Moikka,
olen viime aikoina miettinyt, onko läheisille välillä vaikea huomata syömishäiriötä..? Vaikka sitä ei välttämättä täysin yrittäisikään salata. Monet kyselevät täällä huolissaan, onko heidän ystävillään ja perheenjäsenillään anoreksia, mutta kuinka helposti sille voi olla täysin sokea?
Itse olen miettinyt, että kertoisin omasta syömishäiriöstäni avomiehelleni, mutta tavallaan haluaisin hänen huomaavan sen itse... Jotenkin hävettäisi kertoa siitä hänelle. Tiedän, etten ole mikään luukasa vielä (167/48), mutta ihmettelen, ettei hän ole vielä tajunnut(tai ainakaan sanonut mitään!). Olemme seurustelleet 1 ½ vuotta, josta ensimmäisen vuoden voin aika hyvin, oli ns. parempi vaihe (syömishäiriö on ollut n. 7 vuotta). Viimeisen ½ vuoden aikana olen kuitenkin laihtunut 5-6 kiloa, ja suhtaudun ruokaan melko avoimen neuroottisesti täällä kotona. Oman pääni sisällä en muuta ajattelekaan, kuin kaloreita ja ruokaa.
Avomieheni on liikunnanohjaaja ja urheilija ja tietää melkoisesti liikunnasta, ravinnosta jne. Jokin aika sitten hän tuli ulkomaanreissulta, jossa oli ollut koulukavereidensa kanssa. Hän kauhisteli naispuolisen luokkakaverinsa laihuutta, ja sanoi että tällä on ihan varmasti anoreksia. Seuraavana päivänä hän kommentoi, että käsivarteni ovat jopa ohuemmat, kuin hänen anorektisen koulukaverinsa. Muttei mitenkään huolestuneeseen sävyyn siis.
Olen nyt jotenkin hukassa itseni kanssa - haluaisin puhua hänen kanssaan, en pidä siitä jos suhteessa on asioita, joista ei pysty puhua. Mutta en uskalla kertoa... Kieroutuneessa mielessäni ajattelen, että jos fiksu poikakaverini ei ole vielä huomannut, en olekaan vielä huolestuttavan laiha ja voin näin ollen laihtua lisää. Toisaalta en halua enää laihtua, haluaisin voida puhua tästä.
Te jotka kyselette täällä vaikuttavatko läheisenne syömishäiriöisiltä - oletteko yrittäneet puhua heidän kanssaan vai yritättekö olla, niinkuin ette olisikaan huolissanne? Eli siis ehkä omakin avomieheni jo tietää, muttei uskalla puhua asiasta kanssani/ei tiedä kuinka pitäisi puhua? Hän kyllä sanoo usein, että olen niin pieni rääpäle, mutta ei ole koskaan sanonut, että olisin liian pieni... Luulen, että jos hän sanoisi niin, minun olisi helpompi alkaa päästä eroon tästä, koska oikeastaan jo itse haluaisin... Olla normaali.
olen viime aikoina miettinyt, onko läheisille välillä vaikea huomata syömishäiriötä..? Vaikka sitä ei välttämättä täysin yrittäisikään salata. Monet kyselevät täällä huolissaan, onko heidän ystävillään ja perheenjäsenillään anoreksia, mutta kuinka helposti sille voi olla täysin sokea?
Itse olen miettinyt, että kertoisin omasta syömishäiriöstäni avomiehelleni, mutta tavallaan haluaisin hänen huomaavan sen itse... Jotenkin hävettäisi kertoa siitä hänelle. Tiedän, etten ole mikään luukasa vielä (167/48), mutta ihmettelen, ettei hän ole vielä tajunnut(tai ainakaan sanonut mitään!). Olemme seurustelleet 1 ½ vuotta, josta ensimmäisen vuoden voin aika hyvin, oli ns. parempi vaihe (syömishäiriö on ollut n. 7 vuotta). Viimeisen ½ vuoden aikana olen kuitenkin laihtunut 5-6 kiloa, ja suhtaudun ruokaan melko avoimen neuroottisesti täällä kotona. Oman pääni sisällä en muuta ajattelekaan, kuin kaloreita ja ruokaa.
