Sinä tulit luokseni
hehkuen rakkautta, punaisin poskin
aamupäivän kuulaassa valossa,
ja illan hämärtyessä hiljaa
ojentauduit käteeni, annoit itsesi
kuin arkana sykkivän
hedelmän.
Miksi maistuit sipulilta?
Huomasin jälkeenpäin, kaiken kitkeryytesi
minkä olit taitavasti salannut,
piilottanut hehkeän kuoresi alle, kätkenyt
rakkautta tulvivien sanojen peittoon.
En minä sipulia halunnut, sipulit ovat erikseen -
tahdoin punaposkisen omenan!
Puhisen pettymystäni, tätä petetyksi tulemisen katkeruutta
kun kädet puuskassa keinuttelen kuistillani
ja kuu taivaalla mollottaa -
sekin, piru vie, kuin hohottaisi unelmilleni!
Kunnes vihdoin
nukahtamisen hetkellä,
tunteiden tyynnyttyä, havahdun
hiljaiseen ääneen.
Kuin joku kääntäisi katseeni
kitkeryydestäsi
oman sieluni aallokkoihin,
hauraan astian säröihin, menneisyyden
iskemien kolhujen mustelmaiseen
maastoon - -
Säpsähdän istualleni.
Jos leikkaa veitsellä sipulia,
sitten omenaa?
Anna anteeksi...
Eihän se ollut sinun kitkeryyttäsi, kavalaa petosta,
kun sipulilta maistuit, omenainen.
Oman sieluni kaikuja, kädellä jolla sinua kosketin
tunsin pelokkaaseen sydämeeni, kuin ennalta
jo peläten tulevaa haaksirikkoa, epäillen
vilpittömyyttäsi;
ja kun asiat eivät menneet halujeni mukaan,
kun jouduin kohtaamaan sinunkin rikkinäisyytesi,
haavoistasi nousevat katkerat juonteet -
sipuliksi sanoin!
Minä katselen läpi sälekaihdinten
pimeään yöhön -
siellä hymyilee kuu,
osaaottavasti virnistäen, nostaa peukalonsa
pystyyn, visertää:
kyllä te siitä vielä selviätte.
Ja sängyn laidalla istuen
otan kännykän käteeni, omenainen.
Saanko tulla luoksesi
rakkautta hehkuen, saanko rikkinäisenä
ja epäluuloisin ajatuksin, pelkojeni kanssa -
saanko tulla - ja opetellaan
muistamaan:
miltä toinen maistuu
on paljon kiinni
omista makuhermoista, käsistä
joilla kosketan,
läpi kipeiden muistojen
ja sielunhaavojen kitkeryyden -
säleisten syiden -
Tahtoisin tulla.
hehkuen rakkautta, punaisin poskin
aamupäivän kuulaassa valossa,
ja illan hämärtyessä hiljaa
ojentauduit käteeni, annoit itsesi
kuin arkana sykkivän
hedelmän.
Miksi maistuit sipulilta?
Huomasin jälkeenpäin, kaiken kitkeryytesi
minkä olit taitavasti salannut,
piilottanut hehkeän kuoresi alle, kätkenyt
rakkautta tulvivien sanojen peittoon.
En minä sipulia halunnut, sipulit ovat erikseen -
tahdoin punaposkisen omenan!
Puhisen pettymystäni, tätä petetyksi tulemisen katkeruutta
kun kädet puuskassa keinuttelen kuistillani
ja kuu taivaalla mollottaa -
sekin, piru vie, kuin hohottaisi unelmilleni!
Kunnes vihdoin
nukahtamisen hetkellä,
tunteiden tyynnyttyä, havahdun
hiljaiseen ääneen.
Kuin joku kääntäisi katseeni
kitkeryydestäsi
oman sieluni aallokkoihin,
hauraan astian säröihin, menneisyyden
iskemien kolhujen mustelmaiseen
maastoon - -
Säpsähdän istualleni.
Jos leikkaa veitsellä sipulia,
sitten omenaa?
Anna anteeksi...
Eihän se ollut sinun kitkeryyttäsi, kavalaa petosta,
kun sipulilta maistuit, omenainen.
