Tuli esille toisessa keskustelussa (kyseltiin, miten rahat riittävät), että millaista on kasvaa vähävaraisessa perheessä. Ovatko lapset onnellisempia, jos rahaa on riitävästi, saavatko nuoret paremman koulutuksen, jäävätkö köyhän perheen lapset automaattisesti pois esim. lukio-opetuksesta jne..
Näistä asioista on keskusteltu isommissakin piireissä aina aika ajoin. Pinnan alla on ollut aistittavissa, että köyhyys haisee.
Nykyisin asenteet ovat muutuneet kovemmiksi ja asiat ja asenteet näytetään suoraan.
Tälläistä suoraa viestintää on omakin perheeni saanut kokea. Muutama vuosi sitten eräs poikani ystävä painosti poikaani hankkimaan kännykkää ja koska meillä tuolloin ei ollut varaa puhelinta liittymää hankkia jäi tämä ystävyys katkolle pitkäksi aikaa.
Toinen tapaus sattui erään ulkoilun yhteydessä, kun eräs tuttavaperheen poika(3v.) moitti silloin 4v. poikamme pyörää rämäksi ja huonoksi ajopeliksi, kehui samalla kuinka hänen oma pyöränsä on parempi ja hienompi. Lapsen äiti seisoi vieressä ja hymähteli. Itse olin aivan ällikällälyöty ja en osannut sanoa mitään. LOhduttelin hiljaa omaa itkevää poikaani.
Näistä ja monista muista esimerkeistä huomaa, miten asenneilmapiiri on koventunut. Ajatellaan, että köyhät perheet/ihmiset ovat jollakin tavalla vailla ihmisarvoa, heille voi sanoa mitä tahansa. Heidän elämäntapaansa ja arvojaan ei kunnoioiteta.
Materiaalinen hyvinvointi on kaikki kaikessa. Ihminen arvotetaan sen mukaan millainen talo, auto, pyörä tai vaatteet hänelläon. Lapset ja nuoret imevät herkästi nämä arvot itseensä ja on melkoinen tehtävä taistella kulutusyhteiskuntaa vastaan.
Ennen opetettiin, että ketään ei saa kiusata huonojen vaatteiden tms. takia. Ihmisen kunnioitus oli toista luokkaa. NYkyisin tuntuu, että kukaan ei välitäkään enää opettaa lapsilleen
tälläisiä käytöstapoja tai arvoja-päinvastoin... tuntuu olevan hyväksyttyä pilkata jos kaverilla ei ole yhtä muodikas pyörä tai urheiluväline kuin itsellä.
Ja vanhemmat kilpailevat siitä kenen lapsi tai nuori menestyy parhaiten urheilussa tai kuolussa.
Muistelen, että ennenvanhaan tälläistä kerskailua ei oikein suvaittu.
Luulisin, että tälläiset mielipiteet, kuten tämä eräs kirjoittaja esitti (kuinka rahat riittää yhteydessä) ovat melko yleisiä.
Ajatellaan, että kaikenlainen materiaalinen hyvä, matkustelu, kalliit harrastukset, oma huone (usein täynnä leluja ja muuta kamaa) jne...
ovat lapselle ja nuorelle välttämättömiä ja muunlainen elämäntapa on halveksittavaa, ei hyväksyttävää.
Ed.m. mielip. tuli esille lukio-opetus. Kirjoittaja oli sitä mieltä,että köyhille lukion kirjat ovat usein liian kalliita ja näin ollen köyhän perheen nuoret jäävät vaille ylioppilaslakkia ja heidät "työnnetään" pienistä, köyhistä kotioloista nopeasti työelämään.
No Suomessa on kuitenkin tukijärjestelmiä, jotka takaavat, että köyhemmänkin perheen lapsella on mahdollisuus opiskella, jopa lukiossa. Helppoa se ei tietenkään ole muttei mahdotonta.
Ja onhan muitakin koulutusmahdollisuuksia kuin lukio, ammatilliset oppilaitokset ovat myös hyvä vaihtoehto. Ja ei kaikille sovi lukiomuotoinen opiskelu, vaikka olisi miten varakkaasta perheestä, joskus voi motivaatio olla niin hukassa, ettei opiskelusta tule mitään vaikka kuinka saisi tukea joka puolelta.
