siis voiko tästä jokapäiväisestä ahmimis- ja oksennushelvetistä oikeesti päästä eroon? Tuntuu vaan niin helvetin vaikeelta kuvitella, että joskus vois vielä elää normaalia elämää.. Kaikennäkösissä hoidoissa on tullu pompittua ja lääkkeitä syötyä, mutta mistään ei tunnu olevan apua.. Ehkä en sitten vielä ole tarpeeksi syvällä käynyt..
Niin onko täällä bulimiasta kokonaan parantuneita ihmisiä? Mikä teitä auttoi eniten parantumisessa?
Niin onko täällä bulimiasta kokonaan parantuneita ihmisiä? Mikä teitä auttoi eniten parantumisessa?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mulla eniten autto se, että halusin todella lopettaa sen. Joka oksennus kerran jälkeiset itkut ja pelko siitä, että sairastuisi vakavasti johonkin niistä monista taudeista, joita bulimia voi aiheuttaa sai lopulta mut irti siitä kierteestä. Ei se helppoa ole ja takapakkia tuli usein, mutta nyt taitaa olla jo vuosi kokonaan oksentamatta ja pari vuotta kun en ole tehny sitä säännöllisesti. Täytyy kuitenkin myöntää, että edelleen tulee silloin tällöin olo, että tekis mieli vetää koko kaappi tyhjäks ja työntää pää pönttöön (viimeks toissa päivänä :( ). Psyykkasin onneks itteni kuitenkin jättämään sen väliin ja keskityin muihin asioihin. Eikä tuo suhtautuminen ruokaan ole edelleenkään terveellä pohjalla. Anoreksian kautta bulimiaan kun aikoinani ajauduin, niin kyllä se jäljet on jättäny.
Voimia sulle todella paljon! Koita vaikka syödä ihan mini pieniä annoksia usein päivässä, se saattaa auttaa (olet kyllä varmaan tän neuvon jo saanu) ja syö vaikeasti oksennettavia ruokia.
Pystyt siihen kyllä :)
Minulla on sellainen käsitys, ettei nelikymppisillä bulimiaa juurikaan esiinny. Jos siis säilyy hengissä, niin paranee siinä kolmenkympin korvilla itsestäänkin.
no johan lohdutti :D:D
Hei,
Olen 41-vuotias nainen. Bulimia alkoi minulla joskus 18-vuotiaana. Kärsin siitä todella pitkään. Kävin läpi terapiat ja lääkehoidot. Ehkä ne ovat auttaneet osittain. Olinkin välillä vuosia lähes kuivilla vesillä (oksensin ehkä 5-10 krt/vuosi). Mutta esim. nyt, kun ihmissuhdeasiat ovat taas rempallaan, bulimia on palannut. Olen joskus miettinyt, että onko bulimia samanlaista kuin alkoholismi: kerran bulimisti, aina bulimisti?
En haluaisi masentaa sinua. Uskon itse, että bulimiasta voi parantua. Mutta helppoa se ei ole. Varsinkin, jos ei pysty hyväksymään itseään ja helposti ilmaantuvia läskejä. Tänään mietin, että mun pitäisi lopettaa tällaisten palstojen lukeminen, koska näitä lukiessa saa käsityksen että bulimia on ihan 'normaalia'. Se tekee asiasta ikäänkuin hyväksyttäämpää.
Jostain luin, että parisuhde parantaa syömishäiriöstä. Siinä on vinha perä. Silloin on paljon muutakin mietittävää.
Mitä enemmän ongelmia elämässä on, sitä paremmin on pidettävä itsestään huolta.
Kyllähän täältä löytyy!
Mulla tämä parantumis projekti alkoi ihan ajatuksesta että ei helvetti, ei tällasta he..ttiä tarvii kenekään kestää lopunikäänsä.
