Olimme raskaudesta tosi onnellisia (aviopari, minä 21 v). Kun kerroin raskaudesta äidilleni, se otti sen tosi raskaasti, oikeen masentui ja siitä lähtien (nyt pari viikkoa) olen saanut kuulla vain sitä että olen tehnyt elämäni virheen ja tulen katumaan jne jne jne. Isäni otti hienosti, on ollut tukena ja apuna ja jaksaa kuunnella kun minä itken (vanhempani ovat eronneet). Nyt tähän valitukseen on liittynyt myös mummoni, joka on ihan sydänkohtauksen partaalla kun "miten se nyt lasta alkaa työntää kun ei ole edes opiskellut eikä käy töissä"....
Olen todella väsynyt ja pettynyt heihin. Ennen raskautta kaikki oli niin hyvin. Nyt minusta tuntuu että en halua nähdä äitiäni enää koskaan.
Onko teillä samoja ongelmia? Miten vanhempanne on asian ottaneet?
Olen todella väsynyt ja pettynyt heihin. Ennen raskautta kaikki oli niin hyvin. Nyt minusta tuntuu että en halua nähdä äitiäni enää koskaan.
Onko teillä samoja ongelmia? Miten vanhempanne on asian ottaneet?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ymmärrän, että tunne on erityisen kipeä sinun kohdallasi, kun kyse on omasta äidistäsi. Kai ymmärrät, ettei empaattinen ja tunnemaailmaltaan terve ihminen käyttäydy tuolla tavoin. Ei kyllä ihmetytä, miksi vanhempasi ovat mahdollisesti eronneet.
Omalla kohdallani taas appivanhemmat oli olleet tosi nihkeitä vauvamme suhteen, ja se on satuttanut aviomiestäni. Kun menimme naimisiin, anoppini kertoi jo silloin minulle, ettei heillä ole / tule rakkaampaa lastenlasta kuin mieheni siskon tytär.
Kun nyt sitten kerroimme odotuksesta, niin heti ensimmäisenä heitä kiinnosti, oliko kyseessä vahinko vai tarkoitus. Ihan tarkoitettu kun oli, niin sitten haluttiin tietää, kauanko ollaan yritetty. (Hei haloo, kyse on meidän seksielämästä!) Anoppi vielä jatkoi, että eihän tämä uutinen heitä nyt niin yllätä, kun he ovat tottuneet että lapsenlapsia tulee ja menee - appiukko säesti, että meidän täytyy muistaa, että tämä on iso askel meille, mutta pieni askel yhteiskunnalle.
Appiukko on myös todennut, että häntä hieman pelottaa, kuinka tulemme selviämään lapsen kasvatuksesta. Anoppi spekuloi mahdollisia tulevia ongelmiamme jo silloin tyyliin "tehän nyt ootte semmosia" ennen kuin lasta oli laitettu alullekaan. Mieheni hermostui taannoin ja soitti isällensä, että huomioisivat edes minun tunteet, kun olen raskaana. Viime kesänä näimme sitten sattumalta - olen pyrkinyt heitä välttelemään - ja kuulumisten kyselyn sijasta mulle vaan todettiin, että olen muuttunut edukseni, kun tissini ovat kasvaneet.
Kyllä ihmiset osaa olla sitten ihania toisilleen!
äitini esitti innostunutta odotusaikana, mutta pettymys oli hänelle valtava kun en saanutkaan tyttöä vaan vilkkaan pojan.
Nykyään hän selkeästi näyttää todellisen luonteensa ettei pidä pojasta, yleensä tulee käymäänkin vain silloin kun tietää että lapsi on päivähoidossa, olen joskus joutunut pyytämään n.tunniksi hoitoapua esim. lääkärissäkäynnin ajaksi, mutta lupautuminen on ollut sen verran nihkeää, etten enää pyydä.
Nyt kun odotan toista, oli äitini todennut että "kyllä kai se sitten taas on poika".