Onneksi meillä Suomessa on hyvin kattava ja monipuolinen koulutusjärjestelmä. Vaihtoehtoja on paljon ja edetä voi myös ammatill. koulutksen kautta vaikka miten pitkälle. MYöhemmin voi parantaa koulutustaan esim. aikuisopiskelun kautta, oppisopimuskoulutus on myös eräs vaihtoehto. Työvoimakoulutus on myös laajentunut ja parantunut... eli onhan näitä. MYös köyhemmillä ja varattomilla on mahdollisuuksi.
MUtta jos asenneilmapiiri tästä kovenee ja siirtyy päättäjille asti voi olla että tulevaisuudessa on toisin.... köyhyys alkaa haista yhä enemmän... yksilön ihannointi ja hyvinvointi menee yhteisen hyvän edelle.
Näistä asioista on keskusteltu isommissakin piireissä aina aika ajoin. Pinnan alla on ollut aistittavissa, että köyhyys haisee.
Nykyisin asenteet ovat muutuneet kovemmiksi ja asiat ja asenteet näytetään suoraan.
Tälläistä suoraa viestintää on omakin perheeni saanut kokea. Muutama vuosi sitten eräs poikani ystävä painosti poikaani hankkimaan kännykkää ja koska meillä tuolloin ei ollut varaa puhelinta liittymää hankkia jäi tämä ystävyys katkolle pitkäksi aikaa.
Toinen tapaus sattui erään ulkoilun yhteydessä, kun eräs tuttavaperheen poika(3v.) moitti silloin 4v. poikamme pyörää rämäksi ja huonoksi ajopeliksi, kehui samalla kuinka hänen oma pyöränsä on parempi ja hienompi. Lapsen äiti seisoi vieressä ja hymähteli. Itse olin aivan ällikällälyöty ja en osannut sanoa mitään. LOhduttelin hiljaa omaa itkevää poikaani.
Näistä ja monista muista esimerkeistä huomaa, miten asenneilmapiiri on koventunut. Ajatellaan, että köyhät perheet/ihmiset ovat jollakin tavalla vailla ihmisarvoa, heille voi sanoa mitä tahansa. Heidän elämäntapaansa ja arvojaan ei kunnoioiteta.
Materiaalinen hyvinvointi on kaikki kaikessa. Ihminen arvotetaan sen mukaan millainen talo, auto, pyörä tai vaatteet hänelläon. Lapset ja nuoret imevät herkästi nämä arvot itseensä ja on melkoinen tehtävä taistella kulutusyhteiskuntaa vastaan.
Ennen opetettiin, että ketään ei saa kiusata huonojen vaatteiden tms. takia. Ihmisen kunnioitus oli toista luokkaa. NYkyisin tuntuu, että kukaan ei välitäkään enää opettaa lapsilleen
tälläisiä käytöstapoja tai arvoja-päinvastoin... tuntuu olevan hyväksyttyä pilkata jos kaverilla ei ole yhtä muodikas pyörä tai urheiluväline kuin itsellä.
Ja vanhemmat kilpailevat siitä kenen lapsi tai nuori menestyy parhaiten urheilussa tai kuolussa.
Muistelen, että ennenvanhaan tälläistä kerskailua ei oikein suvaittu.
Luulisin, että tälläiset mielipiteet, kuten tämä eräs kirjoittaja esitti (kuinka rahat riittää yhteydessä) ovat melko yleisiä.
Ajatellaan, että kaikenlainen materiaalinen hyvä, matkustelu, kalliit harrastukset, oma huone (usein täynnä leluja ja muuta kamaa) jne...
ovat lapselle ja nuorelle välttämättömiä ja muunlainen elämäntapa on halveksittavaa, ei hyväksyttävää.
Ed.m. mielip. tuli esille lukio-opetus. Kirjoittaja oli sitä mieltä,että köyhille lukion kirjat ovat usein liian kalliita ja näin ollen köyhän perheen nuoret jäävät vaille ylioppilaslakkia ja heidät "työnnetään" pienistä, köyhistä kotioloista nopeasti työelämään.
