kauanko kestää

..kuin muidenkin uskonnollisten organisaatioiden.


Uskonnot ja niiden tulevaisuus

"opetusneuvos Yrjö Kallista haastattelemassa

Millaisena näette kristinuskon ja muiden uskontojen tulevaisuuden?

Y. K: Uskon, että dogmien ja oppirakennelmien varaan pystytettyjen uskontojen aika on päättymässä. Ellei planeettamme asuva ihmislaji tuhoa itseään totaalisessa sodassa — ja juuri tästä vaarasta ovat aikamme tunnetuimmat tiedemiehet ja historiantutkijat meitä vakavasti varoittaneet — niin me astumme johonkin uuteen kehityskauteen. Siinä kehitysvaiheessa uskonnot kirkkokuntina ja oppirakennelmina haihtuvat. Niiden tilalle tulee totuudellisuuden tila. Kaikki ideologiat raukenevat. Silloin ihmiset lukevat vain historiasta, että kerran oli aika, jolloin ihmiset taistelivat keskenään, demokratia ja kommunismi, sosialismi ja porvarismi, kristinusko ja islam, katolisuus ja protestanttisuus olivat vastakkain. Sen tulevan ajan ihmisiä hymyilyttää moinen lapsellisuus, aika jolloin ihminen ei pystynyt näkemään, vaan eli kuin suggestiotilassa. Käsitykseni on lisäksi, että opilliset organisoidut uskonnot häviävät ilman väkivaltaa, kenenkään ei tarvitse niitä tuhota, ei yhtään kirkkoa tarvitse särkeä, ei tarvitse ahdistaa ihmistä, vaan herääminen totuuteen tapahtuu kuin kevään tulo, elämän uudet voimat virtaavat ihmissieluihin. Kirkkoja näytetään muinaismuistoina ja ehkä käytetään toisiin tarkoituksiin. Luetaan siitä ajasta, jolloin ihmisillä oli uskontoja ja hymyillään hyväntahtoisesti, että oli sekin aikaa, kun he Jumalankin puolesta tappoivat toisiaan.

Kuuluisa englantilainen biologi Sir Julian Huxley on kirjoittanut kirjan "Religion without Revelation" (Uskonto ilman ilmoitusta). Siinä kirjassaan hänkin esittää juuri tämän ajatuksen, että organisoitujen, oppirakennelmille pystytettyjen uskontojen aika on juuri menossa ohi ja ne siirtyvät historiaan. Mutta hänen mukaansa se ei merkitse ns. uskonnollisen elämän loppumista vaan sen syvenemistä. Tuona tulevana aikana totuutta pimittävät varjot hajoavat pois ja ihminen voi olla silmäkkäin elämän todellisuuden kanssa.

On aina vaarallista puhua varmuudella ja yleistäen asioista, jotka eivät ole varmoja. Jokaisessa yksilössähän tapahtuu jotakin hetkestä hetkeen. Kukaan ei ole tänä iltana sama kuin aamulla. Kuta intensiivisemmin me rupeamme elämään tässä todellisuuden ilmapiirissä, tarkkaamaan itseämme ja ympäristöämme, ja mitä omavireisemmin sitä selvemmin opimme havaitsemaan, mitä meissä liikkuu ja miksi. Tämä tila syvenee syvenemistään ja selkiytyy ja muuttaa kaiken yhä suuremmassa määrin toiseksi. Tämän tapahtumaprosessin yhteydessä avautuu myös vaikuttamisen mahdollisuus. Jonkun kohdalla se voi olla julkista julistamista, toisen kohdalla hiljaiseloa, hän vaikuttaa sanoillaan, lähiympäristössään omalla elämällään ja ajatuksillaan. Intiassa sanotaan; että kun todella viisas menee erakkomajaansa ja ajattelee yhden ajatuksen, niin koko maailma vavahtaa. Kun siis opimme ajattelemaan totuudellisesti, on se maailman uudistamista, koska silloin elämme ajatusatmosfäärissä. Tajunnastaan ei saa torjua mitään, vaan asioita on katsottava levollisesti ja se, mikä on harhaa, raukeaa itsestään selvän näkemyksen tilassa. Krishnamurti sanoo, että se palaa poroksi päivätietoisuuden tulessa. Jos me taas torjumme jonkin ikävän tunnon, me vain painamme sen piilotajuntaamme, jossa se muodostaa varjominän, josta Jung paljon puhuu.

