Hei.
Olemme avoliitossa asuva pariskunta (nainen20-v ja mies 24-v). Ensimmäinen lapsi meille syntyi tammikuussa, eli tyttö on nyt vajaa yhdeksän kuukautta. Olemme onnellisia lapsesta ja haluaisimme olla onnellinen perhe. Mutta se on osoittautunut kovin vaikeaksi.
Riitelemme hyvin paljon ja siitä kärsii kaikki. Riitelyn syitä on monia!
Esimerkiksi minun kyllästymiseni täällä asumiseen. Asumme jyväskylässä miehen opiskeluiden takia(vielä pitäisi kestää ehkä 3 vuotta). Inhoan asua kerrostalossa, ei voi olla rauhassa pihalla, ei tehdä mitä "huvittaa".Kummallakaan ei ole tuttuja tai ystäviä täällä. Eli olemme vain perheen kesken.Emme ole hyviä ystävystymään (olen esim. netissä hakenut ystävää,mutta se kaatui siihen että oli niin vaikea ja tylsä jutella vieraalle ihmiselle..tai jotain..).Emme harrasta mitään,ei jaksa tai huvita.
Sitten usein tulee riitaa kun vauva on tosi sitova ja rupeaa ahdistamaan.Siis kun ei ole muuta elämää.Ja kun minä(nainen)en osaa jättää lasta hoitoon.En vain pysty!Siittä on ihan turha puhuakkaan.Emme ole käyneet lapsen syntymän jälkeen missään kahdestaan. Kumpikin olemme niin turtuneita ja väsyneitä.
Usein myös riitelemme siittä kun kumpikaan ei oikein ymmärrä toistaan.Minä pidän miestä liian"nössönä" ja hän minua pomottavana.Keskustelemme kyllä paljon,mutta ikinä ei päästä tekoihin asti!!Siis keskustelemme,keskustelemme ja kaikki jää auki....sitten hetken päästä asia on taas esillä ja entistä vaikeampana.
Yritimme olla tossa kuukausi sitten erossa viikon verran, jos vaikka ajatukset selviäisi mutta riitelimme vain pahemmin sen jälkeen.
Kummankin lapsuudenkoti tilanteista sen verran, että mies on maatilalta pohjanmaalta(ainoa poika ja tulee perimään maat).Ja nainen on satakunnasta(hieman alkoholistisesta ja väkivaltaisesta perheestä).
Eli tulevaisuuteen (jos kaikki menisi hyvin), kuuluisi rauhallista elämää maalla. Tuntuu vain että ei jaksa odottaa kolmea vuotta tälläisen tappelun ja tympeyden keskellä. Jollain tavalla tuntuu että on vain jollain väli pysäkillä ja odottaa ja odottaa vain pois pääsyä...En tarkoita,että kaikki paranee kun muuttaa sinne pohjanmaalle,mutta siellä voisi alkaa elämään sitä lopullista elämää ja rakentamaan meidän kotia.Mies taas haluaisi ehdottomasti käydä koulun loppuun ja toivoisi minun jaksavan odottaa.Mutta entä jos odotankin ja vaikka vuoden päästä tulee niin paha tilanne,että ei yksinkertaisesti vain enää voida olla yhdessä,niin harmittaako sitten että ei yritetty muuttaa sinne maalle ja pelastaa meidän liittoa??Vai pitäisikö laittaa koulu edelle ja mielenterveys sivummalle??Kumpikaan ei tunnu hyvälle ratkaisulle!!!
Seksi ei kuulu suhteeseemme nykyään.Ja syy ei ole vauvassa.Siis kyllähän se vähän voi vaikuttaa,mutta suurin syy on minun haluttomuuteni.En vain halua miestäni(voiko sitä nätimmin sanoa?).Joskus parin kaljan jälkeen kuukauden välein voimme jotain tehdä,mutta siihen se jää.Olemme yrittäneet puhua ja miettiä ratkaisua,mutta vaikea minunkin on vain ruveta haluamaan.Ja kuitenkin seksikin on osa parisuhdetta,vaikka ei tärkein osa olisikaan,niin kyllä se kuntoon pitäisi saada!
Olemme niin väsyneitä vatvomaan näitä asioita.Erostakin on ollut puhetta, mutta lapsenkaan takia emme sitä haluaisi.
