kuunnellut radiota

vaikka tulisin roviolla poltetuksi, noin kuvaannollisesti sanottuna.
Rakkaudessa ei ole mitään väärää.

allekirjoitan kirjoitti:

vaikka tulisin roviolla poltetuksi, noin kuvaannollisesti sanottuna.
Rakkaudessa ei ole mitään väärää.

oikea paikka tällaiselle keskustelulle. Olen pyrkinyt käymään hengellisiä kysymyksiä koskevat keskustelut muualla, tänne olen kirjoittanut runoja. Tulkoon kuitenkin sanotuksi: Rakkaus sinänsä on vain sana.
Keskustelussa ei vielä ole määritelty rakkautta ja sen sisältöä millään tavalla. "Rakkaudessa ei ole mitään väärää." Siis missä ei ole mitään väärää? Tosiasia on, että juuri rakastumisen huumassa rikotaan avioliittoja, hylätään lapsia, tehdään syrjähyppyjä. Eikö siinä ole mitään väärää - silloin ei, jos ihastuminen on "aitoa" ja kaikki tuntuu tarpeeksi "hyvältä"?
Kun kristitty puuttuu tällaisiin kysymyksiin ja esittää Raamatun pohjalta nousevaa seksuaalimoraalia - huomaa: moraali ja MORALISMI on kaksi eri asiaa - hänet on helppo leimata ahdasmieliseksi ja rakkaudettomaksi. Entä jos hänen kokemuksensa Jumalasta ja Jumalan tahdosta, jota egoismin vallassa oleva maailma kääntää mielensä mukaisesti antaen "Jumalalle" sisällön sen mukaan millaiseksi mieltää rakkauden, onkin vilpitön ja oikeasti kokee, että vain Jumalan yhteydessä Kristuksen hyvyyden kautta asiat voivat kääntyä oikein päin ja että vasta Kristuksessa rakkaus saa oikean sisällön ja määritelmän, kun egoismin valta Jumalan yhteydessä murtuu?

Nyt tulee jonkun mielestä ehkä kovinkin rankkaa tekstiä. Mutta. Väitteeni on sen kokemuksen ja ymmärryksen pohjalta jonka olen saanut, että on olemassa erityinen henkivalta - kyllä, persoonallista ihmisen ulkopuolista vaikuttavaa pahaa, jota nimitetään Raamatussa pahoiksi hengiksi ja henkivalloiksi, on olemassa - joka on haureuden henki. Kiihkeitä tunteita palvoessaan, Kristuksesta ja Jumalan totuudesta välittämättä, ihminen voi joutua tuon hengen manipuloimaksi, jolloin omat kokemukset rakkauden huumassa jumalallistetaan ja nostetaan auktoriteeteiksi, joiden edessä todellisuuden on kumarruttava. Osittain tästä puhuu mm. Hoosean kirja (profeetta Vanhassa testamentissa) sanoen, esimerkiksi: "Haureuden henki on eksyttäväinen henki" ja ihmisistä, jotka tiesivät Jumalan olemassaolon ja olivat kokeneet elämää Hänen yhteydessään, mutta myöhemmin antautuivat omien himojensa ja halujensa johtamina epäjumalanpalvelukseen ja hengellisiin harhoihin, kadottaen elävän Jumalan tuntemisen: "Heidän tekonsa eivät salli heidän kääntyä Jumalansa puoleen, sillä haureuden henki on heidän sisimmässään, eivätkä he tunne Herraa."

No niin. Kauniita lauseita rakkaudesta, rakastumisesta ja valtavista tunteista, joilla halutaan täyttää sielun kaipaus ja löytää elämään tyydytys toisesta, voidaan puhua ilman että kukaan sanoo sitä saarnaamiseksi vaikka sävy usein on julistuksellinen, lähes uskonnollinen, tuottaen hyvältä kuulostavia "teesejä" kuten: "Rakkaus on korkein tunteista. Siinä ei ole mitään väärää" ja "Se, joka tuomitsee rakkauden, paljastaa oman rakkaudettomuuden." Mutta heti jos esitän näkemykseni, vaikkapa että mielestäni seksi kuuluu avioliittoon ja että rakkauteen kuuluu toisen kehon kunnioittaminen joka ilmenee puhtaana seurusteluna, seurusteluna joka on enemmän kuin tunnetta, on sitoutumista toiseen ja kasvua odottamisen ja tutustumisen kautta, sanotaan että olen saarnaamassa, julistamassa ja käännyttämässä - niinkö?

