Hei.
Olemme avoliitossa asuva pariskunta (nainen20-v ja mies 24-v). Ensimmäinen lapsi meille syntyi tammikuussa, eli tyttö on nyt vajaa yhdeksän kuukautta. Olemme onnellisia lapsesta ja haluaisimme olla onnellinen perhe. Mutta se on osoittautunut kovin vaikeaksi.
Riitelemme hyvin paljon ja siitä kärsii kaikki. Riitelyn syitä on monia!
Esimerkiksi minun kyllästymiseni täällä asumiseen. Asumme jyväskylässä miehen opiskeluiden takia(vielä pitäisi kestää ehkä 3 vuotta). Inhoan asua kerrostalossa, ei voi olla rauhassa pihalla, ei tehdä mitä "huvittaa".Kummallakaan ei ole tuttuja tai ystäviä täällä. Eli olemme vain perheen kesken.Emme ole hyviä ystävystymään (olen esim. netissä hakenut ystävää,mutta se kaatui siihen että oli niin vaikea ja tylsä jutella vieraalle ihmiselle..tai jotain..).Emme harrasta mitään,ei jaksa tai huvita.
Sitten usein tulee riitaa kun vauva on tosi sitova ja rupeaa ahdistamaan.Siis kun ei ole muuta elämää.Ja kun minä(nainen)en osaa jättää lasta hoitoon.En vain pysty!Siittä on ihan turha puhuakkaan.Emme ole käyneet lapsen syntymän jälkeen missään kahdestaan. Kumpikin olemme niin turtuneita ja väsyneitä.
Usein myös riitelemme siittä kun kumpikaan ei oikein ymmärrä toistaan.Minä pidän miestä liian"nössönä" ja hän minua pomottavana.Keskustelemme kyllä paljon,mutta ikinä ei päästä tekoihin asti!!Siis keskustelemme,keskustelemme ja kaikki jää auki....sitten hetken päästä asia on taas esillä ja entistä vaikeampana.
Yritimme olla tossa kuukausi sitten erossa viikon verran, jos vaikka ajatukset selviäisi mutta riitelimme vain pahemmin sen jälkeen.
Kummankin lapsuudenkoti tilanteista sen verran, että mies on maatilalta pohjanmaalta(ainoa poika ja tulee perimään maat).Ja nainen on satakunnasta(hieman alkoholistisesta ja väkivaltaisesta perheestä).
Eli tulevaisuuteen (jos kaikki menisi hyvin), kuuluisi rauhallista elämää maalla. Tuntuu vain että ei jaksa odottaa kolmea vuotta tälläisen tappelun ja tympeyden keskellä. Jollain tavalla tuntuu että on vain jollain väli pysäkillä ja odottaa ja odottaa vain pois pääsyä...En tarkoita,että kaikki paranee kun muuttaa sinne pohjanmaalle,mutta siellä voisi alkaa elämään sitä lopullista elämää ja rakentamaan meidän kotia.Mies taas haluaisi ehdottomasti käydä koulun loppuun ja toivoisi minun jaksavan odottaa.Mutta entä jos odotankin ja vaikka vuoden päästä tulee niin paha tilanne,että ei yksinkertaisesti vain enää voida olla yhdessä,niin harmittaako sitten että ei yritetty muuttaa sinne maalle ja pelastaa meidän liittoa??Vai pitäisikö laittaa koulu edelle ja mielenterveys sivummalle??Kumpikaan ei tunnu hyvälle ratkaisulle!!!
Seksi ei kuulu suhteeseemme nykyään.Ja syy ei ole vauvassa.Siis kyllähän se vähän voi vaikuttaa,mutta suurin syy on minun haluttomuuteni.En vain halua miestäni(voiko sitä nätimmin sanoa?).Joskus parin kaljan jälkeen kuukauden välein voimme jotain tehdä,mutta siihen se jää.Olemme yrittäneet puhua ja miettiä ratkaisua,mutta vaikea minunkin on vain ruveta haluamaan.Ja kuitenkin seksikin on osa parisuhdetta,vaikka ei tärkein osa olisikaan,niin kyllä se kuntoon pitäisi saada!
Olemme niin väsyneitä vatvomaan näitä asioita.Erostakin on ollut puhetta, mutta lapsenkaan takia emme sitä haluaisi.
Miten saamme jonkin ratkaisun??Mistä voimme pyytää apua?Kun tätä menoa lähtee kummaltakin järki.
Olemme avoliitossa asuva pariskunta (nainen20-v ja mies 24-v). Ensimmäinen lapsi meille syntyi tammikuussa, eli tyttö on nyt vajaa yhdeksän kuukautta. Olemme onnellisia lapsesta ja haluaisimme olla onnellinen perhe. Mutta se on osoittautunut kovin vaikeaksi.
Riitelemme hyvin paljon ja siitä kärsii kaikki. Riitelyn syitä on monia!