Miten saamme jonkin ratkaisun??Mistä voimme pyytää apua?Kun tätä menoa lähtee kummaltakin järki.
Olemme avoliitossa asuva pariskunta (nainen20-v ja mies 24-v). Ensimmäinen lapsi meille syntyi tammikuussa, eli tyttö on nyt vajaa yhdeksän kuukautta. Olemme onnellisia lapsesta ja haluaisimme olla onnellinen perhe. Mutta se on osoittautunut kovin vaikeaksi.
Riitelemme hyvin paljon ja siitä kärsii kaikki. Riitelyn syitä on monia!
Esimerkiksi minun kyllästymiseni täällä asumiseen. Asumme jyväskylässä miehen opiskeluiden takia(vielä pitäisi kestää ehkä 3 vuotta). Inhoan asua kerrostalossa, ei voi olla rauhassa pihalla, ei tehdä mitä "huvittaa".Kummallakaan ei ole tuttuja tai ystäviä täällä. Eli olemme vain perheen kesken.Emme ole hyviä ystävystymään (olen esim. netissä hakenut ystävää,mutta se kaatui siihen että oli niin vaikea ja tylsä jutella vieraalle ihmiselle..tai jotain..).Emme harrasta mitään,ei jaksa tai huvita.
Sitten usein tulee riitaa kun vauva on tosi sitova ja rupeaa ahdistamaan.Siis kun ei ole muuta elämää.Ja kun minä(nainen)en osaa jättää lasta hoitoon.En vain pysty!Siittä on ihan turha puhuakkaan.Emme ole käyneet lapsen syntymän jälkeen missään kahdestaan. Kumpikin olemme niin turtuneita ja väsyneitä.
Usein myös riitelemme siittä kun kumpikaan ei oikein ymmärrä toistaan.Minä pidän miestä liian"nössönä" ja hän minua pomottavana.Keskustelemme kyllä paljon,mutta ikinä ei päästä tekoihin asti!!Siis keskustelemme,keskustelemme ja kaikki jää auki....sitten hetken päästä asia on taas esillä ja entistä vaikeampana.
Yritimme olla tossa kuukausi sitten erossa viikon verran, jos vaikka ajatukset selviäisi mutta riitelimme vain pahemmin sen jälkeen.
Kummankin lapsuudenkoti tilanteista sen verran, että mies on maatilalta pohjanmaalta(ainoa poika ja tulee perimään maat).Ja nainen on satakunnasta(hieman alkoholistisesta ja väkivaltaisesta perheestä).
Eli tulevaisuuteen (jos kaikki menisi hyvin), kuuluisi rauhallista elämää maalla. Tuntuu vain että ei jaksa odottaa kolmea vuotta tälläisen tappelun ja tympeyden keskellä. Jollain tavalla tuntuu että on vain jollain väli pysäkillä ja odottaa ja odottaa vain pois pääsyä...En tarkoita,että kaikki paranee kun muuttaa sinne pohjanmaalle,mutta siellä voisi alkaa elämään sitä lopullista elämää ja rakentamaan meidän kotia.Mies taas haluaisi ehdottomasti käydä koulun loppuun ja toivoisi minun jaksavan odottaa.Mutta entä jos odotankin ja vaikka vuoden päästä tulee niin paha tilanne,että ei yksinkertaisesti vain enää voida olla yhdessä,niin harmittaako sitten että ei yritetty muuttaa sinne maalle ja pelastaa meidän liittoa??Vai pitäisikö laittaa koulu edelle ja mielenterveys sivummalle??Kumpikaan ei tunnu hyvälle ratkaisulle!!!
Seksi ei kuulu suhteeseemme nykyään.Ja syy ei ole vauvassa.Siis kyllähän se vähän voi vaikuttaa,mutta suurin syy on minun haluttomuuteni.En vain halua miestäni(voiko sitä nätimmin sanoa?).Joskus parin kaljan jälkeen kuukauden välein voimme jotain tehdä,mutta siihen se jää.Olemme yrittäneet puhua ja miettiä ratkaisua,mutta vaikea minunkin on vain ruveta haluamaan.Ja kuitenkin seksikin on osa parisuhdetta,vaikka ei tärkein osa olisikaan,niin kyllä se kuntoon pitäisi saada!