No Suomessa on kuitenkin tukijärjestelmiä, jotka takaavat, että köyhemmänkin perheen lapsella on mahdollisuus opiskella, jopa lukiossa. Helppoa se ei tietenkään ole muttei mahdotonta.
Ja onhan muitakin koulutusmahdollisuuksia kuin lukio, ammatilliset oppilaitokset ovat myös hyvä vaihtoehto. Ja ei kaikille sovi lukiomuotoinen opiskelu, vaikka olisi miten varakkaasta perheestä, joskus voi motivaatio olla niin hukassa, ettei opiskelusta tule mitään vaikka kuinka saisi tukea joka puolelta.
Onneksi meillä Suomessa on hyvin kattava ja monipuolinen koulutusjärjestelmä. Vaihtoehtoja on paljon ja edetä voi myös ammatill. koulutksen kautta vaikka miten pitkälle. MYöhemmin voi parantaa koulutustaan esim. aikuisopiskelun kautta, oppisopimuskoulutus on myös eräs vaihtoehto. Työvoimakoulutus on myös laajentunut ja parantunut... eli onhan näitä. MYös köyhemmillä ja varattomilla on mahdollisuuksi.
MUtta jos asenneilmapiiri tästä kovenee ja siirtyy päättäjille asti voi olla että tulevaisuudessa on toisin.... köyhyys alkaa haista yhä enemmän... yksilön ihannointi ja hyvinvointi menee yhteisen hyvän edelle.
Vastaukset 8
Vanhimmat
on hieno klisee että kaikilla on mahdollisuus opiskella jne, mutta yllätys onkin iso kun asia ei niin olekkaan!
Meillä kun kahden tuloilla elää kuusi on oleellisesti pienemmät mahdollisuudet kustantaa lasten opiskeluja kuin perheessä jossa niillä tuloilla elää kolme tai neljä? Opintotukea ei vaan saa käytännössä lainkaan taloudet joissa on kaksi työssäkäyvää aikuista. Missäään kohdassa ei kysytä kuin tuloja, menot kun ei tukiin vaikuta!
Käytännössä tilanne on siis se, että lapsi opiskelee kotipaikkakunnallaan vaikka mahdollisesti mieluisampi ala olisi muualla, mutta kun tukia ei heru kuin vasta toiselle asteelle ja silloinkin niukasti. Kelan laskuria on käytetty kyllä ahkeraan..
Kannattaa todella ottaa asioista selvää ennen kuin alkaa hirmuisesti kehua noilla mahdollisuuksilla.. Opiskelupaikkaa perheen tilanne ei meillä sanele, mutta todella asuminen toisella paikkakunnalla ei tule missään nimessä kyseeseen! Joillakin oppilaitoksilla on toki asuntoloita, mutta harvoilla..
Opiskelun tilanne muuttuukin tramaattisesti rahan suhteen kun lapsi täyttää 20-vuotta tai hän siirtyy korkeakouluun tai siihen verrattavaa tai jopa ammattikouluun tuossa iässä.
Meillä kyllä opiskeli toinen vanhimmista pojista ammattiin, toisella paikkakunnalla(600 km. päässä kotoa).
Hän oli 16-vuotias aloittaessaan opinnot. Ei saanut muistaakseni ensin opintorahaa vaan lähetimme joka kuukausi tietyn summan opiskelurahaa,asumistukea sai. Lainaa ei tarvinnut, osasi elellä hyvin pienillä rahoilla.
17-vuotta täytettyä sai opintorahaa, ei mitenkään suurta summaa, mutta toimeen tuli. 18-vuotiaana opintoraha nousi mukavasti, koska poika oli kesätöissä jokakesä raha-asiatsujuivat senkin vuoksi.
Ja aina kotona käydessä mukaan laitettiin ruokaa ym. tarpeellista kotivarastoista. Tämä lapsi oli minun mukana aina kauppamatkoilla ja vertailimme hintoja ja mietimme mikä vaihtoehto tulisi halvimmaksi ja eipämennyt tämäkään oppi hukkaan.
Olen aivan samaa mieltä kanssasi. (Oli muuten hyvä kirjoitus siellä toisessa ketjussa!)