Avomieheni on liikunnanohjaaja ja urheilija ja tietää melkoisesti liikunnasta, ravinnosta jne. Jokin aika sitten hän tuli ulkomaanreissulta, jossa oli ollut koulukavereidensa kanssa. Hän kauhisteli naispuolisen luokkakaverinsa laihuutta, ja sanoi että tällä on ihan varmasti anoreksia. Seuraavana päivänä hän kommentoi, että käsivarteni ovat jopa ohuemmat, kuin hänen anorektisen koulukaverinsa. Muttei mitenkään huolestuneeseen sävyyn siis.
Olen nyt jotenkin hukassa itseni kanssa - haluaisin puhua hänen kanssaan, en pidä siitä jos suhteessa on asioita, joista ei pysty puhua. Mutta en uskalla kertoa... Kieroutuneessa mielessäni ajattelen, että jos fiksu poikakaverini ei ole vielä huomannut, en olekaan vielä huolestuttavan laiha ja voin näin ollen laihtua lisää. Toisaalta en halua enää laihtua, haluaisin voida puhua tästä.
Te jotka kyselette täällä vaikuttavatko läheisenne syömishäiriöisiltä - oletteko yrittäneet puhua heidän kanssaan vai yritättekö olla, niinkuin ette olisikaan huolissanne? Eli siis ehkä omakin avomieheni jo tietää, muttei uskalla puhua asiasta kanssani/ei tiedä kuinka pitäisi puhua? Hän kyllä sanoo usein, että olen niin pieni rääpäle, mutta ei ole koskaan sanonut, että olisin liian pieni... Luulen, että jos hän sanoisi niin, minun olisi helpompi alkaa päästä eroon tästä, koska oikeastaan jo itse haluaisin... Olla normaali.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Moi, ötökkä.
Tuo oli kyllä puhutteleva teksti. Monasti se taitaa olla niin päin, että anorektikko yrittää salata sairautensa ja häntä ahdistaa läheisten huoli.
Tietääkö hän syömishäiriöstäsi? Oletko työssä? Kannattaisi puhua esim. työpaikka terveyden hoitajalle ja saada sitä kautta apua.
Onko hän itse tiukka ruokavaliostaan (kalorit) ? Kuka teillä tekee ruuat? Sun pitäisi kyllä saada painoasi ylös ; hitaasti, mutta varmasti. Mä olen 162 cm / 48 kg ja mut luokitellaan alipainoiseksi. Yritä lisätä kalorimäärää, jos se on mahdollista.
Voi, kumpa mä voisin auttaa Sua edes jotenkin! Ihan oikeesti! Jos suhteessa on puhumattomia asioita muitakin, voi helposti syömishäiriö jäädä kaiken alle.
Mulla on dementiaa sairastava läheinen ja siinä on justiinsa se sama juttu, että aluksi on se, että ei mun läheiselläni voi olla se sairaus ja saattaa syyttää turhaan itseään. Mä vaan sitä aattelin, että oisko tässä se kyseessä, kuin epäilitkin, että avopuolisosi on huomannut jotain, mutta hän pelkää myöntää, että sinussa on jotain vialla. Asiat on niin vaikeita puhua! Mulla ittelläni on sellainen, että mun paino on noussut, kun rutiinileikkauksessa oli jotain pielessä ja maha on turvoksissa 20 cm normaalista jo 7 kuukautta. Mä tiedän, että tuossa painossa voi olla jotain nesteturvotusta ja kuitenkin jos joku sanoo, vaikka leikillään, että "voi kuin sä oot läski" , se sattuu. Ja sitten kun ei jaksa liikkuu, ei voi laihtuu. Mä yritän sinne 45 kg. Jos joku sanoo, että sä oot hoikka, se tuntuu hyvältä.
No sori, tuo ei liittynyt varsinaisesti asiaan, mutta mä pystyn uskomaan, miltä Susta tuntuu. Mulla on ollut syömishäiriö aiemmin. Ja mun äiti syyllistää siitä itteään - ja se tuntuu pahalta. Silloin olin teini - ikäinen, nyt lähestyn jo keski - ikää.