Olen vakaasti sitä mieltä että meidän uskovien toimissa on monta kertaa kritisoimista, niin minunkin toimissani, emmekä aina elä uskoa todeksi niin kuin tulisi. On kuppikuntaisuudesta syntyvää ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloisuutta, liian yksioikoista toisten leimaamista jne. Meitä saa siis kritisoida, ja mielestäni uskovia tulee kritisoida - on kritiikin aihe sitten kuviteltu tai todellinen. Kristityn täytyy kyetä ottamaan vastaan arvostelu ja jos kirpaisee on mietittävä mikä tässä minua kirpaisee ja miksi. Sitten voi itsekriittisesti hiljentyä ja olla Herran edessä etsien syvempää Kristuksen tuntemista ja sen kautta kasvaa rakastamaan syvästi myöskin niitä, jotka arvostelee ja arvostelullaan ehkä itse sortuvat yleistämään, leimaamaan ja panettelemaan arvostelunsa kohteita. Uskovan täytyy kasvaa ottamaan vastaan myös epäasiallinen ja kohtuuton kritiikki.

Samalla kuitenkin odotan tasapuolisuutta ja itsekritiikkiä arvostelijoilta. En voi sitä tietenkään vaatia enkä siihen ketään pakottaa, mutta toivon, että jokainen voisi pohtia myös kritiikkiään itsekriittisesti - onko se kohtuullista ja tasapuolista, olenko ottanut selvää siitä mitä arvostelen, vai perustuuko arvosteluni kenties omiin pinttyneisiin ennakkoluuloihini ja mielikuviini uskovista? Jopa: Olisiko ehkä sittenkin niin, että on Jumala kaikkien uskomustemme ja mielipiteidemme yläpuolella? Ja lopulta voi päästä jo niinkin pitkälle, että rehellisesti ja avoimesti, kohdakkain oman itsensä kanssa ryhtyy kyselemään: Millainen on tämä Jumala, jota en voi määritellä omien uskomusteni ja mielipiteideni kautta, sillä Hän on niiden yläpuolella, voiko ja kykeneekö Hän itse ilmaisemaan itseään ja mitä se edellyttää minulta? Kasvaen sisäiseksi kaipaukseksi ja pyynnöksi: - Jumala, jos elämässäni on korvikkeita, epäjumalia joilla olen korvannut sinun tuntemisesi ja sen tyydytyksen, jonka ihminen voi löytää vain sinussa, anna nämä syntini anteeksi ja johda tuntemiseesi, auta minua löytämään sinut juuri sellaisena kuin olet.

Tämänkaltainen nöyryys todellisuuden edessä - oman riippuvaisuutensa tunnustaminen - on lähtökohta syvälliseen ja aitoon elämään Kristuksen yhteydessä. Luulen että vain tällaisella asenteella ihminen voi löytää hajanaisen maailman keskellä elämäänsä todellista moraalia välttyen samalla toisten yksioikoiselta syyttämiseltä, uskonnolliselta painostamiselta ja ahdasmieliseltä moralisoinnilta.

Vielä tähän pitkähköksi lipsahtaneen kirjoitukseni loppuun. Voimme myös pohtia onko rakastuminen ja rakastaminen aina sama asia. Rakastumisen - joka on enemmän tunnetta - täytyy kasvaa rakastamiseksi - joka on uhrautuvia tekoja ja päätöksiä, sitoutumista. Jos ja kun rakastumisen huuma ja todellinen, epäitsekäs rakastaminen samaistuu, voidaan "rakkauden" nimissä tehdä lähes mitä tahansa.
Väitteeni on, ettei suinkaan viha vaan nimenomaan juuri rakkaus tuottaa maailmaan suunnattomasti kärsimystä ja tuskaa. Kun rakastumisen kokemus ja rakastaminen on samaistettu ja rakkaus mennä kolkuttelee eteenpäin kiihkeän tunne-elämän vaativilla raiteilla.

mamabeard.