Isäni ei lapsista ole koskaan välittänyt yhtään ja appivanhemmat suhtautuu vähän paremmin, mutteivät koskaan esim. pyydä poikaa luokseen hoitoon, niinkuin useimmilla tuttavillani on, että isovanhemmat haluavat viettää aikaa lastenlastensa kanssa. Kyllähän se välillä vetää mielen matalaksi ja katkeraksikin, varsinkin kun poika on luonteeltaan mitä ihanin 3- vuotias
minä olen 23v ja esikkoa odottaessani olin olin 19.
äitini järkkyi aivan kamalasti ja yritti käännyttää aborttiin kaikin tavoin.en tehnyt niin.
odotusajan en saanut mitään tukea.
erosin silloisesta miehestäni ja sen jälkeen äitini on suorastaan tunkeutunut elämäämme(minun ja uuden kihlattuni)
hän ravasi päivittäin meillä soitti vähintään 2 krt päivässä varmistaakseen,että tyttö voi hyvin ja on syönyt jne.
alko kiintyä tosissaan tyttöön,ei nähnyt enää muita ei kyennyt edes keskustelemaan kanssani muusta kuin tytöpstä,määräsi minua miten mun pitää lastani kasvattaa,syöttää,nukuttaa..jne jne
moitti,että olen huono äiti ja halusi tytön taas viikonlopuksi heille heliteltäväksi.
tyttö sai mummin luona tehdä mitä halusi,usein halusi kaiki taulut seiniltä ja olla mummin sylissä 24\7 kun hän siihen itse niin suostui.
kaikki koristeet tyttö halusi ja tietenkin sai ne-vaikka kuinka kielsin äitiäni antamasta koriste-esineitä tytölle kun se ei ole vain tapana,lelut ovat sitä varten.
siis lista on pitkä...äitini vain "omi" tyttäreni ja jätti minut vain syrjään,minua ei enää ollut eikä nykyinen puolisinikaan ollut kuulemma tarpeeksi kohtelias ollakseen vävy.
mikään muu ei merkinnyt äitilleni kuten tyttäreni merkitsi hänelle.
välit pistin kokonaan poikki koska paloin loppuun tähän käytökseen.
siitä tulee kohta vuoi ettei olla oltu yhteydessä...
nykyään odotan jo toista lasta ja kerroimme siitä isälleni(onka kanssa olen ollut jotakuinkin puheväleissä,en enää kun äitini kielsi isää)
isäni vain totesi"hyvä jos kaiki on hyvin...no,tarvii soitella sulle myöhemmin"
näin sitten kävi eikä koskaan sen jäjkeen enää soitellutkaan.
mutta,sen päätin,että jos joskus pääsen väleihin vanhempiini uudestaan,niin koskaan en enää anna heidän vaikuttaa meidän omiin asioihin enkä sulata loukkaamisia ja muita määräilyjä esim.lasteni kasvatuksen suhteen.
se silloinen valtava ahdistus on kaikonnut sen myötä kun katkasin välini vanhempiini,tosin vanhempani ovat luonteeltaan hyvin empaattisia ja lämpimiä.
lapsena meidät on kasvatettu hyvin lämpimässä ympäristössä ja avoimuus on meillä aina ollut läsnä kaikessa-tosin tilanteet muuttuu ja kaippa se ihminenkin siinä samalla(?)
äh,tää meni taas ohi aiheen vissiin,mutta tämä oli kuitenkin eräs esimerkki vanhemmista.
mieheni vanhemmat taas ovat todella mukana tässä odotuksessa ja jopa esikoisen hyväksyneet t äysin omakseen.sentään se minua lohduttaa monessa suhteessa.
Omalla kohdallani suhtautuminen on ollut positiivista, mutta jännitti kyllä kertoa.
Veikkaisin kyllä, että äitisi pehmenee ajatukselle pikkuhiljaa. Kyllä sä ehdit vielä opiskella ja käydä töissä. Kun äitisi huomaa, että te pärjäätte ja asiasta ei tule mitään ongelmaa, eikä sua ala kaduttamaan lapsi, niin varmasti hänkin alkaa sua tukemaan jossain vaiheessa.
Minä ainakin sain vaikutelman, että omalle äidilleni oli aika tärkeä juttu tuo mun itsevarmuus ja määrätietoisuus, kun kerroin lapsesta. Iloitse raskaudesta parhaan kykysi mukaan puolisosi ja isäsi kanssa ja ole päättäväinen ja määrätietoinen. Sitten äitisi huomaa, ettei sun elämä lopukaan raskauteen. Tsemppiä!