Oman sieluni kaikuja, kädellä jolla sinua kosketin
tunsin pelokkaaseen sydämeeni, kuin ennalta
jo peläten tulevaa haaksirikkoa, epäillen
vilpittömyyttäsi;
ja kun asiat eivät menneet halujeni mukaan,
kun jouduin kohtaamaan sinunkin rikkinäisyytesi,
haavoistasi nousevat katkerat juonteet -
sipuliksi sanoin!
Minä katselen läpi sälekaihdinten
pimeään yöhön -
siellä hymyilee kuu,
osaaottavasti virnistäen, nostaa peukalonsa
pystyyn, visertää:
kyllä te siitä vielä selviätte.
Ja sängyn laidalla istuen
otan kännykän käteeni, omenainen.
Saanko tulla luoksesi
rakkautta hehkuen, saanko rikkinäisenä
ja epäluuloisin ajatuksin, pelkojeni kanssa -
saanko tulla - ja opetellaan
muistamaan:
miltä toinen maistuu
on paljon kiinni
omista makuhermoista, käsistä
joilla kosketan,
läpi kipeiden muistojen
ja sielunhaavojen kitkeryyden -
säleisten syiden -
Tahtoisin tulla.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Vertauskuvat ovat runon maailmaan, siis taiteeseen, sopivia, eivätkä herätä lukijassa pahaa verta. Päinvastoin.
miten sulla tosiaan on sanojen käyttö hallinnassa. Jos sulta olis ilmestynyt runokirja, ostaisin sen. Yhden asian haluaisin kuitenkin tietää, vaikkei sillä runojen kannalta ole minkäänlaista merkitystä, oletkos mies vai nainen?
Hyvä on liian vaatimaton sana kuvaamaan runojasi:)
Runojen kannalta on suuri merkitys, onko kirjoittaja mies vai nainen! Maailmat ovat eri maailmoja, vaikka keskus on sama.
naiset ja miehet eri kategoriaan? Jos ostat runokirjan, kumman sukupuolen kirjan ostaisit?
Tottakai minäkin mietin, kumpi on kirjoittanut jonkun runon, mutta kun en haluaisi samaistua runoihin aina. Tajuan kyllä, miesten ja naisten tunne-elämän olevan jollain tasolla erilaista ja ehkä se heijastuu myös runoihinkin. Mutta, mutta, asia mikä minua riepoo on se, että nämä nimimerkit on niin harhaanjohtavia. Runollisia hetkiä kuitenkin sinulle;)
mieheksi ja naiseksi. Totta helkutissa! Nyt luennan alla nyt Martti Lindqvistiä, Marguerite Durasta, F.E. Sillanpäätä, Mirkka Rekolaa ja Leena Lehtolaista. Lisäksi pari "tilaustyötä" arvioitavana. Päättele siitä!
Ihan vain sanoin mielipiteeni täällä ja sinä omas. Runous on meille jokaiselle kuitenkin erilaista. Suotakoon se meille;)
Edelleen hyvää päivänjatkoa ja runollisia hetkiä sulle.
Uunissani paistuu ihana omenatorttu
kun katson lasin läpi
onko jo valmis
se paisuu melkein yli
sillä onhan se tehty
punaisen täyteläisistä
kotimaisista omenista
sipulipiiraskin olisi ollut hyvää
maustaisin sen lipstikalla
illalla sytyttäisin kynttilät
ja tarjoaisin sitä sinulle
omenapiirakan kera
Syksyistä täyteyttä
haaksirikkoutujen
eri väreissä
kun tuuli on niin
valtavan hoitavaa
ja virkistävä raikkaus
ihmisten katseissa
kun he haravoivat
rakkauden pudonneita lehtiä
Jos kirjoitit, sinun sietäisi olla varovaisempi sanoissasi.
Ainakin jos oikeasti välität minusta.
Ota huomioon, että tuollaiset sanat voivat sytyttää minussa läheisiä, lämpimiä tunteita ja kaipausta sinua kohtaan.
Juuri sellaisilta tunteilta sinun tulisi minua varjella, jos oikeasti välität, koska tiedät etten kuitenkaan voi kanssasi seurustella ja olla. Eikö niin?
Kysyit miksi emme voi olla edes ystäviä. Tahtoisin kyllä. Mutta se ei ole mahdollista ennen kuin hyväksyt että olemme ystäviä. Silloin myöskin tahdot että ystävälläsi - varsinkin kun sisimmässäsi rakastat häntä enempänä kuin ystävänä - olisi mahdollisimman helppo olla ja ettei hän joutuisi kamppailemaan vaikeiden tunne-elämän ristiriitojen kanssa.