Olemme niin väsyneitä vatvomaan näitä asioita.Erostakin on ollut puhetta, mutta lapsenkaan takia emme sitä haluaisi.
Miten saamme jonkin ratkaisun??Mistä voimme pyytää apua?Kun tätä menoa lähtee kummaltakin järki.
Vastaukset 13
Vanhimmat
terveyskeskuspsykologille, ja kysy mistä voisi saada jotain parisuhdeneuvontaa.
Hommaa jostain luotettava hoitaja, ja viettäkää hiukan kahdenkeskistä aikaa.
En minä muuta osaa neuvoa.
harmittava tilanne sulla.En varmaan osaa helpottaa sun oloas mitenkään,mut halusin kuitenkin kirjoittaa.Mieti sitä lapsesi kanssa harrastamista?Jos jaksaisit tai vaikka yhdessä jaksaisitte harrastaa jotain niin se ihan varmasti piristäis.Siellä tapaa muita aikuisia.Mulla on kohta 4kk vauva ja käyn hänen kanssaan muskarissa ja vauvauinnissa ja nautitaan todella.
Ja vielä siitä kun teillä ei ole ystäviä.Tiedän omasta kokemuksesta miten vaikee on tutustua ja ystävystyä ihmisten kanssa.Itse olen melko ujo ja hiljainen vieraiden seurassa,mut aina kannattaa yrittää kuitenkin tutustua.
Tää tais olla nyt aika sekava tarina mut kuitenkin voimia sulle.Ja jos haluut ni laita sp-osoite niin voidaan vaik kirjotella.
joo meillä on hieman samankaltainen tilanne...asumme myös jyväskylässä...riitelemme nykyään mieheni kanssa tosi usein..yleensä rahasta...itse olen 23-vuotias ja opiskelut kesken(vuosi vielä)nyt olen vielä äitiyslomalla ja mieheni on 26-vuotias ja ollut työttömänä mutta aloittaa lokakussa 3kk:n kurssin jonka jälkeen vuodeksi töihin...meillä on 4kk ikäinen tyttö..minulla on sama juttu että olen kyllästynyt asumaan täällä..en viihdy yhtään kerrostalossa..mieheni on alkuperäisin täältä mutta minä olen pohjois-pohjanmaalta kotoisin...minullakaan ei noita ystäviä liikaa täällä ole..aloitin käymään vauvan kanssa äiti-vauvaryhmässä eli se on ainoa harrastus..ja lenkkeilen kyllä yksin...sinnekkin olisi kiva saada kaveri...niin ja riitelymme aiheista vielä..itselläni on masennusta velkojemme takia joita yritän kovasti selvittää mutta en siihen yksin pysty..vähitellen alkaa tulevaisuus niiden suhteen näyttää hieman valoisammalta kun ei koko ajan ajattele niitä...no mutta tässä oli jotain meidän elämästä:)olisi kiva jutella ja joskus vaikka nähdäkin kunhan tutustuttaisiin...kokemuksesta tiedän että uusiin ihmisiin tutustuminen auttaa niin parisuhdetta kuin muutenkin piristää:)sähköpostiosoitteeni on [email protected] jos haluat jutella ja tutustua paremmin...
..kun liian nuorena ja kokemattomana yrittää hallita koko maailmaa, kaikki tänne heti ja millään ei mitään väliä. Liian nuorena olette pennun hankkineet. Ehkäisyn käyttö ei olisi ollut vaikeaa. Mutta itsepä taakkasi kannat.
Anna miehen käydä koulu loppuun, hyvänen aika! Eihän sitä muuten ole mitään tulevaisuutta. Itselläsi ei taida olla minkäänlaista ammattia. Ja minkäänlaista "lopullista elämää" ei ole olemassakaan vaan elämä voi tuoda tullessaan aivan mitä tahansa. Kyllä tuosta ero piakkoin tulee ihan itsestän ja yh-elämä kutsuu.
Olet varmaankin kuvitellut, että lapsi toisi onnen ja pystyisit tavallaan pelastamaan itsesi väkivaltaisen lapsuuden armoilta. Niin se ei vain mene koskaan. Lapsella on oikeus syntyä tasapainoiseen kotiin vanhemmille, joilla on edes vähän enemmän elämänkokemusta ja harkintakykyä. Syytä itseäsi!
