hiljaisena tuijotan
kalpeita, kapeita sormiani
kosketan ajatuksissani,
sormenpäillä silittelen
näppäimistöä
silmät sisäänpäin tuijottaen
mietin näitä tunteitani
ja miksi niitä kirjoitan
päivällä arki kuljettaa
vie mukanaan
vastustelematta valun
pitkin totuttua uomaa
vaan illalla, kun hiljaisuus
laskeutuu henkeään pidättäen
taas tunnen sisälläni sen
minkä valossa kuljen kieltäen
hämärässä hiipivät hiljaa
tunteet pois suljetut
koputtavat sieluni ovea
tietäen etten jaksa torjua
pidellä ovea kiinni
viimeisin voimin
sen taas sinulle raotan
tule sisään rakkaani
tuo kaikki kaipaus mukanasi
hukuta kaipuuseen
peittele kyyneliin
kiedo rakkauden syliin
sen ahdistavaan vaippaan
josta en osaa irrottaa
vaikka rakkaus on se kaunein
tunteiden vahvojen valta
liikaa painaa mieltäni
sinä sisälläni muserrat
sidot hengitykseni
kunnes silmissäni on vain pimeä
surun sammuttama valo
sinun mukanasi
kulkee jokainen henkäykseni
jokainen ajatukseni sinuun kiertyy
kuulen sinut hiljaisuudessa
tunnen katuvalon kalpeassa kosketuksessa
loputtomasti kaipaan syliisi
yössä elän murhettani
kunnes uni vapauttaa
kalpeita, kapeita sormiani
kosketan ajatuksissani,
sormenpäillä silittelen
näppäimistöä
silmät sisäänpäin tuijottaen
mietin näitä tunteitani
ja miksi niitä kirjoitan
päivällä arki kuljettaa
vie mukanaan
vastustelematta valun
pitkin totuttua uomaa
vaan illalla, kun hiljaisuus
laskeutuu henkeään pidättäen
taas tunnen sisälläni sen
minkä valossa kuljen kieltäen
hämärässä hiipivät hiljaa
tunteet pois suljetut
koputtavat sieluni ovea
tietäen etten jaksa torjua
pidellä ovea kiinni
viimeisin voimin
sen taas sinulle raotan
tule sisään rakkaani
tuo kaikki kaipaus mukanasi
hukuta kaipuuseen
peittele kyyneliin
kiedo rakkauden syliin
sen ahdistavaan vaippaan
josta en osaa irrottaa
vaikka rakkaus on se kaunein
tunteiden vahvojen valta
liikaa painaa mieltäni
sinä sisälläni muserrat
sidot hengitykseni
kunnes silmissäni on vain pimeä
surun sammuttama valo
sinun mukanasi
kulkee jokainen henkäykseni
jokainen ajatukseni sinuun kiertyy
kuulen sinut hiljaisuudessa
tunnen katuvalon kalpeassa kosketuksessa
loputtomasti kaipaan syliisi
yössä elän murhettani
kunnes uni vapauttaa
Vastaukset 20
Vanhimmat
--miksi?--
varasti ainoan sanani - miksi
josta kirjoitat, tuntee kuten sinä
kokea erilaisen vapautumisen, en uneen vapautumista.
ota häneen yhteyttä..?
miten, olen ollut parikin kertaa hänen ovensa takana turhaan soittanut, lähettänyt tekstiviestejä, sähköpostia ja sitten vielä tää chatti. En tiedä mitä tehdä.
sinulla ole minkäänlaista käsitystä hänen tunteistaan..? kai hän on johonkin vastannut jotakin?
kaikki vaikuttaa hänelle niin vaikealta mutkikkaalta, hän on niin herkkä ja hauras. En tiedä miten lähestyä.
lähesty varovasti, tunnustellen, silkkihansikkain. niin kai olet tehnytkin jo... vähemmän chattia ja enemmän henkilökohtaista, varovaista lähestymistä. kuuntele häntä, kerro omista tunteistasi.