Eräänä iltana näimme grillin luona ja kosketit minua. Vetäessäni käteni pois loukkaannuit kovasti. Mutta jos oikeasti välittäisit, tekisit kaikkesi ettet koskettaisi minua ja että minä en koskettaisi sinua, sillä tavalla.
Silloin et pyri herättämään minussa helliä tunteita etkä varsinkaan saamaan manipuloiden aikaan asioita, jotka kuuluvat seurustelusuhteeseen.
Ymmärrä että sellaista suhdetta meillä ei enää ole. Pyrkiessäsi synnyttämään sellaisen uudelleen työnnät minut vain kauemmas.
Jos haluat olla ystäväni, olen sitä mielelläni - kunhan aikaa on kulunut kylliksi ja pystyn siihen. Kohtaamaan sinut ystävänä ja nauttimaan ystävyydestäsi tiedostaen myös kaikki ne ystävyyttä syvemmät tunteet, jotka ovat sisimmässä omalla paikallaan, mutta joita emme ryhdy ruokkimaan vaan annamme niiden olla niin kuin on, ystävyydessä -
ystävinä joilla on toisiaan kohtaan ystävyyttä syvempiä tunteita, mutta jotka ovat pakotetut olemaan vain ystäviä.
Jos syvimmät ja hellimät tunteeni sinua kohtaan kokonaan kuolevat ystävyytemme olisi varmasti paljon helpompaa. Tai jos kohtaan jonkun jonka kanssa voin alkaa seurustella ja siinä tunnemaailmanikin vähitellen eheytyisi.
Rankkaa tekstiä. Vähän vielä kärjistäen, että kipukohta tulee varmasti näkyviin ja sitä joudutaan katsomaan silmästä silmään, vain sinä ja omat tunteesi kasvokkain elämän raadollisessa realismissa:
Jos tahdot että olemme ystäviä, toivo tapahtuvan näin.
Jos todella rakastaa, haluaa rakkaalleen parasta, koska rakkaus ei etsi omaansa.
Vai kuinka se meni?
Onko ihan mahdottomuus ajatella tilannetta, että kumpikin tiedämme välittävämme toisistamme ja ymmärrämme että meillä on toisiamme kohtaan syvempiä tunteita kuin pelkällä ystävällä ystävää kohtaan, mutta että siitä huolimatta tiedämme olevamme ystäviä ja pysyvämme edelleenkin vain ystävinä, luovuttaen toisemme vapautuvin sydämin elämälle?
Niin kauan kuin pidät minusta kiinni olen pakotettu väistymään kauemmas. Suojellakseni itseäni, mutta - ehkä - myöskin suojellakseni sinua.
Tulisin mielelläni syömään omenapiirakkaasi, jos se olisi mahdollista. Nyt en uskalla sitä mahdollisuutta itselleni suoda. Todennäköisesti niin ei tule tapahtumaan vielä pitkään, pitkään aikaan.
Jos koskaan?
Luovuta minut elämälle, please.
Jos runosi oli vain runo, olkoonkin että sanoilla tahdoit kertoa lämpimistä tunteistasi minua kohtaan, kaipauksestasi, ikävästä viettää rauhallista iltaa yhdessä rakkaan kanssa, ok. Mielestäni runo on oikein hyvä ja varmaan kuvaa tunteitasi kauniilla tavalla.
Mutta jos tarkoituksesi lempeillä sanoilla oli koskettaa minua kuin hyväilevällä kädellä, saada minussa esiin tunteita, joiden vallassa laukkaisin hymyilemään kotiisi, että kynttilänvalossa söisimme omenapiirakkaa kuin rakastavaiset ikään - ymmärrä, että määrätyistä syistä olen yliherkkä ja ymmälläni kaiken sellaisen vaikuttamisen suhteen, varmasti ylireagoin ja ehkä joudun pohtimaan motiiveitasi ja rehellisyyttäsi vähän katkerallakin tavalla. Se on sitten minun haavani.
Yhdessä emme voi haavojamme käsitellä, se on fakta. Onneksi sinulla on hyviä ystäviä, jotka tarjoavat lohduttavaa olkapäätään ja joiden kanssa voit jakaa turhautumistasi, suuttumustasi. Me emme ole toisillemme oikeat sielunhoitajat tällä hetkellä.
