista sidettä muiden vl-liikkeen jättäneiden kanssa. On tuntunut todelliselta jakamiselta kun on voimut kertoa vaikkapa rippikoululeirin yöllisistä kokemuksista. On tuntunut tutulta kun on kuullut jonkun ihmisen kurittamisesta seuratuvan edessä.
Kiitän teitä nimettömät kirjoittajat. Kiitos kun olette jakaneet ajatuksia ja kokemuksia. Kiitos johtopäätöksistä mihin olette päätyneet. Ja teille hömppäjuttujen kirjoittajille - älkää mnenkö pois. Kyllä tälle palstalle sanoja mahtuu kun vain henkilökohtaisuuden sivuutetaan.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kertokaa uskosta luopuneet, tai kuten avaaja kirjoitti "liikkeestä ulos oksennetut", missä määrin koette olevanne lestadiolaisia? Kysyn tätä vilpittömällä mielellä, koska minua kiinnostaa asia. Ulkopuolisten silmissä lestadiolaisperheessä kasvanutta pidetään varmasti helposti lestadiolaisena aina. Varsinkin jos pitää tietyistä elämäntavoista, kuten alkoholittomuudesta kiinni.
Rajoittuuko lestadiolaisuus-kokemuksenne omaan itseenne, vai pitääkö esim puolisonne teitä lestadiolaisena? Tunnustatteko uskoa esim työpaikalla tms yhteisöissä? Perusteletteko vaikkapa alkoholista pidättäytymistä uskonnolla?
Nämä vain esimerkkinä, ja keskustelun avauksena.
Olen kiinnostunut teidän elämästänne. Omat epäuskoiset (tiedätte, että tuo sana ei ole ylimielinen vaan vastakohta uskovainen-sanalle puheenparressamme) sisarukseni elävät "maailmallista" elämää, mutta he ovatkin luopuneet nuorina, itsenäisesti ja "maailman rakkaudesta". Kuitenkin he kunnioittavat uskovaisia vanhempia ja sukulaisia pitämällä maailmallisen elämänsä pois heidän silmistään ja korvitaan. Ei kuitenkaan salaten, vaan suoraselkäisesti omana itsenään. (Esimerkiksi eivät piilottele levyjä autossa, kun lainaavat sitä vanhemmilleni, mutta eivät huudata stereoita pihalla vaihtaessaan kesärenkaita alle)
Luulen että kuvaan parhaiten itseäni ja muitakin tuntemiani että "olen lapsena lestadiolaisuudesta vammautunut".
Jokaisen tarina on erilainen. Minun tarina on se että tajusin varhain eron omantunnon äänen ja toisaalta puhujien toistamien "syntien" välillä. Olin todella ahdistunut kun tuolloin 70-luvulla joka askeleella oli kyse siitä että oikein/väärin. Ajatus että kristitty olisi vapaa uskossaan oli "pelkkä vitsi". Ajatus että uskovainen tuntisi uskossaan iloa oli yhtälailla omituinen ajatus.
Kokemus vammautti syvästi. Rinnastan itseni usein insestin uhriin. Minulle tehtiin pahaa eikä minulle annettu tilaa puolustatua.
Naisten kohtelu loukkasi silloin ja loukkaa tänään yhä enemmän (minä olen mies). On hämmästyttävää että kukaan viranomainen ei puutu henkiseen painostamiseen joiden uhrina nuoret naiset ovat lestadiolaisuudessa (jossa kaikki todelliset päätökset synnistä ja synnittömyydestä tehdään miesten kesken).
En ole vihainen lestadiolaisille yleisesti. Olen vihainen aina kun joku lestadiolainen tekee sitä surullisen kuuluisaa jakoaan ME / te. Mutta lestadiolaiset saarnamiehet ja lestadiolaiset nokkamiehet olen joksus aikonut skalpeerta viimeiseen mieheen.
Päivämiehen ohessa. Ymmärrän teitä. Tämä on varmasti yleinen 70-lukulaisen tarina, valitettavasti.