Aina on hienoa saada rakentavaa ja kannustavaa palautetta!Toivottavasti osaat neuvoa näin hyvin myös lapsiasi(jos he joskus apuasi pyytävät), jotka ovat syntyneet sinne sinulle harkintakykyiseen ja tasapainoiseen perheeseen(oletan tietysti sinun olevan äiti).
Niin itse me "taakkamme"(onko se sinun määritelmä parisuhteesta/lapsista...taakka...hmmm..)kannamme.Mutta hyviä ehdotuksia ja uusia näkökantoja saan kai pyytää.Mielipiteesi tietysti saat sanoa, mutta kannattaisi tehdä se hieman järkevämmin.Ainakin minä pidän tuollaista ihmistä todella lapsellisena.Itsekin sitä varmasti olen,mutta koko ajanhan yritän itseäni kehittää.
Tietysti haluaisin miehen käyvän koulunsa loppuun,mutta onko parempi ehjä parisuhde vai tutkinto?Kyllähän me niin pirusti yritetään saada tämä toimimaan.
Niin ja en minä ole kuvitellut "mitään pelastusta väkivaltaisen lapsuuden armoilta".Kuulosti niin höpsöltä,että en osaa enempää kommentoida.Tietysti haluaisin paremman lapsuuden antaa tytölle,kuin omani oli.Mutta en mä vauvaa kyllä minkään isin viinapullon takia ole tehnyt.
Vauvaa haluttiin kummatkin.Ja ihan totta ehkäisyn käyttö ei ole vaikeaa.Osaan kyllä rullailla kondoomin paikoilleen tai ottaa pillereitä.Mutta päätimme hankkia lapsen nuorina.Ehkä sen tuoma vastuu on joskus kova,mutta on tyttö sen arvoinenkin.
Ja uskon että minulla on moneen ikäiseeni nähden jonkin verrankin elämänkokemusta.Kuitenkin minun ikäisiä äitejä on paljon ja nuorempiakin.En pidä itseäni huonona äitinä(yleensä).Kirjoitin kyllä että koko perhe kärsivät riitelyistämme,mutta uskon monen muunkin riitelevän.Ja koko ajnhan me yritämme parantaa tilannetta.
Ja jos ajattelisin,että millään ei ole mitään väliä niin miksi yrittäisin mitään parantaa?Miksi joka aamu päätän yrittää olla maailman paras äiti?Miksi en rupeaisi ryyppäämän ja jättäisi lasta isälle?No koska välitän ja paljon.
Toivottavasti vastasin edes johonkin järkevästi.Kello vain on jo niin paljon,että alkaa mennä ajatukset solmuun.Niin ja toivottavasti ymmärrät näyttäväsi oman typeryytesi tuollaisella kommentilla.
ei se kuule ole aina niin kuin sinä viestissäsi sanot...entäpä jos he ovat käyttäneet ehkäisyä mutta eivät halunneet aborttia..niinkin kun voi käydä että tulee raskaaksi vaikka käyttäisikin ehkäisyä...ja mistä tiedät ovatko he riidelleet ennen lapsen tuloa...joskus vauva-arki saattaa olla aika rankkaa ja se on koetus myös parisuhteelle aika usein...olipa sitten nuoria tai vanhoja..sinulla varmaan ei edes ole lapsia??se on totta että koulu kannattaa ehdottomasti käydä loppuun jaksoi sitä asua tai ei...itselläni on vähän sama tilanne mutta 3 vuottakin on loppujen lopuksi lyhyt aika kun sitä jälkeenpäin miettii...ja myös se on totta että elämä voi tuoda tullessaan mitä vaineli ei kannata suunnitella edes kovin pitkälle asioista..ja siis toki pitää tärkeitä asioita suunnitella mutta ei liian tarkkaan eli pitää pystyä myös joustamaan tarpeen tullen...ja parisuhteen takia kannattaa taistella eikä luovuttaa heti tiukan paikan tullen...ei se ole meilläkään aina helppoa mutta kyllä siitä aina jotenkin selviää ja itse ole alkanut ajattelemaan enemmän pitkällä tähtäimellä asioita..toki on sellaisiakin