Kun pystymme tiedostamaan oman itsemme, seuraa siitä aina vapautus. Niin kuin Fromm toistaa evankeliumin sanaa: "Totuus on tekevä teidät vapaiksi, se on ainoa, joka meidät vapauttaa, nähdä totuus itsestä ja muista ihmisistä." Kun ihminen irtautuu tuskasta, hän vaikuttaa omalla olemuksellaan toisten hyväksi, ja jos hän on siinä asemassa, että hän voi julistaa, niin julistakoon.

Miten käy, jos ihmiselle tulee vakaumus, että hän on juuri tällainen julistava henkilö? Voiko hän silloin tulla niin tärkeäksi, että luulee olevansa ainoa oikea julistaja?

Y. K: Näin tosiaan tapahtuu monille. Minäkeskeisyyden vaaraa on katsottava silmästä silmään. Mutta omasta puolestani en ota sitä vakavasti, en ole edes sille vihainen, koska se on luonnon prosessiin kuuluva ilmiö tämä minäisyyskin. Miksi tätä luonnon prosessia vihaisi? Mutta kun olen selvillä siitä, että se on olemassa ja että se kuitenkin on illuusio, niin silloin hymyilen sille ystävällisesti, enkä anna sen johtaa itseäni harhaan.

Oletko kokenut niin kuin minäkin, että olen ns. hyvä ihminen, omasta mielestäni, en tee kenellekään mitään pahaa, tahdon ajatella kaikkea hyvää ja olen, kuten luulen, totuuden mukainen jne, mutta kun tekee tiliä itsensä kanssa, niin jää kysymään, missä onkaan se hyvä ihminen, joka luulin olevani?

Y. K: Täsmälleen oikea havainto. Ajattelumme muodostuu ajatuskategorioista. Meillä on hyvä ja paha, oikea ja väärä, koko dualistinen maailmankuvamme, vastakkaisuuksista rakennettu ja siinä me valitsemme ja etsimme. Kun totuudellisuus alkaa vaikuttaa, niin nuo kategoriat raukeavat, eikä enää ole kysymys siitä, olemmeko hyvä vai paha, vaan samoin kuin ystävällisyys ja myötäelämisen kyky, on sekin luonnollista. Kaikki muuttuu kuin jollakin tavoin itsestään selväksi, spontaaniksi. Bhagavad Gita tähdentää alituisesti karmajoogan (toiminnan tien) perusoppia. On opittava toimimaan kuten ne, jotka toimivat kunnianhimosta, päämääriä tavoitellen ja kuitenkin kunnianhimoa ja päämäärää vailla. Zen-buddhismissa ja buddhismissa yleensä puhutaan niistä, jotka toimivat ilman vaikutinta ja ilman päämäärää. Sitä selostaa myös Dhammapada-teos. Sanotaan, että on yhtä vaikeata ymmärtää niiden ihmisten toimintaa, jotka toimivat vailla motiivia ja päämäärää, kuin on ymmärtää lintujen lentoa ilmassa. Hehän toimivat: aivan kuin toisessa maailmassa. Siellä raukeavat kaikki inhimilliset arvostuskategoriat. Olenko minä itsekäs vai enkö ole, sehän on vain unitilan synnyttämä kysymys.

Haluatteko sanoa vielä jotakin uskonnosta tai uskomisesta?