että runoni herättää tälläistä keskustelua... *jää ihmeissään seuraamaan*
miksi? en osaa vastata.
että runosi osui moneen muuhunkin..
se ei ole mikään ongelma, rakastan häntä syvästi ja kunnioitan hänen koko persoonaansa. Pidän kaikesta mitä hän on, katseesta, ilmeistä, tavasta jolla hän miltei huomaamattomasti puhuu. Hän myhäilee tavalla jonka kuulen mielessäni joka päivä sitä en voi ikinä unohtaa. Hän on myös hyvin kaunis piirteiltään, reipas, huumorintajuinen ja terävä-älyinen. Hänellä on ihmeellinen kyky tajuta ja käsittää kaikki sitä ihailen erityisesti.
miksi- kysymystä. tottahan se on varmasti, että meitä on monia 'samassa jamassa'.
oikein kaunis, vaikka vaikuttaakin kuin eläisit hieman hmm kuplan sisällä. Katsoessasi ulospäin kohtaat kuplan sisäseinämään kuvina ja ajatuksina heijastuvat tunteesi ja kaikki kiertää kuin kehää tämän kuplan sisässä joka sulkee sinut vahvojen aistimustesi vankikoppiin. Varmaankin tuttu tunnelma niin monelle.
Kunpa jotenkin sais rikki kuplansa niin ei tarttis sitten sitä oveakaan kaksin käsin pitää kiinni, vai mitä? Olisi tilaa kokea ja elää läpi myös ne täyttymättömät haaveet ja kaipaukset, jotka ei toteudu. Elämään kun kuuluu kipu.
Jos et voi saada häntä vierellesi, onko ainoa vaihtoehto sulkea ja haudata tunteet, kieltää ne, jolloin ne patoutuu sisimpään, ja sieltä yksinäisinä iltoina ryöpsähtää esiin tunnelmina kuplan sisällä?
Jos voisit kohdata itsesi ja toteutumattomien haaveiden painon pakenematta sielussasi muodostuneeseen koppiin, jotenkin löytäisit tien että se puhkeaa ja uskaltaisit olla kipeänä sielu auki tuulta vasten, ihan omana itsenäsi tunteinesi, pyrkimättä niillä sitoutumaan toiseen tai sitouttamaan häntä itseesi - jos kerta hän elää omaa elämäänsä johon sinä et kuulu kumppanina! Vaikeita kysymyksiä, vaikeita. Jokin runossasi häiritsi minua, en osaa tarkalleen sanoa mikä, ehkä se on tuo tunnelma ikäänkuin kuplan sisällä vankina olemisesta, jotain josta et suostu luovuttamaan - jollain tavalla kait aistin runossasi erään toisen runoilijan samankaltaisia tuntemuksia, tai no, mitä kuvittelen hänen tuntemuksikseen. :-)
Kuten tässä ketjussa jo mainittiinkin, nämä asiat ja niiden problematiikka koskettaa monia.
Epämääräisestä häiritsevästä tuntemuksesta huolimatta pidin sinun runostasi oikein kovasti, se on ilmaisuvoimainen, herkkä ja kuitenkin vahva.
Mutta kuten sanottu runo on runoa ja elämä elämää. Vaikka kuplan sisällä ajelehtiminen ja omasta sielusta nousevien heijastusten auki keriminen tuottaisi kuinka hienoja runoja, maalaillen kuplan sisällä olevaa rekvisiittaa värikylläisin maalein ja suoden ehkä hetken terapeuttista mielihyvää kivun ja kaipauksen keskelle, parempi kait olisi löytää jokin vaihtoehto jossa tilanne selkenee, vaikka runous vastaavasti ehkä kokisi tappion?