suhteita joita ei voi enää korjata millään mutta aina kannattaa yrittää...ja lapsella on oikeus syntyä tasapainoiseen kotiin...mutta ei elämä aina ole sitä ruusuilla tanssia..kyllä lapsen pitää sekin oppia...itselläni on todellakin ollut aiemmin hälläväliä-elämänasenne..siis nuorempana mutta raskaaksi tultuani muutin elämäni suunnan täysin...ja olen myös oppinut velkojeni takia rahankäytön kantapään kautta ja se on mitä parhaimmista kouluista..elämänkoulu siis...meillä ainakin vaikka nuoria ollaan niin kovasti yritetään eteenpäin ja harkintakykyä kyllä löytyy...ja lapsemme saa rakastavan ja turvallisen kodin meiltä..siitä ei ole epäilystäkään...vaikka miedän elämä nyt ei aina olekaan niin ihanaa ja riitojakin on...masennuksen yli kun vielä pääsisin niin ei olisi enää niin hankala olo minulla itselläni..siihenkin kyllä apua saan ja kyllä elämä jo näyttää aika valoisalta:)aika usein myös äiti masentuu synnytyksen jälkeen ...tämä tiedoksi myös edelliselle kirjoittajalle jonka mielestä ei mietitty seurauksia ollenkaan..noh,,me olemme ylpeitä ja onnellisia siitä seurauksesta mitä keppi ojossa ja pikkuhousut alhaalla-tapahtumasta joskus seuraa...tajusitkohan edes;)
enpä olisi voinut paremmin kommentoida tuota viestin kirjoittajaa:)minun mielstäni myös tuollaiset kommentit voisi jättää omaan arvoonsa mutta kun ne vain alkaa ärsyttämään...niin kai monella on tarkoituskin...mutta oli kyllä tosi ihanasti sanottu tuo että miksi joka aamu päätän olla maailman paras äiti??sitähän se on...välittää niin paljon että sitä ei voi edes sanoin kuvailla kuinka omaa lastaan rakastaa...tsemppiä teidän perheellene..aina ei oo helppoo...alkaa mullaki meneen nää viestit kyllä sekasin jo kun väsyttää:)no,,meen nukkuun..kirjoittele jos kiinnostaa jutella:)
"entäpä jos he ovat käyttäneet ehkäisyä mutta eivät halunneet aborttia"
Vaihtoehtoja löytyy. Moni perhe tarjoaisi tasapainoisemman kodin. Ja ei ole mitään väliä sillä mitä vastuuttomat kakarat haluavat enää siinä vaiheessa kun kuvioihin on nussittu viaton lapsi.
"niinkin kun voi käydä että tulee raskaaksi vaikka käyttäisikin ehkäisyä"
Loppujen lopuksi aniharvoin, kun sitä ehkäisyä tarpeeksi kauan harjoittelee. Ja silloinkin on vaihtoehtoja tarjolla muitakin kuin alkaa leikkiä äitiä ja isää.
"joskus vauva-arki saattaa olla aika rankkaa ja se on koetus myös parisuhteelle aika usein...olipa sitten nuoria tai vanhoja"
Elämänkokemus ja kumppaninsa monipuolinen tunteminen tuo voimavaroja vanhemmuuden ja parisuhteen yhdistämiseen. Henkisesti lapsella ei ole elämänkokemusta.
"mutta ei elämä aina ole sitä ruusuilla tanssia..kyllä lapsen pitää sekin oppia"
Todella vastuuton kommentti. Eli suoraan kadulle vain kerjäämään kun jaloilleen kykenee? Kyllä jokainen oppii valitettavasti elämän raadollisuuden ennemmin tai myöhemmin. Lapsuus on sentään tärkein kehityksen aikakausi lapsen elämässä ja sen kuuluu olla suojattu kaikelta pahalta ja tasapainoinen. Siihen ei kuulu murheet eikä huolet vanhempien ongelmista.
"ja se on mitä parhaimmista kouluista..elämänkoulu siis"
Helpommallakin pääsisi jos ymmärtäisit arvioida syyt ja seuraukset. Kaiken ei ole tarkoitus mennä kantapään kautta.