Kaikille ei tämä matkavaate sovi. Se on se jonka me inhimillisillä silmillä näemme. Nimittäin ne, jotka tahdomme nähdä. Sitten joku kaivaa Paavalin lauseen: Usko ei ole joka miehen. Se tuntuu julmalta, mutta toisaalta keventää omaa ristiä ja syyllisyyttä. Kun vaikkapa usko ei ole isoveljeni ohella monen muunkaan miehen (tai naisen, kuten puhujat muistavat lisätä). Naisen asema mietityttää jokaista varmasti. Lähelläni on korkeasti koulutettu nainen, joka kipuilee kipuilunsa, mutta päivä kerrallaan haluaa jatkaa taivalta uskomassa. Hän voi hyvin. Hän istuttaa "urallaan omenapuun" joka päivä, vaikka tietää, että ura saattaa tuhotua 3-5 vuoden sisällä. Tuntuu käsittämättömälta, että hän jaksaa. Tämä jopa ajaa häntä eteenpäin. Kyseessä on poikkeuksellisen älykäs nainen. Toisaalta on se naisten joukko, joille äitiys antaa eniten, ja heille on siihen yhteisön (paitsi neuvolan) hyväksyntä. Mikä siunaus uskomme on heille ajallisesti. On totta sekin, että juuri täyspäiväinen äityis on monelle paras mahdollinen ajallinen tie. Ja arvokkain mahdollinen työ, vaikka palkka onkin kehno.
Olen mies.
Minua loukkasivat edellä olevan kyselijän käyttämät sanat
"uskosta luopuminen", "uskovainen" =vl, vastakohtana "epäuskoinen", etten halua vastata hänelle lainkaan.
Ei minun asioistani tarvitse tuolla tyylillä olla kiinnostunut. En ainakaan osallistu siihen. Se tuntuu ylimieliseltä, vaikka mitä väittäsi. Hymy voi olla sisään päin ja hieman ivallinenkin?
Minäkin tunnen olevani vammautunut. Se näkyy siinäkin, että reagoin "vainme"-opin kannattajiin ja muutenkin itsensäkorottajiin erittäin torjuvasti. Toivon, ettei heikäläisiä tarvitsisi ikinä nähdäkään!
kirjoittamiasi viestejä. julmuus on taustalla ja ehkä lievä nautintokin siitä kun nainen alistuu ja tekee niin kuin pitää... naisen tunteet ja taistelut ovat sisäinen ilosi. naisen rangaistus, häpea ja kärsiminen seksuaalisuudestaan on oikeutettua,
se että hän kärsii ja silti totteleeeee...
Luuletko, etten ole vaimoni kanssa taistellut yhdessä omaa lihaa vastaan ennen kuin uskalsimme avioitua? Ehkä arvaatkin, että tuo nainen lähelläni on vaimoni. Tämä ei ole pelkästään hänen realismia ja ristinsä, vaan myös minun koska olemmehan yhtä. Olen itkenyt hänen kanssaansa tätä ehdottomuutta, minkä edessä olemme ja elämme.
Toistaiseksi Jumala ei ole meille lasta antanut. Olemme kiitollisia siitä. Jos Hänen ajatuksensa muuttuu, otamme lapsemme lahjana vastaan.
Miksi meitä tuntemattomien mielestä vl-mies on sika, ja villisika eli vapaata riistaa? Kyllä me kannamme samaa ristiä vaimojemme kanssa.
Otan sanasi ja kiitoksesi vastaan.
Kiitos itsellesikin.
Näissä tämän palstan kirjoituksissa usein puhutaan siitä tuskasta, minkä vl-liikkeestä erottaminen tai eroaminen on aiheuttanut. Minua hoidettiin hoitokokouskessa 1980-luvun alussa ja tein "parannusta" mitä kummallisimmista hengistä. Eipä mennyt kauaakaan kun jätin vl:t. Eihän sellainen hoitokokousmeno oikeaa uskovaisten toimintaa ollut. Mutta minulle ei jäänyt tuskaisaa tai ahdistunutta mieltä, päin vastoin. Sen jälkeen olen tuntenut onnea ja vapautta. Mutta syvästi säälin niitä ihmisiä, jotka vilpittömästi, mutta asiain oikeaa laitaa huomaamatta, taapertavat vielä tuossa joukossa. Se ei ole heidän oma syynsä, sillä olosuhteet liikkeen sisällä on rakennettu niin, että vain vahvat jaksavat pyristellä irti.