Mitäpä siinä sitten enää runoilemista onkaan jos ja kun kaikki olisi kauniisti ja hyvin? Siirappisia lauluja vailla särmää? Jos tragedioita ei ole niitä pitää aiheuttaa, että olisi jotakin mistä kirjoittaa?
No, tää nyt oli tällaista...
Hyvää yötä.
aika kipeääkin tekevästä analyysistä. en sano ettet osuisi monessakin kohtaa ihan oikeaan, tuntuu että puoliväkisin pidän itseäni siinä 'kuplassa' miten olotilaani kuvasit. on päiviä jolloin tuskan käsittely on helpompaa, toisina päivinä tuntuu että kaikki ne vauva-askeleet jota olen ottanut 'paranemisen' tiellä kuljetaan takaperin loikkien.
kyllä olen sen jo itselleni tunnustanut, että suurin osa näistä tunteista joita vielä käyn läpi, on pelkkiä toteutumattomia unelmia joita vieläkin suren jossain syvällä. ei ole helppoa päästää irti koetusta kauniista vaikka se satuttaisikin samalla. mutta kipukin kasvattaa ja olen varma siitä, että jonain päivänä vielä tunnen taas jalkojeni alla sen vankan maan kamaran. terapiaa, tekstit, siitä koko tämä kirjoittaminen lähtikin, siitä kaikesta se heräsi. en ole keksinyt oikein muuta tapaa käsitellä tunteitani kuin purkaa ne sanoiksi.
tällä hetkellä sen kuplan pitäminen on minulle ainut vaihtoehto. täytyy kerätä voimia, että jaksaa kohdata sen kasvattavan kivun mikä edessäpäin odottaa. edelleen tahtoisin kyllä korostaa, että vaikka runoistani toisen kuvan saisikin, olen kuitenkin hyvin vahvasti todellisessa elämässä kiinni, enkä elättele utopistisia haaveita sellaisesta, mitä ei koskaan tule olemaan.
en ala tähän 'saattaisin tunnistaa'- leikkiin, tahdon pysyä edelleen sinä nimeämättömänä ja aion niin jatkossakin tehdä. jokainen saa ihan itsekseen kuvitella tunnistavansa minut jos tahtoo, toivon vaan ettei sitä alettaisi täällä arvailemaan sen enempää.
kiitos sinulle, mielenkiinnostasi ja ajatuksia herättävistä sanoistasi.
hyvää yötä.
tyrmännyt arviointiani suoralta kädeltä.
Vaikka tietynlainen "kuplan" sisään pakeneminen - kuten jotenkin toteat että kaikki tuo pitää kipuasi ja tätä jatkuvaa kehää yllä, kun ei osaa tai halua vielä päästää irti, mutta toisaalta irti päästäminen johtaisi vielä satuttavampaan kipuun kun joutuisi hyväksymään todellisuuden ja kasvamaan asiasta läpi, joten valittavana on joko kipeä haaveidensa elätteleminen tai vieläkin kipeämpi mutta kasvattava suostuminen "kuplan" puhkeamiseen - siis, vaikka tällainen tietynlainen ikäänkuin pakomekanismi ja siihen liittyvänä terapeuttinen runoilukin - kun ei osaa päästää irti, on sitten jotenkin työstettävä sitä, mistä pitää kiinni, että tulisi kaipauksensa kanssa toimeen ja saisi sitä purettua - runostasi minulle kuvastuikin, silti en kokenut eikä ajatuksiini tullut että et olisi todellisessa elämässä kiinni. Ainakaan teksti sinänsä ei vaikuttanut mitenkään höyrypäiseltä. Enkä ryhdy runon - varsinkaan yhden, en vielä kahdenkaan - perusteella tekemään minkäänlaista luonneanalyysia ja laittamaan kirjoittajaa johonkin kategoriaan. Siihen ei ole tarvetta.
Toivotan sydämestäni sulle kaikkea hyvää. Ja ihan pieni ystävällinen halaus.