Se mikä sopii minulle ei välttämättä sovi sinulle, mutta parisuhteessa eläminen on kompromissien tekemistä. Välillä on asetettava toisen etu edelle ja itse luovittava mukana ja välillä sitten toisin päin.
Minusta sinä asetat parisuhteen ja avomiehesi tutkinnon jotenkin vastakkain...eihän se niin voi olla. Kyseessä on kaksi aivan eri asiaa. Tutkinnon jättäminen kesken olisi todella lyhytnäköistä eikä se missään nimessä ole ratkaisu teidän parisuhteeseen. Itseasiassa tutkinnolla ei ole mitään tekemistä parisuhteenne kanssa.
Minusta teidän pitäisi miettiä miksi olette yhdessä. Miettikää vaikka sitä, miksi aloitte seurustelemaan, miten päädyitte hankkimaan vauvan ym. muita mukavia asioita yhteiseltä taipaleeltanne. Vaalikaa sitä mitä teillä on ja rakentakaa sen pohjalle tulevaisuutta.
Riiteleminen on helppoa, paljon vaikeampaa on yrittää rakentavasti etsiä ratkaisuja. Pankaa vaikka molemmat itsenäisesti paperille asioita (suhteen plussat, miinukset, epäkohdat, parantamisehdotukset jne.) ja sitten vertaatte niitä keskenänne. Niin saatte pohjaa keskusteluihin ja konkreettisesti eväitä asioiden parantamiseen.
Osa tulevaisuutta on avopuolisosi koulutus. Arvaan, että kun toinen opiskelee ja sinä olet yksin vauvan kanssa, olet varmasti turhautunut ja yksinäinen. Lähde perhekerhoihin, perhekahviloihin ym. tyttärenne kanssa. Hanki "oma elämä" niin sinun olo helpottuu ja jaksat seistä puolisosi rinnalla opiskeluajan. Tämä oman elämän puuttuminen saa sinut jotenkin ajattelemaan, että turhautumisesi on avopuolisosi opiskelujen vika. Toivottavasti itse huomaat, että ei se niin ole.
Ja kuule..uskallan sanoa, että ei se elämä onnelaksi muutu siellä pohjanmaallakaan eli sekään ei ole SE ratkaisu. Ratkaisun avaimet on teillä käsissänne..Parisuhde on se avainsana. Molemmilta pitää löytyä halu puhaltaa yhteiseen hiileen. Kun teillä on parisuhde kunnossa, suhteenne kestää vaikka mitä... Elämä on tässä ja nyt, vaikka tilapäisesti asuttekin opiskelupaikkakunnalla.
Ja voi miten suuren muutoksen yksistään pieni lapsi tuokaan parisuhteeseen. Siinäkin on varmasti teille sulattelemista.
Seurustelin opiskeluaikoina silloisen poikaystäväni kanssa ja vaihdoin kouluakin toiselle puolelle suomea päästäkseni hänen luo. Koulunkäyntini siinä kärsi, rahkeita ois ollut parempaan. Minä valmistuin ensin ja jäimme vieraalle paikkakunnalle poikaystäväni opintojen vuoksi vielä pariksi vuodeksi. Kyllä se aika oli rankkaa, vaikka meillä ei silloin ollut edes lapsia. Minulla sosiaalinen verkosto oli tuolloin lähes olematon. Parisuhteemme oli kovilla ja taidettiinpa kerran jopa erota. Silloisesta poikaystävästä tuli myöhemmin aviomieheni ja nyt 15 aviovuoden aikana meille on siunaantunut 4 ihanaa lasta. Rakastan miestäni, lapsiani...Olen onnellinen.
Toivon, että myös teidän tienne kävisi vaikeuksien kautta voittoon. Tahdosta se on aika pitkälle kiinni! Ja sitä tahtoa tarvitaan molemmilta!
Kiitos Äidille Jyväskylästä vastaukistasi.Kirjoittelen sulle s.postia lähiaikoina.
Ja kiitos myös muille fiksusti vastanneille.Ei vaan kiinnosta yhtään enää lukea tätä palstaa,kun tuo yksi lapsellinen hölmö kirjoittelee mitä sattuu.
