Luettuani viestejä täältä "masennus" palstalta olen entistä varmempi asiasta, että olen masentunut.
Olen vielä sillä "asteella", että en haluaisi edes tunnustaa itselleni asiaa. Olen nyt kahden päivän ajan koittanut nostaa puhelinta, että soittaisin opiskelijaterveydenhuoltoon tai suoraan terveyskeskukseen...en ole kuitenkaan vielä pystynyt, sillä kun edes ajattelen numeron näppäilyä alan itkemään...Sitten en halua soittaa kun äänestäni kuulee, että olen itkenyt. Kierre jatkuu.
Syy on siinä, että en halua myöntää kenellekkään pahaa oloani. En halua selittää kenellekkään mistä oloni johtuu, sillä en tiedä! En halua kertoa kauan sitä on jatkunut, sillä minulla ei ole mitään hajua! Tuntuu kuin masennus olisi hiipinyt selkäni takana jo pitemmän aikaa (vuosia) ja nyt viimeisen kahden kuukauden aikana se olisi viimein napannut minut.
Kukaan ulkopuolinen ei voisi koskaan tietää, että minulla menee niin huonosti henkisesti. Tämä johtuu siitä, että jaksan esittää aina kun näen tuttuja tai perhettä. Pukeudun hyvin, laitan hiukset, meikkaan, näytän hyvinvoivalta ja jopa iloiselta ja onnelliselta. Se ei kuitenkaan ole totuus. En halua edes ajatella sitä, että joku saisi koskaan tietää tästä. Hävettää... (mutta toisaalta haluaisin, että kaikki jotenkin vain tietaisivät, niin minun ei tarvitsisi selitellä...olisi niin paljon helpompaa kun voisin lopettaa tämän shown)
Haluaisin tietää onko muita samassa tilanteessa? Tai tarinat miten itse hakeuduit hoitoon auttaisi myös...
Kiitos kun sain purkaa.
Olen vielä sillä "asteella", että en haluaisi edes tunnustaa itselleni asiaa. Olen nyt kahden päivän ajan koittanut nostaa puhelinta, että soittaisin opiskelijaterveydenhuoltoon tai suoraan terveyskeskukseen...en ole kuitenkaan vielä pystynyt, sillä kun edes ajattelen numeron näppäilyä alan itkemään...Sitten en halua soittaa kun äänestäni kuulee, että olen itkenyt. Kierre jatkuu.
Syy on siinä, että en halua myöntää kenellekkään pahaa oloani. En halua selittää kenellekkään mistä oloni johtuu, sillä en tiedä! En halua kertoa kauan sitä on jatkunut, sillä minulla ei ole mitään hajua! Tuntuu kuin masennus olisi hiipinyt selkäni takana jo pitemmän aikaa (vuosia) ja nyt viimeisen kahden kuukauden aikana se olisi viimein napannut minut.
Kukaan ulkopuolinen ei voisi koskaan tietää, että minulla menee niin huonosti henkisesti. Tämä johtuu siitä, että jaksan esittää aina kun näen tuttuja tai perhettä. Pukeudun hyvin, laitan hiukset, meikkaan, näytän hyvinvoivalta ja jopa iloiselta ja onnelliselta. Se ei kuitenkaan ole totuus. En halua edes ajatella sitä, että joku saisi koskaan tietää tästä. Hävettää... (mutta toisaalta haluaisin, että kaikki jotenkin vain tietaisivät, niin minun ei tarvitsisi selitellä...olisi niin paljon helpompaa kun voisin lopettaa tämän shown)
Haluaisin tietää onko muita samassa tilanteessa? Tai tarinat miten itse hakeuduit hoitoon auttaisi myös...
Kiitos kun sain purkaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Opiskelijaterveydenhuoltoon ainakin kannattaa ottaa yhteyttä. Aikoinaan kun soitin sinne ensimmäisen kerran, olin samantapaisissa tunnelmissa kuin sinä nyt ja pelkäsin, mitä tapahtuisi. Jo puhelimessa huomasin saavani ymmärrystä ja asiantuntevaa apua. Vastaanottoaikaa joutui jonkin verran odottamaan, mutta sen jälkeen kaikki alkoi sujua ihan hyvin. Sain keskusteluapua sekä lääkityksen. Työntekijät ovat opiskelijoiden tilanteeseen perehtyneitä. He ovat tottuneet kaikkeen eikä ole mitenkään outoa, jos vaikka itkettää, kun puhuu henkilökohtaisista asioistaan.
Jos haluat, voit antaa sähköpostiosoitteesi, niin kirjoitellaan viesteissä tarkemmin.
Kuule, jos pirtsakkana sinne soitat, voi olla että aika tipahtaa parin kuukauden päästä. Sinne pitää soittaa nimenomaan itkuisena, heillä on vaitiolovelvollisuus ja siellä pitää olla rehellinen ja kertoa ne huonot tuntemukset, muuten ei osata auttaa.
Minä menin lauantaina terveyskeskukseen ja jotenkin se lääkäri osasi lukea minua, soitti psykatriselle poliklinikalle ja kysyi aikaa, parin tunnin päästä olin siellä ja hän pisti minut istumaan sinne terveyskeskuksen käytävälle siksi aikaa, en edes sanonut, että minulla on itsetuhoisia ajatuksia. Siitä lähti prosessi käyntiin, tosin en ollut tajunnut omaa tilaani niin vakavaksi ja aika pitkä parantumisprosessi on takana.
Aivan sama oli minulla, hävetti ja esitin, pieni kahvitteluhetkikin vaati niin paljon energiaa, että olin loppuillan aivan väsynyt.
Nyt olen aivan läheisille kertonut ja kyllä helpotti, kun enää ei tarvinnut keksiä tekosyitä, miksi en lähde sinne ja tänne.
ps. kukaan ei ole vielä hulluksi minua sanonut, päinvastoin ihan kivaa kannustusta ja ymmärtämystä olen saanut.
Nyt vain soittamaan tai voit sotkea elämäsi pahemman kerran.
Ihminen tarvitsee joskus apua toisilta ihmisiltä. Ammattiauttajiltakin.
Teet hallaa itelles, jos et tätä myönnä, jos et anna itelles lupaa hakee apua pahaan oloos. Valinta on sinun. Kannattaa ottaa yhteyttä ja viedä vaikeat asiat ammatti-ihmisen etten. HÄN tietää, miten asioita lähdetään purkamaan. Ole sinä pelkkä hoidettava, älä yritä kaikkea hallita. Oletko vähän turhan ylpeäkin??? Vähän silta tuntuu. Tule alas jalustalta.