Kun tunne siitä, että elämää olis ilman oksentelua alkoi kuulostaa enemmän vapaudelta kuin ahdistavalta, alkoi mun parantuminen. Koska sitten lähdin apua hakemaan? Vuosia myöhemmin. Se tarvii sen oman aikansa ennekuin pystyi meneen ihan tositarkoituksella psykologin puheille. Sitä ennen kenenkään on ihan turha yrittää järkeä puhua. Sen pitää lähteä siitä omasta tunteesta.
Mä en saanut lääkkeitä, sillon 8v sairautta takana. Kerroin heti alkuun, että en usko tästä koskaan paranevani. Hän sanoi, että sillä ei ole mitään väliä, kunhan et enää oksenna. Se henkinen hyvä olo tulee sitten perästä. Näinhän se meni. Henkistä pahaa oloahan mä sinne pyttyyn yrjösin, ennenkaikkea. Aloin liikkumaan, hankin sen kauan kaivatun elämän ja lopetin turhan itsesäälin. Oksennanko vielä? joskus, mutta tiettekö mitä? enää en uppoa siihen repsahdukseen, vaan aloitan alusta. Annan itselleni anteeksi ja alotan alusta, koska itselle kannattaa olla kuitenkin aika lempeä.
Sanotaanko, että kerran oksentelua kolmessa kuukaudessa on kuitenkin aika vähän jokapäiväiseen verrattuna, ja kun siitä ei tee numeroa, niin kynnys oksentaa on aina seuraavaksi pienempi, koska muistan, että se ei olekaan se juttu mistä soimaan ja piiskaan ja häpeän itseäni, koska olen antanut sen anteeksi. Siltä on ikäänkuin pohja mennyt koko hommalta.
Tsemiä parantujille! Siitä voi parantua!
Itselläni ei ole bulimiaa, alkoholismia eikä tupakkariippuvuutta. (Tuskin tuleekaan, kun ikää on jo reippaasti.) Näin ulkopuolisena täytyy ihmetellä miten monenlaisia vaivoja ihmisillä onkaan. Ilmeisesti sairausmekanimismit näissä tapauksissa ovat hyvin samantapaisia olisipa sitten kyseessä bulimia, alkoholismi tai tupakka/huumeriippuvuus?
Bulimiassa taudin syynä lienevät nykyiset julkisuudessa rummutettavat ulkonäkö- ja laihuuspaineet. Tässä ketjussa onneksi on esimerkkejä siitä, että bulimiasta ja muistakin vastaavista on mahdollista parantua. Tsemppiä matkaan ja kohti parempaa tulevaisuutta!
Itselläni on kokemusta sekä anoreksiasta että bulimiasta. Yläasteen kahdeksannella luokalla olin hieman pulska ja kiitos muutaman läheisen ihmisen raadollisten kommenttien "Ota vaan vielä kolmaskin torttupala" päätin alkaa laihduttamisen ja lenkkeilyn eli söin mahd. vähän ja lenkkeilin hullun lailla. Paino alkoi pudota ja tietysti nälkäkin aika ajoin vaivasi ja sitten keksinkin hyvän idean, eli voin syödä mitä vaan, kunhan vaan heti oksennan ruuat pois, mahtavaa...justiinsa joo.
No paino kyllä pysyi kurissa, mutta jatkuva oksentelu sai naaman näyttämään turvonneelta ja hampaat kärsivät kovasti. Ruuan jatkuva pakonomainen ajattelu vei puhdin elämältä ja tuntui siltä, että sitä vaan odotti sitä hetkeä, että pääsi jonkun helposti oksennettavan syötävän kimppuun. Kuntoilu jatkui edelleen ja muistan kun 17-vuotiaana olin 165 cm pitkä ja painoa oli vajaa 48 kg - olin omasta mielestäni normaali, mutta nuoremman veljeni sanat herättivät hieman: "sinulla on yhtä paksut pohkeet ja reidet". Lisäksi hammaslääkäri alkoi ihmetellä hampaiden kulumia ja jokaisen hammaslääkärireissun jälkeen olin tosi masentunut, sillä luulin joutuvani hankkimaan tekarit jo kolmikymppisenä....