Naurettavaa noin mustavalkoiset ajatukset ja kirjoittaa mun koulutuksista yms...mistä ei todellakaan tiedä mitään.No kyllähän tää provokin paransi meidän suhdetta.Saatiin nauraa pitkästä aikaa yhdessä!!
Provolle:Ja kiitos kysymästä...alapää toimii.Siis ei ole ummetusta tai muuta vastaavaa.Entäpä sinulla?
no onpas sulla mustavalkoiset ajatukset..ja miksi mun pitäisi opetella kirjoittamaankin?ehkä väsyneenä tulee kirjoitusvirheitä itse kullekin...miksi luulet että kun on lastaan kantanut 9 kk niin haluaisi adoptoida sen johonkin toiseen kotiin..pystyisitkö itse siihen?ja lapsi on toivottu...hei haloo...minä voin ainakin ihan suoraan sanoa että joo lapsi ei ollut kovin suunniteltu mutta silti meidän perheellemme onnellinen sattuma:)ja halusimme lapsen nuorina...tottakai "järkevänä" aikuisena olisin ensin hoitanut raha-asiani kuntoon mutta silloin olisin jo 30 v. ja käynyt kouluni loppuun mutta on ne muutkin kesken opiskelujen lapsia saaneet..en ole kuule ainut..eikä se minun mielestäni ole mikään sääntö että töitä pitää olla ennen kuin vauvantekohommiin aletaan...kyllä sitä ehtii opiskelemaan ihan yhtä hyvin kuin töissäkin olemaan..ne ovat verrattavissa toisiinsa..ei tietenkään rahan merkityksessä mutta meillepä tuo raha ei ole ikinä ollutkaan se tärkein...sinulle se varmaan on ainut tärkein tekijä elämässäsi..kuulostaa ainakin siltä...ja miten se rahan vähyys vaikuttaa lapsen elämään..varsinkin kun se meillä nyt on väliaikaista ja lapsi on vielä pieni...mieheni aloittaa työt ja minä valmistumiseni jälkeen...silloinhan kaiken pitäisi olla niinkuin sinun elämässäsi...ja ne velat..kaikilla on velkaa...mitä sitten?minä maksan ne pois ja sillä selvä...kyllä meillä aina lapsen etua ajatellaan ensin..kaikkea ei saa mitä haluaa mutta ei niin ole tarkoituskaan...pienemmillä tuloilla oppii mielestäni aika paljonkin asioista...ja sen käsityksen saa kommentistasi että lapset pitäisi tehdä mahdollisimman vanhoina ihan kuin silloin vasta olisi valmis vanhemmuuten..olet väärillä jäljillä nyt...."kun elämänkokemus kumppaninsa monipuolinen tunteminen tuo voimavaroja vanhemmuuden ja parisuhteen yhdistämiseen"niin mistäs sinä tiedät kauanko ap. on miehensä kanssa seurustellut tai minä mieheni kanssa..kyllä minä tunnen mieheni aika monipuolisesti..ja elämänkokemusta kyllä on...et sinä voi tietää ihmisten elämäntilanteita..sinä tiedät vain sen mitä sinulle täällä kerrotaan..ja se on vain murto-osa elämästä...ja tottakai se vauva-arki on rankkaa..sinulla ei näköjään siitä ole kokemustakaan niin ei kannattaisi edes tulla kirjoittamaan siitä mitään...minä en tarkoittanut sillä että elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista että lapsen pitäisi vanhempien murheet ja huolet kantaa..ehei,,ei todellakaan...aikuisten asioista ei puhuta lasten kuullen...tottakai me suojaamme lapsemme kaikelta pahalta mutta kyllä lapsuudessakin niitä pettymyksiä tulee...ihan eri asioista kuin aikuisille...esim. kun ei saakaan sitä mitä haluaa juuri sillä hetkellä...lähinnä tarkoitin tällaisia pieniä asioita..minun mielestäni se opettaa lapselle juuri sitä tasapainoista elämää...kun on rakkautta,aikaa ja selvät rajat lapsella..ja siitä elämänkoulusta...kyllä varmasti pääsisi helpommalla jos osaisi aina arvioida syyt ja seuraukset mutta kun aina ei osaa...erehdyksiä sattuu..se