Varmaan jokin runossasi kolahti tai sattui, koskapa ryhdyin tällä tavalla purkamaan itseäni.
Nyt jo harmittaa koko kirjoitus ja katse hapuilee deleten suuntaan... Ollaanhan me näistä puhuttu tuhannet kerrat! Miksi jauhaa tätä samaa? Olen päättänyt vaieta, koska itsekin turhaudun hyödyttömään jauhamiseen mikä ei johda mihinkään, täytyy vaan luovuttaa ja antaa ajan tehdä tehtävänsä...
Silti sorruin kirjoittamaan sulle tässä! Ja kuinka monta kertaa olen päättänyt etten lue tekstejäsi jotten provosoituisi millään tavalla, en todellisen taikka kuvitellun manipulointisi ja sitomisesi vuoksi. Enkä enää osaa edes erottaa milloin oikeasti yrität peitellyin vaatimuksin sitoa itseesi, milloin avoimesti ja rehellisenä vain kerrot tunteistasi.
No, ei minun kait tarvitsekaan niitä erotella? Olkoon niin kuin on.
P.S.
Tämä ei ollut runo, ei edes proosaruno. Ei fiktiota. Olipa avoin kirje sulle, kun "rakkaustarinamme" on jo muutenkin ollut luettavissa.
Hyvää illanjatkoa sitten vain. Kiva että teillä on omenapiirakkaa. Syökää hyvin ja viettäkää mukava lauantai-ilta.
pysyäksemme, ja aihehan on rakkausrunot.
Tästä runollisesta ilmaisusta...
Jokaisella on tietysti oma tyyli, ja tärkeintä onkin löytää se ihan oma ilmaisutapa, oma ääni, jota sitten hioa. Enpä yritä laittaa runouttasi minun ilmaisutapani mukaiseen muottiin, mutta ehdotan, että voit miettiä joitain seikkoja.
Ensinnäkin, jos runossa on sekä isoilla että pienillä kirjaimilla alkavia rivejä, niiden käyttöä tulisi harkita.
Toinen asia runoissasi on ng-äänteen käyttö. Esimerkiksi aurinkon - se pitäisi olla auringon. Tosin tässä runossasi tuota sinulle yleistä virhettä ei ole. Toisaalta tämä seikka tuntuu viehättävältä. Joillain kirjoittajilla on oikeinkirjoituksesta poikkeavia tapoja tietoisesti valittuna keinona korostaa omaa luontaista ääntään. Siinä tapauksessa kyseessä ei tietenkään ole virhe.
Kolmas seikka, tässä on ollut itsellänikin opettelemista, on tiettyjen täyte- ja lisäsanojen käyttö, esimerkiksi "kun", "se" ja "niin".
Esimerkkinä
"kun he haravoivat"
voidaan kirjoittaa elävämmin:
heidän haravoidessaan.
Sanalla "niin" pyritään usein korostamaan sanottavaa asiaa. Harkittavaa: kumpi toimii paremmin, "niin paljon" vai pelkästään "paljon"?
> haaksirikkoutujen <
Tarkoititko "haaksirikkoutuneiden" vai "haaksirikkoutujien"?
Nämä nyt tällaisia tyyliseikkoja lähinnä. Älä ota tätä tunkeilevana äläkä anna vaikuttaa omaan tyylisi, mutta ehdotuksina hioessasi tyyliäsi ehyempään suuntaan. Siispä
Uunissani paistuu ihana omenatorttu
kun katson lasin läpi
onko jo valmis
se paisuu melkein yli
sillä onhan se tehty
punaisen täyteläisistä
kotimaisista omenista
Sipulipiiraskin olisi ollut hyvää
maustaisin sen lipstikalla
illalla sytyttäisin kynttilät
ja tarjoaisin sitä sinulle
omenapiirakan kera
Syksyistä täyteyttä
haaksirikkoutujien
eri väreissä
Kun tuuli on hoitavaa
ja virkistävä raikkaus
ihmisten katseissa
heidän haravoidessaan
rakkauden pudonneita lehtiä
Kiitos runoistasi! Olen yleensä pitänyt niistä paljon tai ainakin jonkin verran, silloin kun olen uskaltanut niitä lukea. Jos jotkut seikat on häirinneet ne ovat yleensä kait olleet rivien välistä luettavia ja sidoksissa omiin haavoihini ja tulkintoihin. Siksipä en ole niitä viime aikoina kovin usein lukenutkaan, mutta toki olet pyrkinyt korjaamaan asian vastaamalla runoihini runoilla, jotta olisin pakotettu lukemaan tekstiäsi.