Kiitokset sinulle viimeisestä Lilja-82! Tosi rohkaisevaa tekstiä! Kiitos teille kaikille! On meilläkin hirveät huolenaiheet, ihan niinkuin tässä ei olisi tarpeeksi kestämistä itsellekin - sitten vielä joku huohottaa koko ajan niskaan. Huh.
Ihan ekaks sellanen, että itellä kertominen vasta edessä päin, mutta mutta..
Täytyy sanoa, ettei näköjään kaikki vanhemmat mitään järjen jättiläisiä ole!! Surettaa ihan Teidän kaikkien puolesta, miten vanhempanne ja muut ovat suhtautuneet uuteen tulokkaaseen.
Itteäni (minä 22, mies kohta 23) kertominen jännittää, mutta olen jo nyt päättänyt että yritän olla välittämättä negatiivisista reagtioista jos niitä nyt sitten tulee. Teini-ikä kun oli äidin kanssa sellasta h*lvettiä, että! Niin, tavallaan olen vain tottunut saamaan aina negatiivista palautetta. Mutta mutta, aika näyttää senkin..
Ennen kaikkea kuitenkin jaksamista Teille kaikille !!
lähtien kun olen itse kohdusta tullut olen itse ollut lapsi rakas ja äiti on aina tienny että kun minä avioidun niin se on selviö että lapsenlapsia tulee.
Siitä se sitten alko kun naimisiin menin. Jokaiseen puheluun äiti ymppäsi jollainlailla "ettehän te nyt vielä lapsia..." "odottakaa nyt vielä" vaikka en olisi itse asiasta mitään sanonut.
Kerettiin olla vajaa vuosi naimisissa kun vauva ilmoitti tulostaan. Äiti oli niin järkyttynyt että sanoi soittavansa kohta uudestan... ja kyllä se siitä sitten ajan kanssa iloksi muuttui vaikka pelkäsinkin pahinta (äidillä on tapana olla vähän dramaattinen). Isä totesi vaan "ihmisillä on tapana lisääntyä", mutta näin myöhemmin huomaa että tuleva ukki pörhistelee sulkiaan aina kun vauvasta on puhe.
appivanhemmat on jo mummi ja ukki mutta odottavat innolla millainen persoona mahasta ulos putkahtaa ja millaisen suhteen uutukaiseen saa luotua. Hienosti ovat suhtautuneet.
Harmi kun kaikilla lapsilla ei ole mahdollisuutta luoda hyvää suhdetta isovanhempiinsa. Itseänkin ihan harmittaa kun toinen mummo meni kuolemaan ennen mun syntymää ja toinen ukki on vaan nimi paperilla (nimi jonka sain tietää vasta vauva kirjaa täyttäessä inttäen omalta äidiltäni).
mutta vika ei onneksi ole lapsessa... eikä aina vanhemmissakaan.
Me ei olla vielä kerrottu meidän vanhemmille, koska ei olla neuvolassakaan käyty, ens viikolla olis aika. Päätettiin kertoa vasta ekan ultran jälkeen, että on varmaa, et masussa olisi sitten joku.
Ollaan tosi nuoria vielä, ja suurin osa varmaan pitää meitä typerinä, mutta tämä on meidän elämä.
Olen äitiä leikilläni varoitellut jo pidemmän aikaa, että ehkä olisi tulossa ensimmäinen lapsenlapsi ensi vuonna, mutta äiti on kauhistellut asiaa hieman, mutta onneksi painottanut, että se tukee kuitenkin, tehdäänpä sitten mikä tahansa päätös. Silti jännittää kertoa sille. Mieheni vanhemmat ovatkin sitten hankalampi juttu. En tiedä miten heille kertoisi. Kuulemma miehen mummi olisi vain iloinen, koska odottaa jo innolla lapsenlapsia ja paljon, mutta omat isovanhempani eivät varmasti niinkään.
Päivä kerrallaan. Toivottavasti suvut hyväksyvät ja tukevat meitä vielä kertomisen jälkeenkin. :)