Olen 26-vuotias. Viime syystalvena elämässäni tapahtui käänne, jonka myötä kohtasin oman kuolevaisuuteni. Siitä hetkestä pitäen olen elänyt lähes päivittäisessä kuolemanpelossa ja asioiden päättymisen pelossa. En vain omani, mutta myös kaikkien tuntemieni ihmisten kuoleman pelossa. En ole koskaan kyennyt hyväksymään ajatusta menetyksistä, jotka tapahtuvat vastoin tahtoani. Kuolema on juuri tällainen ja nyt, 26-vuotiaana olen havahtunut hiljan siihen epämiellyttävään ajatukseen, että suomalaisen keskimääräisestä eliniänodotteestani, noin 75 vuotta, on enää 2/3 jäljellä. Kun huomioidaan, että ajan kuluminen on omassa aikakäsityksessäni nopeutunut merkittävästi lapsuusvuosista, ei tilanne enää naurata. On koko ajan sellainen tunne, että olisi vain kova kiire kaikkeen ennenkuin viikate heilahtaa omalla kohdalla (joku kriisi tai villitys, tiedetään).
Mutta tämä menee syvemmälle. Koen ahdistusta kuoleman ajatuksesta. Tähän saakka olen suhtautunut kuolemaan vain sellaisena asiana, jolla rangaistaan väärintekijöitä, hyvien saadessa jäädä olemaan. Se, että joudun itse kokemaan sen jonain päivänä, turhauttaa minua. En koe ansainneeni kuolemaa, koskaan. Se, etten voi paeta sitä minnekään raivostuttaa ja ahdistaa minua. Miksi olen pyrkinyt käyttäytymään kuin pyhimys viime vuodet, jos siitä ei palkitakaan mitenkään. Miksi en saman tien hylkäisi kaikkea moraalia ja alkaisi vain kahmimaan itselleni kaikkea hyvää mahdollisimman häikäilemättömästi? Aivan kuten palkkojaan juuri korottaneet ministerimme ja kansanedustajamme. Ja kaiken maailman Fryckmannit ja Uotit. Ja Fortumin ja Nesteen pomot, jotka ylläpitävät kartellihintojaan välittämättä siitä millä köyhän perhe maksaa seuraavan sähkölaskun tai tankkaa autonromunsa. Ehkä he ovatkin tajunneet asiat paremmin ja ottavat sen lyhyen, mutta makean elämänsä muusta välittämättä, sillä rehellisestihän ei mammonaa ehdi tienaamaan jollei voita Lotossa tai kuulu siihen marginaaliporukkaan joka kykenee keksimään yhtä hyvän idean kuin kansallissankarimme Lordi.
Minulla on kuitenkin ollut aika korkeat moraaliset ihanteet joskus, joiden noudattamisen kuvittelin tekevän elämäni hyväksi. Mutta eikä mitä. Mikään, mitä olen yrittänyt elämässäni ei ole toiminut ja nyt sitten olen havahtunut siihen, että aikaa ei enää olekaan loputtomasti. Vituttaa. Mutta uhkarohkeiden riskien ottaminen muutoksen tuomiseksi, tai sen "elämisen tunteen" kokemiseksi ei siltikään houkuttele, sillä riskinotossa olen aina hävinnyt kun on jostain tärkeästä ollut kyse.
Laittakaaten nyt sitten kommentteja tai älkää, mutta sitä en halua kuulla, etteikö muka kuolemassa olisi mitään pelättävää. Siinä on kaikki pelättävää, vai laitettiinko se itsesuojeluvaisto ihmisiin muka pelkäksi koristeeksi? Veikkaanpa meinaan, että kovimmatkin jannut jotka väittävät uskaltavansa kuolla kunnialla, lähtevät todellisuudessa helvetinmoisen paniikin kourissa, täristen, peläten, huutaen ja riehuen, yrittäen vastustaa kohtaloaan viimeiseen saakka, valmiina vaikka myymään sielunsa Perkeleelle vastineeksi lisävuosista. Ainakin jos joutuvat kuolemaan pitkään ja kivuliaasti esim. tulipalossa, tai sisäelinten repeydyttyä autokolarissa, tai hukkumalla, kuolintapa josta allekirjoittaneella on kokemusta, sillä meinasi sattua omalle kohdalle 20 vuotta sitten, painajaismainen tilanne jonka muistan vieläkin. Eri asiahan sitten on kuolla unissaan kuninkaiden kuolema, etuoikeus joka mm. Kari Suomalaiselle, suurelle pilapiirtäjälle myönnettiin.