No, mitä ilmaisun aitouteen ja luonnollisuuteen tulee pidän sinua enemmän runoilijana kuin itseäni. Minä nyt olen enemmänkin tällainen sananikkari. Ja itselläni ainakin on paljon korjattavaa ja oppimisen varaa tekstin tekemisessä.
Jos varmaan elämässä muutenkin.
Mutta olen yrittänyt opetella hyväksymään itseni.
Siitä kait se muuttuminen monta kertaa lähtee parempaan suuntaan, kun ei aina etsi itsestään kaikenlaisia virheitä mutta suostuu kohtaamaan virheensä, ilman sairaalloista syyllisyyttä, voi sitten vapautua parantumaan niistä?
Millä tavalla nyt lopettaisin raflaavasti? Ehkä teen sen runon muodossa... Hmmm... Ei sittenkään. Ja eihän kaiken aina tarvii olla niin raflaavaa.
"Niin raflaavaa"? Ok, sanotaan pelkistetysti:
Ei kaiken tarvii olla raflaavaa.
Kiitos korjauksesta =) Poikani aina nauravat kun kysyn heiltä: tuleeko "k" vai "g" ? Joskus ihminen juuttuu johonkin eikä meinaa millään päästä irti.
Tein runoni puhtaasta sydämestä
ja kyllä - ajattelin sinua
ja se vain soljui siihen
vaikka tiesin ettet sitä tule syömään.
Sorry, jos loukkasin sillä en tarkoittanut.
Mietin tuota rakkauden olemusta edelleen
kun Sana sanoo sen olevan hengen hedelmä
( tulikohan oikein )ja ymmärrän sen tarkoittavan
että hedelmä syntyy Jumalan rakkaudesta meihin
ja silloin me voimme rakastaa pyyteettömämmin
lähimmäistäkin.
Mutta, kahden ihmisen välinen rakkaus on mielestäni mysteerio. Sillä jos se on pelkkä
" tunne " niin silloinhan se tulee ja menee
eli voiko ylipäätään syvempää rakkautta
ihmisten välillä ollakaan kuin tunne?
laitan tähän lopuksi:
Kultaomenia hopeamaljoissa
ovat sanat sanotut, aikanansa.
Sn.25:11
Ihana viisaus!
Onko se, että luovutan sinut elämälle
itsellesi sitä, että uusi seurustelusuhde
eheyttäisi tunteesi, niinkuin sanoit?
Kirjoitat kauniita runoja
täällä kohdistaen niitä ihmiselle, jota et tunne
ja herätät hänessä kiinnostusta sinua kohtaan
ja se - loukkaa minua.
Ja älä sano että se on mustasukkaisuuttani
vaan itse tiedän, että se on kipeyttäni
koska menetin sinut.
Hyväksyn sen.
Olen myös tunne-elämältäni rikki
joten rikon vain itseäni enemmän, kun luen tekstejäsi
joissa puhut rakastumisesta rakastamiseen
mutta minun kohdallani, sitä ei enää ole
ja nyt toivot että saisit uuden rakkauden
että voisit eheytyä.
voi, kääkrääk!
Asennettasi joka tulee näkyviin tässäkin purkauksessasi.
> Onko se, että luovutan sinut elämälle
itsellesi sitä, että uusi seurustelusuhde
eheyttäisi tunteesi, niinkuin sanoit? <
Jos luovutat minut elämälle et niinkään ajattele minun motiiveitani ja mihin suuntaan olen menossa. Silloinhan se olisi kaupankäyntiä todellisuuden kanssa eikä mitään luovuttamista. Luovutan rakkaani elämälle ja Jumalalle - että sitä kautta jos en muuten saisin hänet itselleni takaisin ja sitoutumaan minuun?
Luovuttaminen elämälle on sitä ettei kouristuksenomaisesti enää pidä kiinni: nyt kun luovutin sinut katsokin ettet loukkaa minua millään tavalla etkä tee mitään sellaista mikä sattuisi minuun!
Se mitään luovuttamista ole.