m.b. kirjoitti:

oikea paikka tällaiselle keskustelulle. Olen pyrkinyt käymään hengellisiä kysymyksiä koskevat keskustelut muualla, tänne olen kirjoittanut runoja. Tulkoon kuitenkin sanotuksi: Rakkaus sinänsä on vain sana.
Keskustelussa ei vielä ole määritelty rakkautta ja sen sisältöä millään tavalla. "Rakkaudessa ei ole mitään väärää." Siis missä ei ole mitään väärää? Tosiasia on, että juuri rakastumisen huumassa rikotaan avioliittoja, hylätään lapsia, tehdään syrjähyppyjä. Eikö siinä ole mitään väärää - silloin ei, jos ihastuminen on "aitoa" ja kaikki tuntuu tarpeeksi "hyvältä"?
Kun kristitty puuttuu tällaisiin kysymyksiin ja esittää Raamatun pohjalta nousevaa seksuaalimoraalia - huomaa: moraali ja MORALISMI on kaksi eri asiaa - hänet on helppo leimata ahdasmieliseksi ja rakkaudettomaksi. Entä jos hänen kokemuksensa Jumalasta ja Jumalan tahdosta, jota egoismin vallassa oleva maailma kääntää mielensä mukaisesti antaen "Jumalalle" sisällön sen mukaan millaiseksi mieltää rakkauden, onkin vilpitön ja oikeasti kokee, että vain Jumalan yhteydessä Kristuksen hyvyyden kautta asiat voivat kääntyä oikein päin ja että vasta Kristuksessa rakkaus saa oikean sisällön ja määritelmän, kun egoismin valta Jumalan yhteydessä murtuu?

Nyt tulee jonkun mielestä ehkä kovinkin rankkaa tekstiä. Mutta. Väitteeni on sen kokemuksen ja ymmärryksen pohjalta jonka olen saanut, että on olemassa erityinen henkivalta - kyllä, persoonallista ihmisen ulkopuolista vaikuttavaa pahaa, jota nimitetään Raamatussa pahoiksi hengiksi ja henkivalloiksi, on olemassa - joka on haureuden henki. Kiihkeitä tunteita palvoessaan, Kristuksesta ja Jumalan totuudesta välittämättä, ihminen voi joutua tuon hengen manipuloimaksi, jolloin omat kokemukset rakkauden huumassa jumalallistetaan ja nostetaan auktoriteeteiksi, joiden edessä todellisuuden on kumarruttava. Osittain tästä puhuu mm. Hoosean kirja (profeetta Vanhassa testamentissa) sanoen, esimerkiksi: "Haureuden henki on eksyttäväinen henki" ja ihmisistä, jotka tiesivät Jumalan olemassaolon ja olivat kokeneet elämää Hänen yhteydessään, mutta myöhemmin antautuivat omien himojensa ja halujensa johtamina epäjumalanpalvelukseen ja hengellisiin harhoihin, kadottaen elävän Jumalan tuntemisen: "Heidän tekonsa eivät salli heidän kääntyä Jumalansa puoleen, sillä haureuden henki on heidän sisimmässään, eivätkä he tunne Herraa."

No niin. Kauniita lauseita rakkaudesta, rakastumisesta ja valtavista tunteista, joilla halutaan täyttää sielun kaipaus ja löytää elämään tyydytys toisesta, voidaan puhua ilman että kukaan sanoo sitä saarnaamiseksi vaikka sävy usein on julistuksellinen, lähes uskonnollinen, tuottaen hyvältä kuulostavia "teesejä" kuten: "Rakkaus on korkein tunteista. Siinä ei ole mitään väärää" ja "Se, joka tuomitsee rakkauden, paljastaa oman rakkaudettomuuden." Mutta heti jos esitän näkemykseni, vaikkapa että mielestäni seksi kuuluu avioliittoon ja että rakkauteen kuuluu toisen kehon kunnioittaminen joka ilmenee puhtaana seurusteluna, seurusteluna joka on enemmän kuin tunnetta, on sitoutumista toiseen ja kasvua odottamisen ja tutustumisen kautta, sanotaan että olen saarnaamassa, julistamassa ja käännyttämässä - niinkö?