En tiedä, oliko tuosta "vastauksesta" mitään apua tai sellaista, mutta... mua kosketti tuo sun kirjoituksesi - ja yritän auttaa edes jollain tavoin kirjoituksellasi. Läheinen on sokea. Ehkä sen tekee pelko, ehkä itsekkyys (ei jälkimmäinen Sun tapauksessasi).
Kumpa voisin auttaa sua... edes lämpimällä ajatuksella ja voimahalauksella! Jospa tästä oli edes jotain "hyötyä"... Halauksin, Suzyanne!
Sitä mun piti vielä kirjoittaa, että hyvää vointia Sulle! Yritä saada painoo nousemaan edes jollain pienellä ruokavaliomuutoksella. Ja hae apua. Kyllä uskon, että rakkautenne kestää tämänkin vaiheen. t. Suzyanne
Kiitos kannustavasta viestistä. Niin, tämä taitaa olla ainoa asia meidän suhteessa, mistä ei pysty puhumaan. Hän tietää, että aiemmin on joskus ollut ongelmia syömisen kanssa... Hänkin on kyllä tarkka syömisistään, mutta sellaisella terveellä tavalla... Eli siis yrittää syödä terveellistä ruokaa terveellisen määrän, ja ihmettelee kun minä hermostun, jos kaupasta tulee kotiin 2% raejuustoa eikä 0,3%:sta... Ihan kuin sillä oikeasti olisi jotain eroa loppupelissä!
En ole töissä enää, koulunpenkille palasin. Koulusta löytyy kyllä psykologi, mutta vielä en ole valmis kenenkään muun kanssa puhumaan kuin mahdollisesti tämän avomieheni. Koska en ole 100% halukas parantumaan. Tästä syystä en myöskään haluaisi lisätä kalorimäärääni...
Kyllä mäkin alan kallistua sille kannalle, että avomieheni on huomannut tämän, koska ei hän tyhmä ole. En todellakaan kyllä haluaisi olla hänelle sellainen "ongelmakimppu", masennuskauteni ja muut mahdolliset on kyllä aika hyvin tiedossa...
Juu, tällaista tämä on. Tosi vakavan asian kanssa pelaamista, mutta mieli ei vaan osaa toimia muuten... Nyt viikonlopun viettoon...
Niin. En oikein tiedä. itselläni on kai lievä anoreksia. Mittani ovat siinä 161/46 ja jatkuvasti lasken kaloreita ja tunnen syyllisyyttä syömisestäni. Jatkuvasti olen vain laihtunut lisää ja lisää...
Koska en todellakaan ainakaan vielä ole mikään kävelevä luuranko, perheeni, ystäväni ja muut eivät ole oikeastaan kiinnittäneet mitään huomiota olemukseeni. En tiedä eivätkö he vain huomaa vai eikö heitä kiinnosta. Olen kuitenkin paljon heidän seurassaan ja ihmettelen erityisesti ystävieni sokeutta.
On kolme ihmistä, jotka ovat kuitenkin sen huomanneet. Eräs, joka on entinen terveydenhuollon ammattilainen, eräs jonka ystävä on kuollut anoreksiaan ja vielä eräs, jonka ystävä on sairastunut siihen. Olen siis tullut siihen päätelmään, että anoreksia on vaikea havaita, mutta jos sen kerran joutuu läheisessään näkemään, sen kyllä muistaa ikuisesti ja huomaa pienetkin oireilut...
Salakavalahan tämä sairaus on. Välillä on niin paha ja syyllinen olo, että tahtoisin niin kovasti kertoa ystävilleni. Tänään oli taas sellainen hetki. Kuitenkaan en saa sitä ulos suustani. Osa minusta haluaa edelleen teeskennellä että kaikki on hyvin.. ja minua ahdistaa ajutus siitä, että joku joutuisi olemaan minusta huolissaan... huoh..