Sanon vielä kerran vaikka en tiedä miksi kun et kuitenkaan kykene kuulemaan mitä sanon:
Mielestäsi minun tulisi kirjoittaa vain sinulle ja nimenomaan sellaisia asioita joita tahdot suustani kuulla. Jos en kirjoita sinulle en saisi kirjoittaa muillekaan. Jos en istu sinun kanssasi kahvilassa en saisi istua kenenkään muunkaan kanssa, koska koet että silloin asetan heidät sinun edellesi ja pidän heitä jotenkin parempina ja arvokkaampina kuin sinua. Jos en nauti elämästä kanssasi en saa nauttia siitä kenenkään kanssa, kuten olet useasti sanonut: "Ihmettelen kuinka voit elää ilman minua."
Yhteen aikaan kuulin äänesi korvissani tämän tästä, esimerkiksi pyöräillessäni kaupungilla: Kuinka voit hymyillä kun minä en ole tässä, kuinka voit olla menossa tuonne kun et ole menossa sinne minun kanssani, kuinka voit ystävällisesti keskustella ihmisten kanssa vaikka minä en ole vierelläsi. Hymyni hyytyi, jouduin käyttämään äärimmäistä tahdonvoimaa että kykenin menemään sinne minne olin menossa enkä vetäytynyt kotiin masennuksen pimeään peittoon, jouduin todella ääneen sanomaan itselleni "en ole toisen käsi enkä jalka jota hän saa liikutella, minulla on oma elämäni" jotta olisin voinut keskustella ihmisten kanssa ilman syyllisyyttä.
Näen sinussa paljon hyviä asioita ja olet monella tavalla ihastuttava.
Mutta. En suostu luopumaan ainutkertaisesta elämästäni ja tulemaan toisen sidottavaksi. En edes rakkauden tähden.
Sitä paitsi en voi tällä hetkellä kokea että meille olisi yhteinen tulevaisuus olemassa.
Niin, luovuta minut elämälle:
Sinne minne elämä kuljettaa. Sanelematta elämälle ehtoja minne sen täytyy minut tai sinut viedä.
Onko siis niin, että haluat olla ystäväni? Ystävälle annetaan mahdollisuus vaikkapa seurustella jonkun kanssa ja vaikkapa avioitua jonkun kanssa. Ja jos et anna minulle mahdollisuutta avioitua jonkun kanssa vaan ainoastaan itsesi kanssa, silloin et anna minulle mahdollisuutta myöskään avioitua kanssasi koska sinäkin olet joku. Olet ihminen ihmisten joukossa kuten minäkin.
Kumpikaan meistä ei ole maailmankaikkeuden napa josta käsin kaikki muu saisi arvonsa ja jonka halujen mukaiseen suuntaan maailman pitäisi pyöriä.
- -
> herätät hänessä kiinnostusta sinua kohtaan <
Tämä "kiinnostuksen herättäminen" on asia josta olet maininnut tämän tästä milloin vihjaillen, milloin tekaistun nimimerkin takaa vaivihkaa udellen, milloin suoraan syyttäen ja milloin mitenkin. Olen yrittänyt "herättää kiinnostusta" ainakin... hmmm... muistanenko nyt oikein: Margittassa, Relluttaressa ja mitä niitä nyt vielä on nimimerkkejä, joille olen jokusen lauseen laittanut tai jotka ovat runojani kommentoineet.
> ja se - loukkaa minua. <
Varmasti loukkaakin. Mutta mietipä onko loukkaantumisesi syy minä ja käyttäytymiseni vai oma mustasukkaisuus?
Tapasi paeta oman kipeyden kohtaamista on aina ja kaikissa miessuhteissasi ollut kääntyminen toista vastaan ja hänen kurkkuun kiinni juokseminen: SINÄ SATUTAT MINUA! Nyt asia kuitenkin on niin että sinun täytyy oppia kohtaamaan oma kipeytesi sälyttämättä sitä syyllisyydeksi toisten harteille.
Jos sinua kohtaan käyttäydytään väärin - olennaisinta ei ole miksi toinen teki niin, olennaista kannaltasi on kysyä kuinka minun nyt tulisi suhtautua tähän tilanteeseen ja kipuun, kun minua kohtaan on tehty näin?