Mutta tämä menee syvemmälle. Koen ahdistusta kuoleman ajatuksesta. Tähän saakka olen suhtautunut kuolemaan vain sellaisena asiana, jolla rangaistaan väärintekijöitä, hyvien saadessa jäädä olemaan. Se, että joudun itse kokemaan sen jonain päivänä, turhauttaa minua. En koe ansainneeni kuolemaa, koskaan. Se, etten voi paeta sitä minnekään raivostuttaa ja ahdistaa minua. Miksi olen pyrkinyt käyttäytymään kuin pyhimys viime vuodet, jos siitä ei palkitakaan mitenkään. Miksi en saman tien hylkäisi kaikkea moraalia ja alkaisi vain kahmimaan itselleni kaikkea hyvää mahdollisimman häikäilemättömästi? Aivan kuten palkkojaan juuri korottaneet ministerimme ja kansanedustajamme. Ja kaiken maailman Fryckmannit ja Uotit. Ja Fortumin ja Nesteen pomot, jotka ylläpitävät kartellihintojaan välittämättä siitä millä köyhän perhe maksaa seuraavan sähkölaskun tai tankkaa autonromunsa. Ehkä he ovatkin tajunneet asiat paremmin ja ottavat sen lyhyen, mutta makean elämänsä muusta välittämättä, sillä rehellisestihän ei mammonaa ehdi tienaamaan jollei voita Lotossa tai kuulu siihen marginaaliporukkaan joka kykenee keksimään yhtä hyvän idean kuin kansallissankarimme Lordi.
Minulla on kuitenkin ollut aika korkeat moraaliset ihanteet joskus, joiden noudattamisen kuvittelin tekevän elämäni hyväksi. Mutta eikä mitä. Mikään, mitä olen yrittänyt elämässäni ei ole toiminut ja nyt sitten olen havahtunut siihen, että aikaa ei enää olekaan loputtomasti. Vituttaa. Mutta uhkarohkeiden riskien ottaminen muutoksen tuomiseksi, tai sen "elämisen tunteen" kokemiseksi ei siltikään houkuttele, sillä riskinotossa olen aina hävinnyt kun on jostain tärkeästä ollut kyse.
Laittakaaten nyt sitten kommentteja tai älkää, mutta sitä en halua kuulla, etteikö muka kuolemassa olisi mitään pelättävää. Siinä on kaikki pelättävää, vai laitettiinko se itsesuojeluvaisto ihmisiin muka pelkäksi koristeeksi? Veikkaanpa meinaan, että kovimmatkin jannut jotka väittävät uskaltavansa kuolla kunnialla, lähtevät todellisuudessa helvetinmoisen paniikin kourissa, täristen, peläten, huutaen ja riehuen, yrittäen vastustaa kohtaloaan viimeiseen saakka, valmiina vaikka myymään sielunsa Perkeleelle vastineeksi lisävuosista. Ainakin jos joutuvat kuolemaan pitkään ja kivuliaasti esim. tulipalossa, tai sisäelinten repeydyttyä autokolarissa, tai hukkumalla, kuolintapa josta allekirjoittaneella on kokemusta, sillä meinasi sattua omalle kohdalle 20 vuotta sitten, painajaismainen tilanne jonka muistan vieläkin. Eri asiahan sitten on kuolla unissaan kuninkaiden kuolema, etuoikeus joka mm. Kari Suomalaiselle, suurelle pilapiirtäjälle myönnettiin.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Olen itsekkin 26vee, ja pelkään myös ihan pirusti kuolemaa/sairauksia..Tosiaan miten lyhyt ihmiselämä onkaan hetket liitää silmissä, keljuttaa, kun tuntuu, että kukaan ei ymmärrä tätä kuolelemanpelkoa ja elämän lyhyyttä,,vanhemmat ihmiset aina jaksaa paasata et jokaisen on lähdettävä joskus, mut varmasti samalla lailla pelkäävät sitä itsekkin,,Mut tätä pelkoa ei jaksais päivästä toiseen pitäsi vaan yrittää elää joka hetki "täysillä"menee muuten tärkeää aikaa hukkaan murehtimisella,,mut minkäs teet:( Oletko saanut mistään tukea pelkoihisi?Ja mikähän tähän auttaisi?
järjenvastaiset pelot ovat usein kristinuskon aikaansaannosta. Kannattaisi ehkä perehtyä joihinkin idän uskontoihin,joissa on terveempi suhtautuminen kuolemaan.
ei uskontoihin vaan filosofioihin.
...en sitten mistään. Sen verran helpotusta välillä on saanut, että aina välillä pystyy unohtamaan nämä asiat, painamaan taka-alalle. Mutta se ei auta loputtomiin.