Oksentelua (säännöllistä) jatkui jotakuinkin parikymppiseksi asti, jolloin aloin käydä kuntosalilla ja tapasin miehen, joka hyväksyi minut sellaisena kuin olen ja sai minut seisomaan omilla jaloillani. Muutin pois lapsuudenkodistani, ja pääsin pois laihuutta ihannoivan enoni ja äitini välittömästä vaikutuspiiristä. Kuntosalitreeni (ei todellakaan mikään järjetön bodaus) muutti omaa kehonkuvaani paremmaksi. Hyvänä lisänä paranemisessani oli mies joka tiesi syömishäiriöstäni, tuki minua kaikessa, uskoi minuun ja sai oman ajatteluni kääntymään positiivisemmaksi. Häneltä opin moton, joka on sen jälkeen suuresti vaikuttanut minuun eli "Älä turhaan mieti asioita, joita et voi muuttaa vaan keskity niihin asioihin, joihin voit vaikuttaa ja joilla on sinulle merkitystä" ja "Maahan kaatunutta maitoa on turha surra". Eli rakkaus parantaa. Ja tietysti eräätkin vuosien mittaan kertyneet terapiatunnit...eli kävin kyllä psykologin juttusillakin muutamaan eri otteeseen.
Em. suhde päättyi jo 7 vuotta sitten ja nykyään olen avioliitossa ja pienen tytön äiti. Olen nykyään armollisempi itseäni kohtaan, eikä muutama ylim. kilo juurikaan heilauta elämääni suuntaan tai toiseen. Tottakai ottaa ihan jumalattomasti päähän, kun vaatteet eivät joko mahdu päälle tai istu enää yhtä hyvin kuin ennen, mutta sen asian kanssa pystyy elämään. Nykyinen painoni on 66 kg (vrt 48 kg 18 v. sitten) ja ainahan pari kiloa voisi pudottaa, mutta se ei ole oksentamisen väärti. Mieluummin vaikka salille tai kävelemään.
Omat hampaat on edelleen suussa vaikkeivät todellakaan loistokuntoiset olekaan - hammaslääkärille on saanut työntää ihan kiitettäviä summia vuosien mittaan, mutta näyttää siltä, että näillä vielä vähän aikaa pärjätään. Ja kyllä helpotti kun sain sanottua omalle hammaslääkärilleni, mistä kiilteen kulumat ovat peräisin - vastaanotto oli asiallinen ja siitä lähtien kiilteen vihlonnat ja muut on otettu huomioon mukavasti.
Toivon sinulle voimia paranemiseen! Itselläni meni vuosia, ennen kuin uskalsin/halusin ääneen puhua sairaudestani muille kuin muutamalle läheiselleni. Synkimmässä oksentelun kurimuksessa muistan toivoneeni, että olisinpa vaikka alkoholisti - ilman viinaa tulee loistavasti toimeen, mutta ilman ruokaa on aika hutjakka olo.
kun sairastin anoreksiaa ja bulimiaa yksi päivä vaan tajusin että tämähän on ihan hullua että eihän tälläistä kukaan normaali tee ajattelin päässäni ne asiat... sen sairauden saa pois jos selvittelee ne pois päässään itselleen ... kannattaa ajatella mieti vaan mitä kaikkea olit tehnyt tuon sairauden eteen kaikkia hulluja tekoja minua ne ainakin rupesi lopulta naurattamaan nytkin kun mietin niitä esim. piilotin ruokaa viskasin pois kävin jääkaapilla ja vihasin voi rasiaa :D ... kylläpä naurattaa miten hullu sairaus se voikaan olla... mutta minulle jäi päälle se että katson kaikki kilokalorit joka paketin takaa ja tuntuu että syksyn tullessa se taas tulee esille ... mutta ota vinkki tästä ja rupeappa joku päivä selvittelemään sitä asiaa päässä siellä se sairaus on ... pian vain kenties naurat sille,,, onnea sulle !