Itse olen vähävaraisesta perheestä ja täytyy sanoa että vaikka sitä rahaa ei niin ollut niin kyllä rakkautta sitäkin enemmän.
Sitä oppi jo lapsesta että mikään ei taivaasta tipu eikä raha kasva puissa, eikä mitään saa ilmaiseksi. Opiskelin (työelämääkin jo koettuani) avoliitossa ollessani, sain minimaalisen tuen, lainaa en ottanut koska koettiin että toimeen tullaan mutta mihinkään ei ole varaa tuhlata. Koulukaverini ottivat lainaa, ostelivat uusia vaatteita (minä kirppiksiltä ja uffilta), kävivät joskus baareissa (minä en juurikaan rahanpuutteen takia koska koin että se ei ole niin tärkeää) ja valittivat koko ajan kun ei ole rahaa!! Minä en valittanut kun ajattelin että aikansa kutakin. Kun opiskelun päätyttyä lähdimme työelämään, alkoi se valitus lainan takaisinmaksusta, minä hykertelin tyytyväisenä velattomana ja toiset olivat ihmeissään että eikö sulla ole lainaa. Tiesin monta opiskelukaveriani, jotka olivat ihan samanlaisessa tilanteessa (mies suunnilleen samanpalkkaisessa työssä ja vuokra-asunnossa asuivat) ja varmasti olisivat hekin pärjänneet tiukemmalla budjetilla opiskeluajan.
Itse aina korostan lapsilleni sitä, ettei esim. 8-vuotias todellakaan vielä tarvitse omaa kännykkää, eikä aina voida ostella ja hankkia vähän "sitä sun tätä" kun kavereillakin on.
Polkupyöräksi kelpaa vanha käytettykin, eikä sen tarvitse olla 21-vaihteinen vain siksi "kun kaverillakin on".
Ja juuri tuo kunnioitus, että osattaisiin olla kiitollisia ihan pienistäkin asioista mitä on, eikä siihen tarvita mitään "ihme-juttuja" jotta saadaan elämyksiä ja kokemuksia.
Se riittää että pukki tuo pari lahjaa, ei niitä tarvita pariakymmentä jotta voi kehuskella kavereilla sillä määrällä ja kilpailla kuka sai eniten.
Tuntuu vain niin säälittävältä että varmasti monissa perheissä korvataan se yhteinen aika ja "arkikokemukset" tavaralla, krääsällä, aina jollain uudella, peleillä, leluilla... Eihän lapset arvosta mitään mitä koko ajan tosiaan tippuu taivaalta ja syydetään ilman sen kummempaa vaivannäköä. Saadaan aina vain koko ajan jotain uutta... ja kuinka suuri osa siitä on todella tarpeellista?
Joskus on kyselty lapsilta, että mitä ovat mieltä jostain tai mikä oli kivaa, niin kuitenkin ne tärkeimmäksi mieleen jääneet jutut on olleet niitä yhdessä perheenä tehtyjä ja koettuja juttuja, eikä se että kun sain uusimman pleikkapelin (niitä on joskus saatu kummilta lahjaksi) tai jokin vastaava.
Ja kaikkien ei varmasti tarvitse mennä lukioon ja yliopistoihin, korkeakouluihin, kukahan ne "tavalliset" äärettömän tärkeät työt tekee? Olen aina sanonut lapsille vaikka vielä pieniä ovatkin, että on ihan sama on sitten mikä tahansa putkimies, postinkantaja tai kaupan myyjä tai apteekkari, kaikki työt ovat yhtä tärkeitä ja pääasia että itse pitää siitä työstään mitä tekee ja itse arvostaa työtään.
Mietin aina näitä lapsia jotka kaiken saavat, että mitäs sitten kun he ovat aikuisia ja huomaavat että on niitä laskujakin mitkä pitää maksaa ja mitäs sitten kun tuleekin oikea tiukka paikka elämässä, niin miten sitten pärjätään pienillä tuloilla.
Olen nyt aikuisena todella kiitollinen lapsuudestani, siitä että mitään ei saatu "noin vain", sekä siitä että opin jo nuoresta tekemään töitä ja hankkimaan elantoni jo ennen opiskeluja ja sitten opiskelujen jälkeen.