Esimerkiksi minun kyllästymiseni täällä asumiseen. Asumme jyväskylässä miehen opiskeluiden takia(vielä pitäisi kestää ehkä 3 vuotta). Inhoan asua kerrostalossa, ei voi olla rauhassa pihalla, ei tehdä mitä "huvittaa".Kummallakaan ei ole tuttuja tai ystäviä täällä. Eli olemme vain perheen kesken.Emme ole hyviä ystävystymään (olen esim. netissä hakenut ystävää,mutta se kaatui siihen että oli niin vaikea ja tylsä jutella vieraalle ihmiselle..tai jotain..).Emme harrasta mitään,ei jaksa tai huvita.
Sitten usein tulee riitaa kun vauva on tosi sitova ja rupeaa ahdistamaan.Siis kun ei ole muuta elämää.Ja kun minä(nainen)en osaa jättää lasta hoitoon.En vain pysty!Siittä on ihan turha puhuakkaan.Emme ole käyneet lapsen syntymän jälkeen missään kahdestaan. Kumpikin olemme niin turtuneita ja väsyneitä.
Usein myös riitelemme siittä kun kumpikaan ei oikein ymmärrä toistaan.Minä pidän miestä liian"nössönä" ja hän minua pomottavana.Keskustelemme kyllä paljon,mutta ikinä ei päästä tekoihin asti!!Siis keskustelemme,keskustelemme ja kaikki jää auki....sitten hetken päästä asia on taas esillä ja entistä vaikeampana.
Yritimme olla tossa kuukausi sitten erossa viikon verran, jos vaikka ajatukset selviäisi mutta riitelimme vain pahemmin sen jälkeen.
Kummankin lapsuudenkoti tilanteista sen verran, että mies on maatilalta pohjanmaalta(ainoa poika ja tulee perimään maat).Ja nainen on satakunnasta(hieman alkoholistisesta ja väkivaltaisesta perheestä).
Eli tulevaisuuteen (jos kaikki menisi hyvin), kuuluisi rauhallista elämää maalla. Tuntuu vain että ei jaksa odottaa kolmea vuotta tälläisen tappelun ja tympeyden keskellä. Jollain tavalla tuntuu että on vain jollain väli pysäkillä ja odottaa ja odottaa vain pois pääsyä...En tarkoita,että kaikki paranee kun muuttaa sinne pohjanmaalle,mutta siellä voisi alkaa elämään sitä lopullista elämää ja rakentamaan meidän kotia.Mies taas haluaisi ehdottomasti käydä koulun loppuun ja toivoisi minun jaksavan odottaa.Mutta entä jos odotankin ja vaikka vuoden päästä tulee niin paha tilanne,että ei yksinkertaisesti vain enää voida olla yhdessä,niin harmittaako sitten että ei yritetty muuttaa sinne maalle ja pelastaa meidän liittoa??Vai pitäisikö laittaa koulu edelle ja mielenterveys sivummalle??Kumpikaan ei tunnu hyvälle ratkaisulle!!!
Seksi ei kuulu suhteeseemme nykyään.Ja syy ei ole vauvassa.Siis kyllähän se vähän voi vaikuttaa,mutta suurin syy on minun haluttomuuteni.En vain halua miestäni(voiko sitä nätimmin sanoa?).Joskus parin kaljan jälkeen kuukauden välein voimme jotain tehdä,mutta siihen se jää.Olemme yrittäneet puhua ja miettiä ratkaisua,mutta vaikea minunkin on vain ruveta haluamaan.Ja kuitenkin seksikin on osa parisuhdetta,vaikka ei tärkein osa olisikaan,niin kyllä se kuntoon pitäisi saada!
Olemme niin väsyneitä vatvomaan näitä asioita.Erostakin on ollut puhetta, mutta lapsenkaan takia emme sitä haluaisi.
Miten saamme jonkin ratkaisun??Mistä voimme pyytää apua?Kun tätä menoa lähtee kummaltakin järki.
Vastaukset 2
Vanhimmat
voi sua tyttö rukka en osaa oikeen neuvoja antaa kun itsekkin olen vasta ollut (melkeen) samassa tilanteessa ja olen 2 lapsen äiti kokeilkaa asua erikseen mut tehkää se ystävinä älkää riijelkö vaan yrittäkää olla sovussa niin kaikki voi toimia olkaa hetken erossa ja tutkikaa itseänne et onko tunteet viellä tallessa ei elämää voi elää vain lapsen takia se kaatuu jossain vaiheessa kuitenkii on pakko olla tunteet mukana en osaa tän enenpää sulle neuvoja antaa mutta toivon teille kaikkea hyvää ja onnelista elämää
kuin olisin itse tuon kirjoittanut.Lapsikin on samanikänen:) ainut ero mies on töissä.Meillä tuo riitely sovitaan samana päivänä ja mies muka ymmärtää minua...kuitenkin kaikki on taas samalla tavalla seuraavana päivänä.Kuvittelin olevani vahva ihminen,mutta en vain pysty jättämään miestäni,koska pelkään jääväni yksin...:(