on inhimillisen ihmisen elämää..en ole sanonutkaan että minulla kaikki menisikin kantapään kautta vaan se rahan käsittely on mennyt...ja kun sellainen asia mikä muuten ei jää päähän eikä muuten sitä opi niin eikö ole parempi että sen on oppinut sitten kantapään kautta kuin ei ollenkaan?!!mutta en ymmärrä vieläkään miksi ihmiset haluavat aina kommentoida niin kärkkäästi...minä ainakin itse tiedän oman jaksamiseni rajat ja tiedän että olen hyvä äiti lapselleni...ei minun mielestäni 23-vuotias ole mitenkään liian nuori äidiksi..eikä edes 20-vuotias...ei sillä iällä niin väliä vaan mitä siellä päässä liikkuu...kyllä meillä nuorilla vastuuta on,joskus enemmän kuin vanhemmilla ihmisillä..sinä yleistät vähän liikaa...jos joku haluaa neuvoja parisuhteensa korjaamiseksi miksi niitä ei voi antaa vaan näyttää oman typeryytensä näillä kommenteilla että kanna vastuusi,syytä itseäsi jne...niinhän tässä koko ajan tehdään..siis kannetaan vastuumme..itseämme ei tarvitse syyttää mistään koska siihen ei ole aihetta...tottakai vastuulliset nuoret vanhemmat haluavat myös parisuhteensa toimivan..jo lapsensa parhaaksikin...ei se aina takaa että tuntee miehensä pitkältä ajalta ja on ollut naimissa monta vuotta yms...että se kestäisi lasten tultua...tunnen sellaisenkin parin joka on seurustellut lukioajoista lähtien ja menneet hieman alle 30 naimisiin..olivat yli 10 vuotta naimisissa ja saivat 2 lasta,sitten erosivat...eli ei se elämä aina mene niin kuin suunnittelee vaikka kuinka luulisi tuntevansa puolisonsa...sinulle antaisin nyt sellaisen neuvon että älä vain ihmettele jos sinun täydellisessä pikku maailmassasi joskus asiat eivät menekään niinkuin olit suunnitellut ja joudut karvaasti toteamaan että prkl...enpäs osannutkaan nyt arvioida että tämä tästä seurasi...
juu..kirjoittele vain..hyvä että saitte hyvät naurut ton yhden kirjoituksista:)lapsellista tekstiä oli kyllä...
Minulla on kokemusta myös noista tunteista joista sinä kirjoitit. Minä olen hoitanut lapsiani kotona yhteensä 3,5 vuotta. Minäkään en halunnut koskaan viedä lapsiani hoitoon. Myös meillä ei ole elämää ilman lapsia, koska ei ole lapsenvahteja.
Lopulta kyllästyin niin totaalisesti, että sain aloitettua koulun. Sen jälkeen en ole samanlaista tyhjyyden tunnetta kokenut. Pikkuhiljaa riidat jos nyt eivät vähentyneet niin ainakin laantuivat. Ja lasten päivähoitoon vieminen ei ollutkaan niin kamalaa. Ovat säilyneet sielläkin hengissä ;) Vieläkin olemme vapaa-ajat kiinni lapsissa koska ei ole hoitajaa, mutta ei sekään ole niin ahdistavaa koska lapset ovat päivähoidossa. Ja moralisoijille: lapset olivat haluttuja, mutta sille vaan ei mahda mitään jos pelkkä kotona olo ei olekaan niin mukavaa ja oikeasti neljän seinän sisällä kaikki asiat paisuu, kun ei ole sitä muuta ajateltavaa välillä vaan koko ajan se koti.
Myös minä kävin kaikki muskarit yms. lasteni kanssa koska ei ole ystäviä, mutta siellä ei voi kenenkään kanssa ystävystyä. Se on vaikeampaa kuin luulisi. Voimia sinulle ja ehdotan että menet kouluun koska siten aika menee nopeasti ja miehesi saa käytyä oman koulunsa loppuun. Ja kolmen vuoden kuluttua lapsikin on vasta vajaat 4-vuotta, äkkiä se aika menee. Sinä ja miehesi olette saaneet ammatin ja voitte hyvillä mielin muuttaa "maalle". En usko, että tässä vaiheessa pelkkä muutto lopettaisi riitojanne.