Kirjoitit asenteesta, joka auttaa selviytymään vl-seurakunnasta eroonjoutumisessa. Otit itsesi esimerkiksi. Kirjoitit, että vain vahvat jaksavat pyristellä irti. Kuten sinäkin.
Ehkä yhteisöllisyys ei ole merkinnyt sinulle niin paljon kuin meille jollekin muulle? Lähdithän itse sieltä omasta halusta. Ehkä ympyräsi oli jo aiemmin muualla ja mielenkiintosi toisaalla, valmiiksi pedattuna? Ehkä et ollut ottanut niitä hoitotoimiakaan kovin vakavasti? Vai arvelinko ihan väärin?
Kyllä asenteisiinkin voi vaikuttaa, kun ne tiedostaa ja työstää niitä muuttumaan. Luulen, että siihen tarvitaan apua, lohtua ja uusia mahdollisia vaihtoehtoja, näkökulmia.
Uskon, että onnea ja vapautta voi siltikin tuntea, vaikka välillä muistoissaan ja kirjoituksissaan palaa entiseen vl-aikaan. Ehkä suurin apu on se, ettei enää luule olevansa ainut "katkera" ja ainut "väärällä tavalla" asioita tarkasteleva.
Miksi itse olet täällä? Tuskin vain nuhtelemassa meitä liian "tuskaisia"?
Kiitos x-vl kirjoituksestasi. Luin oman kirjoitukseni uudelleen ja sitten vielä sinun uudelleen. Tässä vastauksiani:
Yhteisöllisyys merkitsi minulle hurjan paljon. Luulin olevani oikeasti uskomassa oikeiden uskovaisten joukossa. Vielä siinä hoitokokouksessa olin vakuuttunut (harha johtui varmaankin väsymyksestä;)), että tämä on veljellistä rakkautta. Mutta kun kokouksen aiheuttamasta "järkytyksestä" selvisin, valkeni minulle asian todellinen laita hyvin pian. Minulla ei ollut mitään valmiiksi pedattuna. Sain kulkea vaikean tien. Päätin heti alussa olla katkeroitumatta.
Tunnen toki tuskaa kaikkien niiden ihmisten puolesta, joita nuo hoitomenot yhä satuttavat. Osittain siksi olen täällä palstalla. En kirjoituksessani missään maininnut, että kaikkien pitäisi päästä itse irti surustaan. Eihän sellainen ole mahdollistakaan. Mutta en löytänyt kirjoituksestani mitään nuhteluun viittaavaan. Siitä kommentistasi heitän pallon sinulle takaisin. Sen keksit ihan itse.
Toivon kuitenkin, että mahdollisimman moni hoitokiusattu pystyisi ymmärtämään kiusaajiaan tutuin sanoin: "he eivät tiedä, mitä he tekevät".
"Päätin olla katkeroitumatta..." kirjoitit. Jos olet oman päätöksesi perusteella välttänyt tuon tunnetilan, niin - onnittelut. Minä en ole noin päättäväinen enkä voimakas. Huonoina hetkinä voisin nimittää itseäni vaikka katkeraksi. Mutta sitten jostakin tulee lohdullisena esim. tuo viimeinen lauseesi. Ja sekin, että ehkä tälläkin on tarkoituksensa. Ainakin minulle, jos ei muille olekaan.
Otan mielelläni väärän sanani takaisin. Se on minulle ihan ilo, jos et omassa vahvuudessasi väheksy meitä heikkompi- tai pahempiluoteisia.
Meillä jokaisella on omanmittainen prosessi työstää noita kokemuksia. Minä en ole voinut tehdä sitä vapaasti aiemmin. Olen ollut sidoksissa vl-maailmaan niin tiivisti, ettei minun omimmat sanani, ajatukseni ja mielipiteeni ole tulleet kuulluiksi. Enkä ole voinut painaa ovea kiinni perässäni ja aloittaa muualla. Minun tuskani on tullut senkin kautta. Ymmärtänet?