Olen vakaasti sitä mieltä että meidän uskovien toimissa on monta kertaa kritisoimista, niin minunkin toimissani, emmekä aina elä uskoa todeksi niin kuin tulisi. On kuppikuntaisuudesta syntyvää ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloisuutta, liian yksioikoista toisten leimaamista jne. Meitä saa siis kritisoida, ja mielestäni uskovia tulee kritisoida - on kritiikin aihe sitten kuviteltu tai todellinen. Kristityn täytyy kyetä ottamaan vastaan arvostelu ja jos kirpaisee on mietittävä mikä tässä minua kirpaisee ja miksi. Sitten voi itsekriittisesti hiljentyä ja olla Herran edessä etsien syvempää Kristuksen tuntemista ja sen kautta kasvaa rakastamaan syvästi myöskin niitä, jotka arvostelee ja arvostelullaan ehkä itse sortuvat yleistämään, leimaamaan ja panettelemaan arvostelunsa kohteita. Uskovan täytyy kasvaa ottamaan vastaan myös epäasiallinen ja kohtuuton kritiikki.

Samalla kuitenkin odotan tasapuolisuutta ja itsekritiikkiä arvostelijoilta. En voi sitä tietenkään vaatia enkä siihen ketään pakottaa, mutta toivon, että jokainen voisi pohtia myös kritiikkiään itsekriittisesti - onko se kohtuullista ja tasapuolista, olenko ottanut selvää siitä mitä arvostelen, vai perustuuko arvosteluni kenties omiin pinttyneisiin ennakkoluuloihini ja mielikuviini uskovista? Jopa: Olisiko ehkä sittenkin niin, että on Jumala kaikkien uskomustemme ja mielipiteidemme yläpuolella? Ja lopulta voi päästä jo niinkin pitkälle, että rehellisesti ja avoimesti, kohdakkain oman itsensä kanssa ryhtyy kyselemään: Millainen on tämä Jumala, jota en voi määritellä omien uskomusteni ja mielipiteideni kautta, sillä Hän on niiden yläpuolella, voiko ja kykeneekö Hän itse ilmaisemaan itseään ja mitä se edellyttää minulta? Kasvaen sisäiseksi kaipaukseksi ja pyynnöksi: - Jumala, jos elämässäni on korvikkeita, epäjumalia joilla olen korvannut sinun tuntemisesi ja sen tyydytyksen, jonka ihminen voi löytää vain sinussa, anna nämä syntini anteeksi ja johda tuntemiseesi, auta minua löytämään sinut juuri sellaisena kuin olet.

Tämänkaltainen nöyryys todellisuuden edessä - oman riippuvaisuutensa tunnustaminen - on lähtökohta syvälliseen ja aitoon elämään Kristuksen yhteydessä. Luulen että vain tällaisella asenteella ihminen voi löytää hajanaisen maailman keskellä elämäänsä todellista moraalia välttyen samalla toisten yksioikoiselta syyttämiseltä, uskonnolliselta painostamiselta ja ahdasmieliseltä moralisoinnilta.

Vielä tähän pitkähköksi lipsahtaneen kirjoitukseni loppuun. Voimme myös pohtia onko rakastuminen ja rakastaminen aina sama asia. Rakastumisen - joka on enemmän tunnetta - täytyy kasvaa rakastamiseksi - joka on uhrautuvia tekoja ja päätöksiä, sitoutumista. Jos ja kun rakastumisen huuma ja todellinen, epäitsekäs rakastaminen samaistuu, voidaan "rakkauden" nimissä tehdä lähes mitä tahansa.
Väitteeni on, ettei suinkaan viha vaan nimenomaan juuri rakkaus tuottaa maailmaan suunnattomasti kärsimystä ja tuskaa. Kun rakastumisen kokemus ja rakastaminen on samaistettu ja rakkaus mennä kolkuttelee eteenpäin kiihkeän tunne-elämän vaativilla raiteilla.

mamabeard.

Rakkaus ei ole vain sana. Käsitän rakkauden aivan muuna kuin esim. mainitsemanasi himona. Minulle on rakkaus on puhdasta. Jokainen meistä on epätäydellinen ja suvaitsemattomuudella saadaan vain aikaiseksi liikaa pahaa.