Vanhemmat näyttää sen mallin lapsilleen miten näihin asioihin suhtaudutaan ja mikä on se arvomaailma tässä kulutusyhteiskunnassa, siis esimerkkinä; "ompas siinä vanha pyörä ja ruosteinen, karsea"... "ompas siinä hieno vanha pyörä ja vielä toimii ja kulkee noin hyvin"...
Minä olen nelilapsisesta perheestä eli en suurperheestä. Silti meillä ei ollut rahaa oikein mihinkään ylimääräiseen. Se ärsytti minua, kun ei voinut esimerkiksi harrastaa mitään vähänkään kallista.
No haiseehan se koyhyys. Ainahan se on haissut.
Itse olen 3 lapsisesta perheestä ja rahaa ei ollut mihinkään, silti muutettiin usein. Oli noloa aloittaa uudessa koulussa ja olla se harmaa hiiri. Lapset ovat armottomia ja arvomaailma on aivan eri varakkailla. Vaikka he eivät sitä suostu myontämään.
palstalla joku paheksui lastensa sijaisperhettä, kun siellä ei ollut antaa edes kaikille omaa kännykkää. Tasan ei käy lahjat tässä elämässä... luulen että ne sijoitetut lapset olisivat antaneet vaikka vaatteet päältään tasapainoisesta perhe-elämästä lapsuudessaan.
Kyllä saisi enemmän olla tässä maailmassa rohkeutta asettua materialistisia arvoja vastaan. Ei aina tarvitse olla kaikkea sitä mitä muutkin.
Täällä maalla on muuten niin päin, että 8-vuotiaan poikani kännykkää kummastellaan (isän vanha laite, kuukausimaksuton liittymä ja soitonesto) ja poika haluaa laittaa kaapista kuotoisimmat verkkarit, koska toiset huomauttelevat, jos on sellaiset housut missä ei voi juosta... Kohtuus kaikessa, tykkäisi äiti!
Zerpah! Seiso rohkeasti poikasi edessä kun hän törmää sinun mielestäsi vääriin vaatimuksiin. Kuka hänelle arvoja opettaa, jos et sinä? Ja lastenhan on puolustettava meitä rahan valtaa vastaa kun emme enää itse kykene... (Mistä pääsisi uuteen aiheeseen nim. miten puolustamme nyt omia isovanhempiamme ja vanhempiamme...)
Olenkin aina seisonut poikani edessä rohkeana ja arvoni tietävänä. Mielestäni myöslapset ovathyväksyneet, ettei kaikkea voi saadaja ostaa.
Kaveriporukat ovatvaan nykyisin hyvin materialistisia ja vaatimukset ovatkovia. Tottakai nuoret ja lapset ovatvieläsen verran kehittymättömiä ettäheille on tärkeää kaikki ulkoinen ja kaveriporukan esimerkki on usein voimakas.
Tämä eräs poika, josta kerroin on palannut nyt poikani kaveripiiriin, mutta samanlaista ystävyyttä se ei enää ole. Tämä kännykkäjupakka jätti jälkensä. NYt tämä kännykkäkaveri on usein ilman kavereita, joten rahallakaan ei aina taida ystävyyttä saada.
Sekin on ihmeellistä miten eri asioita ihmiset arvottavat. Ei osteta laatuisaa ruokaa (kotimaista, luomua, vihanneksia) koska se on NIIN kallista. Lapselle ostetaan käytetty sänky ja PATJA, koska uudet ovat niin kalliita. Sitten nämä samaiset ihmiset ostavat ihka uusia autoja, luksustuotteita sisustukseen, taulutelkkareita jne. Kun eihän se patja näy ulospäin muille, tai joku luomutomaatti. Lapset syövät valkoista makaroonia ja sikanautaa. Tosin sitten on varaa ostella kotipizzoja ja jäätelöauton antimia. Kun nehän EI oo kalliita...että arvostuksensa kullakin. No, tämä tuli vähän asian vierestä, tuli vain tästä materian arvostuksesta ja muille näyttämisestä mieleen...