Olen potenut pitkään tietynlaista ahdistusta. Elämäni matkanvarrella on sattunut paljon. Mm, isäni kuoli kun olin 11v, nuoruus jäi osittain kokematta sillä aloitin työteon 13v, sain lapsen jonka jouduin hoitamaan lähes poikkeuksetta yksin kaikkine yöitkuineen ym, isäpuoleni kuoli kun olin 21v ja kuten lapsena myös silloin olin se vahva joka tukee ja auttaa muita. Nyt kun olen selvinnyt vielä väkivaltaisesta ja viinanhuuruisesta parisuhteesta ja löytänyt sen jälkeen vierelleni miehen joka huolehtii ja rakastaa minua ja edellisestä liitosta saamaani lasta, olen romahtanut. Elämä pitäisi toisaalta olla kaikin puolin kunnossa, mutta olen masentunut varsinkin työni puolesta. Psykologini on ehdottanut minulle kk sairaslomaa ja menoa johonkin kelan tukemaan 3kk terapiajasoon jossa kokeillaan myös läälitystä. Mietin nyt että mitä teen? Yritänkö sinnillä hoitaa asian itse vai tukeudunko apuun? Onkai paljon ihmisiä jotka ovat selsinneet yksinkin, vai kannattaako apu ottaa vastaan kun sitä tarjotaan?
Toiset ihmiset...
Olenko hullu?
3258
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kyllä sullakin on oikeus ulkopuoliseen apuun, kaikesta ei selviydy yksin..
Turvaudu apuun, anna itsellesi vihdoin ja viimein lupa olla heikko. Olet kantanut jo aivan liikaa hartioillasi..Omakohtainen kokemus avun hyväksymisestä auttoi.Ei se ole helppoa myöntää tarvitsevansa toisia tai että ei jaksa,ei se väärin ole.Tässä neuvoni,voimia sinulle.
Kiitoksia viesteistä. On vain inhoittava odotus edessä. Työterveyslääkäri lomilla ja ei halua kovin monen eri lääkärin kanssa käydä asioita läpi. Kaikista pahinta on olla joko yksin tai yksin jossain kaupassa tai muuten ihmisten ilmoilla. Täytyy myöntää että minulla on aivan ihana mies vierellä... onneksi!