m.b. kirjoitti:

oikea paikka tällaiselle keskustelulle. Olen pyrkinyt käymään hengellisiä kysymyksiä koskevat keskustelut muualla, tänne olen kirjoittanut runoja. Tulkoon kuitenkin sanotuksi: Rakkaus sinänsä on vain sana.
Keskustelussa ei vielä ole määritelty rakkautta ja sen sisältöä millään tavalla. "Rakkaudessa ei ole mitään väärää." Siis missä ei ole mitään väärää? Tosiasia on, että juuri rakastumisen huumassa rikotaan avioliittoja, hylätään lapsia, tehdään syrjähyppyjä. Eikö siinä ole mitään väärää - silloin ei, jos ihastuminen on "aitoa" ja kaikki tuntuu tarpeeksi "hyvältä"?
Kun kristitty puuttuu tällaisiin kysymyksiin ja esittää Raamatun pohjalta nousevaa seksuaalimoraalia - huomaa: moraali ja MORALISMI on kaksi eri asiaa - hänet on helppo leimata ahdasmieliseksi ja rakkaudettomaksi. Entä jos hänen kokemuksensa Jumalasta ja Jumalan tahdosta, jota egoismin vallassa oleva maailma kääntää mielensä mukaisesti antaen "Jumalalle" sisällön sen mukaan millaiseksi mieltää rakkauden, onkin vilpitön ja oikeasti kokee, että vain Jumalan yhteydessä Kristuksen hyvyyden kautta asiat voivat kääntyä oikein päin ja että vasta Kristuksessa rakkaus saa oikean sisällön ja määritelmän, kun egoismin valta Jumalan yhteydessä murtuu?

Nyt tulee jonkun mielestä ehkä kovinkin rankkaa tekstiä. Mutta. Väitteeni on sen kokemuksen ja ymmärryksen pohjalta jonka olen saanut, että on olemassa erityinen henkivalta - kyllä, persoonallista ihmisen ulkopuolista vaikuttavaa pahaa, jota nimitetään Raamatussa pahoiksi hengiksi ja henkivalloiksi, on olemassa - joka on haureuden henki. Kiihkeitä tunteita palvoessaan, Kristuksesta ja Jumalan totuudesta välittämättä, ihminen voi joutua tuon hengen manipuloimaksi, jolloin omat kokemukset rakkauden huumassa jumalallistetaan ja nostetaan auktoriteeteiksi, joiden edessä todellisuuden on kumarruttava. Osittain tästä puhuu mm. Hoosean kirja (profeetta Vanhassa testamentissa) sanoen, esimerkiksi: "Haureuden henki on eksyttäväinen henki" ja ihmisistä, jotka tiesivät Jumalan olemassaolon ja olivat kokeneet elämää Hänen yhteydessään, mutta myöhemmin antautuivat omien himojensa ja halujensa johtamina epäjumalanpalvelukseen ja hengellisiin harhoihin, kadottaen elävän Jumalan tuntemisen: "Heidän tekonsa eivät salli heidän kääntyä Jumalansa puoleen, sillä haureuden henki on heidän sisimmässään, eivätkä he tunne Herraa."

No niin. Kauniita lauseita rakkaudesta, rakastumisesta ja valtavista tunteista, joilla halutaan täyttää sielun kaipaus ja löytää elämään tyydytys toisesta, voidaan puhua ilman että kukaan sanoo sitä saarnaamiseksi vaikka sävy usein on julistuksellinen, lähes uskonnollinen, tuottaen hyvältä kuulostavia "teesejä" kuten: "Rakkaus on korkein tunteista. Siinä ei ole mitään väärää" ja "Se, joka tuomitsee rakkauden, paljastaa oman rakkaudettomuuden." Mutta heti jos esitän näkemykseni, vaikkapa että mielestäni seksi kuuluu avioliittoon ja että rakkauteen kuuluu toisen kehon kunnioittaminen joka ilmenee puhtaana seurusteluna, seurusteluna joka on enemmän kuin tunnetta, on sitoutumista toiseen ja kasvua odottamisen ja tutustumisen kautta, sanotaan että olen saarnaamassa, julistamassa ja käännyttämässä - niinkö?

Olen vakaasti sitä mieltä että meidän uskovien toimissa on monta kertaa kritisoimista, niin minunkin toimissani, emmekä aina elä uskoa todeksi niin kuin tulisi. On kuppikuntaisuudesta syntyvää ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloisuutta, liian yksioikoista toisten leimaamista jne. Meitä saa siis kritisoida, ja mielestäni uskovia tulee kritisoida - on kritiikin aihe sitten kuviteltu tai todellinen. Kristityn täytyy kyetä ottamaan vastaan arvostelu ja jos kirpaisee on mietittävä mikä tässä minua kirpaisee ja miksi. Sitten voi itsekriittisesti hiljentyä ja olla Herran edessä etsien syvempää Kristuksen tuntemista ja sen kautta kasvaa rakastamaan syvästi myöskin niitä, jotka arvostelee ja arvostelullaan ehkä itse sortuvat yleistämään, leimaamaan ja panettelemaan arvostelunsa kohteita. Uskovan täytyy kasvaa ottamaan vastaan myös epäasiallinen ja kohtuuton kritiikki.

