mä pelkään hirveesti kuolemaa ja sitä et menetän jonku tärkeen ihmisen enkä pääsen surusta yli. mitä tähän avuksi? illalla varsinkin rupee miettiin kaikkee et joskus täällä maan päällä ei enään ookkaan...
kuolema
mä vaan
8619
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minusta kuolema on kovin lohdullinen ajatus.. Että joskus tämäkin tuska ja suru on ohi. Toisaalta se samalla aiheuttaa tiettyä surumielisyyttä.. Joutuu jättämään kaiken kauniin maailmassa tänne...
niin se..kaikki tuska ja muu p****a loppuu mut kyllä mä mielummin ikuisen elämän ku kuoleman valitsisin..mut ei sitä voi välttää, mielummin mä kuolen kyllä normaalista entä kituen eli jos mä joskus sairastun vakavasti, tiiän kyllä mitä teen.
moi!!!!
pelko on normali ilmiö.Sä tai siis kukaan ei tiedä miltä kuolema tuntuu.Mutta sun pitää yritää ajatela että se on vältämätön.Ajatele mitä olisi jos kukaan ei kuolisi.Jos sinulla nämä ajatukset eivät meneee päästä,niin jos olet koulussa niin kirjoita vaikka biologian maikalla tai sanoo, että voidanko puhua kuolemasta.
Elikä mun neuvoo on puhu jonkun kanssa
tsempia
Anoppini on käynyt siinä rajalla ja kertoo ettei enää sen jälkeen ole pelännyt kuolemaa. Oli ollut niin ihanan lämmin ja rauhallinen kokemus. Hän sanoi olleensa jopa vihainen elvyttäjille. Ajatukset kuolemasta muuttuu jos näkee jonkun läheisen vainajan. Siinä on vain kuoret, itse ihminen on jossain muualla paremmassa paikassa. Minulle vainajan hyvästely on ollut helpottava kokemus enkä itsekään enää pelkää kuolemaa. Ainoastaan surettaa jälkeenjäävät mutta vielähän me joskus taas tavataan. Surusta pääsee yli, sitä on vain surtava tarpeeksi eikä saa padota sisälleen, itse se ei sieltä tule. Eletään pelkäämättä sillä nyt on elettävä kun vielä elossa ollaan, vai mitä.
mä olen pelännyt kuolemaa aina. en saa mitään lohtua siitä että kuoleman jälkeen olisi elämää, mitä jos ei olekkaan, ainakaan se ei ole samanlaista kuin nyt.
ahdistun usein yksin, kun pään täyttää ajatukset siitä kuinka kuolema vie kaiken, ei ole enää mitään, et enää ikinä pääse takaisin maailmaan, ei ole enää mitään, . sanaan mitään on tullutkin minulle kammo.
tuntuu että kukaan ei voi ymmärtää tätä pelkoa, se on ja ahdistaa, välillä tuntuu kuin henki salpaantuisi ajatellessa.
onko muita kohtalotovereita..
On kohtalontovereita; muistan että noin 10-vuotiaana, ilman mitään varsinaista syytä, tajusin kuinka kuoleman jälkeen ei ole m i t ä ä n jäljellä minusta. Ajattelen avaruuden suunnattomuutta ja ajan kulkua, vuosia, satoja vuosia, miljoonia vuosia, eikä minua ole enää koskaan, ikinä.
Nyt jostain syystä nämä ajatukset on tulleet useammin mieleeni. Mikään ei tunnu lohduttavan;en usko taivaaseen, en usko eläväni muiden sydämissä; vaikka joskus saisin lapsia, hekin kuolevat joskus ja silloin kukaan ei edes muista minua.
Olen alkanut käydä psykologilla, se helpottaa jonkin verran. Epäilen silti edelleen että pääsenkö tämän ajattelun yli. Pelkään että se vähitellen saa otteen minusta ja muutun apaattiseksi ja tärkeät asiat menettävät merkityksensä. Eihän hänkään voi muuttaa sitä tosiasiaa, että häviän täältä joskus. Silti haluan vielä toivoa, että jostain tulee apu ja ymmärrys. Psykologinikin sanoi ettei hän voi tosiasialle mitään, mutta hän voi yrittää muuttaa minun suhtautumista asiaan.
Luopuminen on pahin ajatus kuolemassa, että joutuu luopumaan kaikesta mitä on tässä elämässä saanut, ystävistä, sivistyksestä, materiasta. Ja jos läheinen kuolee, ei ikinä saa enää nauraa, keskustella tai vaikka tapella hänen kanssaan.
Jostain syystä, kun illalla ei tule uni, sitä rupeaa miettimään, että mitäs jos onkin olemassa helvetti, ja sinne joutuu, koska on vastoin parempaa tietoa remunnut.. Päivällä en edes usko helvettiin. En edes usko että on olemassa pahaa sielua, pahuus on aina mielen (aivojen) sairaus.
Mutta yöllä sitä kysyy että entä jos..?
IKUINEN kärsimys, ja ikuinen ero Jumalasta.. Ei sitä voi olla, ei mikään teko ole siihen tarpeeksi paha.
Pelkäsin myös ennen tosi paljon kuolemaa varsinkin ala-asteikäisenä, en omaani ehkä niinkään, mutta sitä, että läheiseni kuolevat. Yläasteella pari tyttöä kuoli puolen vuoden välein, mikä laukaisi tämän pelon suuremmaksi minussa.
Omaa kuolemaa en ehkä ollut ajatellut niinkään. Mutta niin, kun tuli tuosta tuonpuoleisuudesta mieleen, niin tulin uskoon silloin joskus yläasteen loppuvaihehilla, ja niinkun sen kautta sain rauhaa asian suhteen ja tajusin, että ei mun tarvitse huolehtia enää tästä asiasta, paitsi tietenkin niiden, jotka on hukkumistilassa.
Ainiin, ja se, että laitan toivoni siihen, että minulla on Taivaassa uusi elämä kuoleman jälkeen, ei ole mikään sellainen...kuten yleensä sanotaan...suoja sille ajatukselle, että elämä joskus loppuisi. Olen aina "tiennyt", että on Helvetti sekä Taivas, mutta oli ihanaa kuulla, että miten voin päästä sinne Taivaaseen...Uskomalla Jeesukseen ja pysymällä hänessä...
Ei helvettiin menossa ole kyse siitä, kuinka pahoja tekoja teet...taivaaseenkin menijät ovat tehneet suurensuuria syntejä...kysehän onkin vain siitä, kuka saa syntinsä anteeksi...