...kaikki uskonnot elämästäni täytenä humpuukina, joten helvettiä en pelkää.
olen saapunut
olen kotona
tässä ja nyt
olen vahva
olen vapaa
asun äärettömyydessä
Minä olen 58 vuotias eli Tupla risat siis kuusivuotta. :-[
En ole koskaan pelännyt kuolla, elää olen pelännyt joillakin elämän osa-alueella.
Olen elänyt ilman ”vaatimuksia” elämälle tai elämästä. :-X
Nuorena pelkäsin määrätyissä tilanteissa joutuvani raiskatuksi, tuttavapiirissäni oli neljä raiskattua. Seksi ”vapautui” kuusikymmenluvun lopulla ehkäisypillereiden myötä. Vapaa seksi käsitettiin erilailla, yksinkertaisimmat uskoivat vapauden tarkoittavan oikeutta naida juuri Minun haluamaani henkilöä.
”Ukkomies tekee hyvän työn ja on hiljaa” oli näiden pillumelojen iskulause.
Kuljin miesvaltaisissa harrastuksissa ja toiminnassa, kas kummaa, jouduin usein ilmoittamaan; etten tarvitse ja minulla on korkeat kriteerit paikkani käyttäjälle.
Olen nainen se on eräänlainen voitto. Olen aina halunnut omia lapsia, naisena se on ollut toteutettavissa ihan ”kotikutoisena”.
Milloin ihminen elää täysillä?
Tuttavani sairastui diabetekseen ollessaan hieman yli kaksi kymppinen. Hän päätti elää täysillä, sairaus ei hänen elämäänsä rajoita. Tuo ”täysillä” eläminen tarkoitti hänelle ruokavalion hitolle heittoa. Hän kuoli 24 vuotiaana Juhannus juhlissa, jouduttuaan koomaan. Kaverit eivät tienneet sairaudesta eivätkä tunteneet sairautta. Luulivat hänen vain sammuneen.
Hae ja saavuta elämässä tyytyväisyyttä. ”Kannettu vesi ei kaivossa pysy” siis sinä luot elämäsi.
Määrätynlainen lähitaisto säilyy elämässä aina. Maailman matkaaja tapaa käsittämättömän paljon hyväksikäyttäjiä ja elämän vapaakyytiläisiksi hakeutuvia.
Kilpailu on kovaa, heikot sortuvat kateuteen, joka saattaa olla todella härskit ulottuvuudet saavuttavaa.
Älä pyri vapaakyytiläiseksi elämään, älä elä elämääsi muiden kautta tai muiden ehdoilla. Hanki uusia harrastuksia ja opiskele, älä koskaan parkkeeraa vain yhteen ajatukseen tai tapahtumaan. Sinä elät itsesi kanssa jokaisen 86 400 sekuntia vuorokaudessa, koko elämäsi ajan. :-*
(*.*)
__’*♥Ämmi
Minä myös pelkään, ehkä pelkään enemmän sairauksia joihin voi kuolla. Pelkään itse saavani tai jonkun läheisen saavan jonkun vakavan sairauden. Esim. nyt kun minulla on viisaudenhammas(?) kipeä tai se on puoliksi tulossa, mutta siinä on sellainen paksu "nahkalepare" päällä niin pelkään sen olevan jotain vakavaa.. todella tyhmää, mutta minkäs teet.. Välillä on todella raskasta olla, kun saa pelätä ja ainakun asioita miettii niin saan ne pään sisällä paljon vakavammiksi kuin ne todellisuudessa ovat..
Raskasta välillä on.. En osaa auttaa tai kertoa miten tästä pääsisi, mutta voimia sinulle!
Usko tai älä, kuolemanpelko hälvenee iän myötä. Näin vain on - jokaisen kohdalla. Jotkut vanhimmista jopa odottelevat asiaa, jota sinä nyt pelkäät!
On mulle lähinnä se merkitys että joudun miettimään mitä haluaisin vielä saavuttaa tai tehdä jäljellä olevalla ajalla, tietty iän myötä tehtävissä olevien asioiden joukku typistyy typistymistään.
Kannattaa kuunnella Bellmannin lauluja, niissä on ihan terve suhtautuminen kuolemaan - ja sitä varsinkin riitti Bellmannin aikana. Kuolemaansa kannattaa miettiä joka päivä, se asettaa elämän eri ilmiöt oikeaan mittakaavaansa. ELämää ei ole ilman kuolemaa, siispä nostakaamme malja kuoma kuolemalle!