Y. K: Erityisesti tahtoisin sanoa tämän: monien suurten uskontojen ja aivan erityisesti sellaisten uskontojen kuin kristinuskon, islamilaisuuden ja juutalaisuuden, traagisin piirre on siinä, että ne ovat jyrkästi dualistisia ja sellaisina syvällisesti ristiriitaisia. Puhutaan Jumalasta ja Jumalan tahdosta, joka on hyvyyttä, rakkautta, totuutta, ja jumalanpalveluksissa toistetaan esim. kristinuskossa Vuorisaarnan ylevää ja totuudellista sanomaa ehdottomasta hyvyydestä ja rakkaudesta, joka vastaa pahaankin hyvällä, vihaan rakkaudella, väkivaltaan lempeydellä. Ja tokko tämä kaikki on saatu sanotuksi ja uudestaan sanotuksi, kun palataan arkitodellisuuteen, ollaan olevinaan realisteja ja näistä reaalisista oloista ja syistä lähtien tuhotaan ns. pahaa pahalla, vastataan väkivaltaan väkivallalla, soditaan ja tapetaan, murhataan ja poltetaan, harjoitetaan hirvittävintä, systemaattisinta julmuutta, ja niin jatkuu ja on jatkunut vuosituhannesta toiseen. Uskonnollinen hyminä on ikään kuin kaikua jostakin toisesta maailmasta, mutta arkitodellisuus on tulvillaan sortoa, riistoa ja väkivaltaa.

Suggestiotilassa vaeltavalle ihmiselle on ominaista juuri tämä, että hän voi samanaikaisesti nähdä asiat kahdella täysin vastakkaisella tavalla edes tajuamatta tätä ristiriitaa. Hän on tottunut siihen. Isiltä peritty uskonto on tämän pyhittänyt.

Kautta aikojen on tietysti ollut yksilöitä, jotka ovat irrallaan tuosta dualismista — he ovat joka kerta kaikkiaan irtautuneet uskonnosta ja ottaneet elämän olemassaolon taisteluna, jossa on lakina: syö tai tule syödyksi, jossa ei ole mitään turvaa uskonnossa, kun taas toiset ovat ulottaneet uskonnollisen elämän syvimmän sisällön arkitodellisuuteen, ovat eläneet uskontoaan kodissa, työssä, yhteiskuntaelämässä, — elämässä kauttaaltaan. Ja juuri tämä viimeksi mainitsemani uskonnollisuus alkaa viritä meidän päivinämme maapallon eri puolilla ja myös omassa maassamme. Mahatma Gandhi kaikkine erehdyksineenkin edusti uskonnollisuutta, jonka on hallittava arkitodellisuutta. Työ oli hänelle jumalanpalvelusta yhtä hyvin kuin hymnien laulaminen ja rukoileminen. Eipä ihme, että hänen kävi kuten kävi. Hänen ympäristönsä uskonnollisimpien tahto oli, että hänet oli tuhottava, kuten tapahtuikin. Hänellä oli ollut ja on opetuslapsia maailman eri puolilla, mutta hänestä aivan riippumattakin helposti havaitsemme uuden suhtautumistavan pyrkivän esille eri uskontojen piirissä. Omassakin maassamme parhaillaan herättävät huomiota, ja kirkon mielestä kiusallista huomiota, papit ja maallikot, jotka kaatavat raja-aitoja uskonnollisen elämän ja arkitodellisuuden välillä, pyrkivät virittämään arkielämän uskonnolliseksi elämäksi sanan kauneimmassa merkityksessä.

Uskonnollisessa hengen elämässä liikumme mittaamattoman syvyyden alueella, mutta nähdäkseni tuo elämä edes lähimain oikein käsitettynä ulottuu inhimilliseen elämään kauttaaltaan. Niin kauan kuin meillä on eri kategorioina uskonnollinen elämää ihanteineen, velvoituksineen, unelmineen, ja toisaalta ns. arkitodellisuus kokonaan toisenlaatuisine 'realiteetteineen', niin kauan jatkuu infernaalinen meno, joka kuljettaa meitä kohti totaalista tuhoa. Ja jo tämänkin vuoksi — ennen muuta totuuden vuoksi — tuo ihmismielen rakentama kaksijakoisuus on saatava poistumaan. Ja todellakin näyttää siltä, että se on poistumassa."

Elonpyörä 1970
lainaus teosofian sivuilta.

--------------------------------------------------------------------------------