Ehkä siinä prosessissa yllättäen ja omaksi hämmästykseksi huomaat muutamien asioiden kohdalla: kukaan ei käyttäytynyt minua kohtaan väärin mutta minä koin asian sillä tavalla, koska asiat eivät menneet mieleni mukaan enkä pystynyt kohtaamaan todellisuutta ja sen vaatimuksia.
> Ja älä sano että se on mustasukkaisuuttani
vaan itse tiedän, että se on kipeyttäni
koska menetin sinut.
Hyväksyn sen. <
Sanon että kipeydessäsi on paljon mustasukkaisuutta. Sinulla on mahdollisuus päästä siitä vapaaksi ja eheytyä ja on mahdollisuus olla pääsemättä vapaaksi ja pysyä jumiutuneena sielusi lukkoihin ja kouristuksenomaiseen kiinni pitämiseen.
Kumpikin mahdollisuus on olemassa.
Ja tuo viimeinen lause. Huolimatta siitä että saatan kuulostaa röyhkeältä, väitän:
Et hyväksy.
Toivon että voisit oppia hyväksymään.
- -
> joten rikon vain itseäni enemmän, kun luen tekstejäsi <
Sama vika tässä päässä. Kuinka monta kertaa olenkaan päättänyt etten lue tekstejäsi enkä kommenttejasi, etten lähtisi niihin vastailemaan ja sanomaan asioita jotka olisi parempi jättää sanomatta varsinkin näin julkisesti, pitkän aikaa se onnistuikin varsin hyvin. Mutta tässä sitä taas ollaan.
Kun en lue kirjoituksiasi, se loukkaa sinua suunnattomasti. Kun luen ja sitten vastaan - se loukkaa vielä enemmän, kun vastaus ei olekaan mieluinen eikä sisällä ruusunpunaisia korulauseita, joita haluaisit kuulla?
Niin Niin. Tietenkään et halua kuulla jotakin ruusunpunaisia lauseita, haluat että sydämestäni tunnustan sinulle rakkautta ihanin, suloisin lausein, joita todella tarkoitan!
Asia vain on niin ettet voi pakottaa elämää ja ihmisten tekoja menemään halujesi mukaan, et vaikka kuinka tinttaisit jalkaa lattiaan.
- -
> ja nyt toivot että saisit uuden rakkauden että voisit eheytyä. <
Näin en todellakaan ole sanonut enkä ole antanut ymmärtää niin. Muistat kyllä mitä olen näistä asioista sinulle puhunut.
Samoja epäilyksiä sinulla oli jo silloin kun seurustelimme, kuten varmaan muistat. Silloinkin olin mielestäsi pakenemassa milloin kenenkin naisen luo ja harrastamassa selkäsi takana sitä ja tätä. Kaikki 100% omaa kuvitelmaasi. Ymmärrän että asioihin on paljolti syynsä menneisyydessä ja tarvitset haavojesi keskelle armollista ymmärrystä ja hyväksyntää - mutta oma valintasi aina on lähdetkö eheytymisen tielle vai oletko lähtemättä, tahdotko vai etkö tahdo. Mielestäni on valheellista sanoa tahtovansa parantua jos käytännössä kuitenkin kieltäytyy asioista joiden tietää olevan oikein. Kun siinä - monta kertaa silmänräpäyksellisessä hetkessä - jossa valinta oikean ja väärän välillä pitää tehdä oikea valinta tuntuu liian kipeältä ja sieluun kiertynyt käärme ulvaisee: ei niin, se olisi oman ihmisarvon väheksymistä ja poljetuksi tulemista, ei niin, toki pitää syöksyä eteenpäin ja ratsastaa hevosella.
Tiedät mitä tarkoitan...
En siis ole toivomassa että jostakin nyt löytyisi jokin uusi rakkaus ja että sitä kautta tunne-elämänikin alkaisi parantua.
Sanoin vain että sekin on MAHDOLLISTA. Tarkoitan että luovuttaessasi toisen elämälle annat hänelle luvan ja oikeuden myöskin ihastua, rakastua, seurustella vapaasti.
Katsomatta siihen tuleeko hän tekemään niin vai ei.
Tietysti tähän asiaan liittyy vahvasti omia toiveitasi kuin myös pelkojasi ja mahdollisesti pettymystä ja ainakin jos tiettyjä asioita tapahtuisi varmasti halua syyttää ja raivota.