Voi olla myös sellainen juttu, että jos näkee jonkun jatkuvasti joka päivä, ei havaitse hiljalleen tapahtuvia muutoksia. Joku, joka näkee sinut esim. vain pari kertaa vuodessa, saattaisi hyvinkin hoksata, että onpa se laihtunut. Olen huomannut tämän asuessani ulkomailla. Kun tulen käymään Suomeen vain kerran pari vuodessa, huomaan selvästi muutokset tutuissa ja suvun jäsenissä, esim. lihomisen, vanhentumisen jne, joita taas heidät joka päivä näkevät eivät hoksaa.
Niin, tuo on kyllä totta! Huomasin sen kesällä kun kaveri, jota en niin usein näe, totesi grillauskokkailunsa lomassa, että "nyt otat lisää ruokaa, susta on tullut kauhean laiha", mutta ihmiset jotka näkevät minut joka päivä eivät varmaan sitä muutosta sitten niin huomaa... Hyvä sinänsä... Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin joutua sellaisen "oletpa laiha"päivittelyn kohteeksi... Mielelläni tämän salaisinkin kaikilta, mutta siltä kaikkein tärkeimmältä ei vaan haluaisi salata mitään...
lähimmän pitäisi kyllä huomata, näkeehän hän sinut ilman vaatteita? Yleensä anorektikot pukeutuvat "paksusti" ja laihtuminen saattaa jäädä vaille tarvittavaa huomioita jos potilas ei ole kenenkään kanssa intiimissä suhteessa tai käy esim. äidin tai siskojen kanssa saunassa, mutta ei liialliselle laihuudelle tule sokeaksi, jos sen kuorii ulos vaatteista.
Itseni kohdalla kävi niin, että äiti tuli yllättäen huoneeseeni kun olin pukeutumassa; päälläni oli vain alushousut ja pikkuinen paita ja siltä istumalta hän raahasi minut terveyskeskukseen. Kyllä paha alipaino näkyy ja näyttää pelottavalta, mikäli katselija itse on terve.
Kyllä, tuota olen myös miettinyt paljon ja se onkin juuri johtanut siihen ajattelumalliin, että näköjään en ole vielä liian laiha, jos kroppani kerran näyttää poikaystäväni mielestä hyvältä = voin siis laihtua vielä vähän lisää. Vaikka en edes haluaisi laihtua lisää, laihuus ei pue minua kovin hyvin. En omastakaan mielestäni näytä ihan kamalan laihalta, hoikalta kylläkin. Mutta itsehän omaa todellista kokoaan on aika vaikea sanoa. Tiedän vain, että olen parin kilon päässä siitä, missä olin laihimmillani ja tuolloin näytin kaikkien mielestä aivan kamalalta. Poikaystäväni ei siis tuntenut minua silloin...
ja tee kaikkesi, jotta mielesi rupeaa tervehtymään. Jos et vielä ole ihan kammottavan näköinen, niin ei sitä kannata tavoitella, eihän siitä tule kuin surua ja ahdistusta teille molemmille. Olet varmasti jo "tarpeeksi" laiha, vaikka et vielä "pelotakaan". Ja jos oikein ymmärsin, niin kysymys ei ole siitä ettetkö saisi kumppaniltasi tarpeeksi huomiota ja rakkautta, joten miksi ajaa itsensä ja hänet tilaan, missä pakotat hänet murehtimaan ja kärsimään vuoksesi, eikö hänen onnellinen ja tyytyväinen huolehtimisensa riitä sinulle? Jos kovasti ja aidosti häntä rakastat, niin järjestä elämäsi niin, ettei sinun rakastamisesi ainakaan suunnitellusti koskaan satu.
niin vielä pakko kommentoida tätä kans.. että just yks näistä mun "eräistä" ei nähny mua kesän aikana. Olin alkanu laihtuun jo keväällä, mutta ei sillon huomannu mitään.. mutta kun vähän oli taukoo täsä "näkemisessä" ni johan hoksattiin..
niin ja mitäs vielä pitikään sanoo.. niin että joo.. kans tullu semmosilta harvoin nähtäviltä tuttavuuksilta kommentii, et "hui, ootpa laihtunu" "älä nyt kokonaan kuihdu" jne. et kyl ku koko ajan on silmissä, ni ei sitä kait niin helposti sit huomaa..