Niin. En ryhdy arvailemaan henkilöllisyyttäsi tai yhdistelemään sinua mihinkään aikaisempiin nimimerkkeihin mitä täällä on joku kirjoittanut.
Mielestäni jokaisella on vähintäänkin oikeus ja vapaus kirjoittaa nimettömänä tai minkä tahansa nimimerkin takaa - niin kauan kuin nimettömyys tai nimimerkit ei ole suoja jonka takaa solvaa - niinkuin ajattelemattomat pikkupojat nurkan takaa naapurin mummoa - nimittelee, mustamaalaa tai jotenkin tarkoituksellisen pahanilkisesti "kuljettaa" toisia.
Runot on runoja, keskitytään niihin. Teksteihin itseensä.
Ja jos joku haluaa henkilöllisyyttään paljastaa se on jokaisen oma asia.
Tsemppiä!
lukenut sinun tekstejäsi, siis nimimerkin nimeämätön.
Luen täällä aika harvakseltaan toisten tekstejä vaikka aina joskus käyn kirjoittamassa omia. Silloin tällöin tulee luettua jokunen. Nyt käväisin mielenkiinnosta lukemassa kolme aiempaa runoasi.
Myös niistä jokseenkin pidin.
* * *
puhallan sieluni halauksen
yön eetterissä etenevän kuiskauksen
kuin ystävän käden ojennuksen
nopean ystävällisen
kosketuksen
lähimmäiseni, sinua kohti
kämmenselkääsi tai olkapäälle
jos itket,
hiljaa poskellesi
vaikka en sinua tunne
enkä kaipaa lähellesi tämän enempää
en tiedä oletko mies tai nainen
kevyesti - ei tunkeillen
tahdoin vain sanoa
kiitos elämälle että olet olemassa!
ilman sinua maailma olisi
yhtä tärkeää, ainutlaatuista lähimmäistä köyhempi
siis paljon köyhempi
puhallan halauksen
yön eetterissä etenevän kuiskauksen
läpi etäisyyksien jotka kätkevät kasvot
mutta ääni ja sanat kantavat
niin toivon
vilpittömän tarkoituksen, äänettömän osanottoni
ja kaiken alla kiitollisen mielen
ihan vain siksi - kun olet
kipua surua
täyttymättömiä toiveita
pettymystä
joskus hersyvää iloa
niin paljon kuuluu elämään tunteita
ja ajatuksia
mutta kaikkia niitä suurempana
elämä itsessään on -
annettu lahja
luin tämän runosi jo yöllä, mutta olin silloin jo liian väsynyt kirjoittamaan vastausta.
_ _ _ _ _
kivun keskellä
yön sylissä
kuulin kuiskauksesi
tunsin sen
hipaisuna poskellani
kyynelien ytimessä
kimmeltävä
hetki kaunis
sydäntä lämmittävä
näitkö?
minä hymyilin
sinussa on voima
ainutlaatuinen
välittävän ihmisen
kannat rohkeutta
mittaamatonta
uskallat koskettaa
sanoilla, ajatuksilla
lohduttaa
kätesi ojentaa
kaikuna
kohti tuntematonta
sieluni ovi oli avoinna
lämmön sisään pyrkiä
varjot häätää sisältä
ja sen hetken
arvokkaan silmänräpäyksen
olin taakkaani vailla
kevyt ajatuksista
sen muisto auttaa jaksamaan
tulevat hetketkin
kiitän sinua
tuntematonta
tuomastasi lohdusta
tavastasi ymmärtää
ja se osoittaa
arvostan elämäni lahjaa
kiitän kaikista tunteista
niin iloista kuin suruista
mitä olisi elämä
ilman kykyä
elää
tämän hetken ohikiitävän
hymykuoppani häivähdyksessä
muistona, kaikuna
menneestä ajatuksesta
iloitsen sinusta
jonka olen täältä lukenut.
surullinen. lue noita muitakin, niitä onnellisia ja kauniita. :)
hyvää yötä.