En sano että nuo tunteet pitää kieltää ja haudata ja jotenkin lakaista kuin maton alle tumpaten ne sielun pimeisiin komeroihin. Sinulla ja minulla - kaikilla meillä - on oikeus tunteisiin ja ne saa kohdata ja käsitellä, mutta ei niiden mukaan tarvitse lähteä toimimaan milloin mistäkin suunnasta omassa sisäisessä maailmassa tuulee.
Tunteesi on sinun - myös minuun kohdistuvat tunteet - ja sinä ne kohtaat ja käsittelet, ei kukaan muu.
Alleviivaan vielä
1) Minulla ei tällä hetkellä ole minkäänlaista motivaatiota etsiä uutta suhdetta yhtään mistään.
2) Todellisuus jonka edessä olet on kuitenkin tämä, että joudut ottamaan huomioon senkin mahdollisuuden, että niin voi käydä. Kuinka siihen suhtaudut jos ihastun tai rakastun ja alan seurustella?
Sitä paitsi...
Jos todella välität toisesta, eikö sinun tulisi toivoa hänelle hyvää, parasta? Jos se paras on sitä, että hän löytää jostakin jonkun muun kuin sinut, ja on tuon toisen kanssa onnellinen - etkö siinä tapauksessa toivo hänelle sitä? Rakastaminen on monessa kohtaa tahdon valinta ja kun luovuttaa rakkautensa kohteen elämälle haluten hänelle kaikkea hyvää ja onnellisuutta, se merkitsee aina uhrautumista ja kasvattavaa kipua.
Objektiivisesti ajatellen kyse ei nyt ole siitä mitä haluan ja toivon ja mitä en.
Kyse on siitä, luovutatko minut subjektiivisuudessasi elämälle vai et.
born to be wild
steppenwolf
ja kellot laitettiin hiekkaan
kun easy rider alkoi
musiikki jyräsi meitä alleen
elämä - villejä unelmia?
lupiineja tien varsilla
ajatusten aitauksiin ahdattuina
i am walrus
joskus levysoitin täytyy sammuttaa
ja olla hetki hiljaa
kuullakseen ajatustensa läpi
olevaisuuden äänen
sitä en voi sulloa halujeni muottiin
aika on nyt
laulavatpa mitä tahansa
omaa ruumistasi et pääse pakoon mardi grass -juhlien
huumaavaan pilveen
- -
Yritän nyt olla lukematta tekstejäsi.
Ja todella toivon sinulle KAIKKEA HYVÄÄ elämäsi matkalle.
äitiparta
Käänny sellaisen sielusi hoitajan puoleen, johon voit luottaa ja joka voi auttaa sinua. Pakkomielteinen omien ajatustesi julkituominen ja kirjoittaminen netissä joka taholle on ilmaus persoonallisuuden hajoamisesta.
Tämä runo on hyvä, mutta jälkiviisautesi ovat ahdistavia.
Kirjoitan ja keskustelen hengellisistä ja elämänkatsomukseen liittyvistä kysymyksistä yleensä muualla. Tänne kirjoitan runoja silloin tällöin. Runoissa melko vähän kuvaan omia tunteita ja elämäni tilanteita, vaikka ainahan omaa sielua jollain tavalla tietty on mukana ja elettyjen kokemusten jälkiä, jos ei nykyhetken tuntemuksina niin aikaisemmin elettyä ja koettua. Mutta niin kuin olen sanonut ennenkin runous on minulle myös tapa pohdiskella kirjoittamista ja sanallista vaikuttamista, kuinka sanoilla luodaan tunteita ja illuusioita, sanomisen ja sanojan suhdetta jne. Siihen kait on oikeus?
Tunnen monenlaisia ihmisiä, olen arkielämässä tekemisissä erilaisissa elämäntilanteissa olevien ja eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien kanssa, ystäväpiirini on laaja ja keskustelen ihmisten kanssa paljonkin, mutta eipä ole vielä pakkomielteiseksi luonnehdittu.
Käsittelemätöntä ahdistusta ja sisäistä kipua saattaa kyllä olla erinäisten asioiden johdosta ja parantamista varmaan löytyy monessa kohtaa. Sitä en kiellä.
Joskus tulee samasta kirjoituksesta positiivista ja negatiivista palautetta. Ihmiset kokevat asioita niin eri tavalla.
Kiitos
Kiitos myös sinulle. :-)