Samalla kuitenkin odotan tasapuolisuutta ja itsekritiikkiä arvostelijoilta. En voi sitä tietenkään vaatia enkä siihen ketään pakottaa, mutta toivon, että jokainen voisi pohtia myös kritiikkiään itsekriittisesti - onko se kohtuullista ja tasapuolista, olenko ottanut selvää siitä mitä arvostelen, vai perustuuko arvosteluni kenties omiin pinttyneisiin ennakkoluuloihini ja mielikuviini uskovista? Jopa: Olisiko ehkä sittenkin niin, että on Jumala kaikkien uskomustemme ja mielipiteidemme yläpuolella? Ja lopulta voi päästä jo niinkin pitkälle, että rehellisesti ja avoimesti, kohdakkain oman itsensä kanssa ryhtyy kyselemään: Millainen on tämä Jumala, jota en voi määritellä omien uskomusteni ja mielipiteideni kautta, sillä Hän on niiden yläpuolella, voiko ja kykeneekö Hän itse ilmaisemaan itseään ja mitä se edellyttää minulta? Kasvaen sisäiseksi kaipaukseksi ja pyynnöksi: - Jumala, jos elämässäni on korvikkeita, epäjumalia joilla olen korvannut sinun tuntemisesi ja sen tyydytyksen, jonka ihminen voi löytää vain sinussa, anna nämä syntini anteeksi ja johda tuntemiseesi, auta minua löytämään sinut juuri sellaisena kuin olet.

Tämänkaltainen nöyryys todellisuuden edessä - oman riippuvaisuutensa tunnustaminen - on lähtökohta syvälliseen ja aitoon elämään Kristuksen yhteydessä. Luulen että vain tällaisella asenteella ihminen voi löytää hajanaisen maailman keskellä elämäänsä todellista moraalia välttyen samalla toisten yksioikoiselta syyttämiseltä, uskonnolliselta painostamiselta ja ahdasmieliseltä moralisoinnilta.

Vielä tähän pitkähköksi lipsahtaneen kirjoitukseni loppuun. Voimme myös pohtia onko rakastuminen ja rakastaminen aina sama asia. Rakastumisen - joka on enemmän tunnetta - täytyy kasvaa rakastamiseksi - joka on uhrautuvia tekoja ja päätöksiä, sitoutumista. Jos ja kun rakastumisen huuma ja todellinen, epäitsekäs rakastaminen samaistuu, voidaan "rakkauden" nimissä tehdä lähes mitä tahansa.
Väitteeni on, ettei suinkaan viha vaan nimenomaan juuri rakkaus tuottaa maailmaan suunnattomasti kärsimystä ja tuskaa. Kun rakastumisen kokemus ja rakastaminen on samaistettu ja rakkaus mennä kolkuttelee eteenpäin kiihkeän tunne-elämän vaativilla raiteilla.

mamabeard.

näkökulmasta, ettei siitä todellakaan voi hyvää sanoa. Miten olis sen toisen näkökulman arviointi? T: MAMAMIAT

m.b. kirjoitti:

oikea paikka tällaiselle keskustelulle. Olen pyrkinyt käymään hengellisiä kysymyksiä koskevat keskustelut muualla, tänne olen kirjoittanut runoja. Tulkoon kuitenkin sanotuksi: Rakkaus sinänsä on vain sana.
Keskustelussa ei vielä ole määritelty rakkautta ja sen sisältöä millään tavalla. "Rakkaudessa ei ole mitään väärää." Siis missä ei ole mitään väärää? Tosiasia on, että juuri rakastumisen huumassa rikotaan avioliittoja, hylätään lapsia, tehdään syrjähyppyjä. Eikö siinä ole mitään väärää - silloin ei, jos ihastuminen on "aitoa" ja kaikki tuntuu tarpeeksi "hyvältä"?
Kun kristitty puuttuu tällaisiin kysymyksiin ja esittää Raamatun pohjalta nousevaa seksuaalimoraalia - huomaa: moraali ja MORALISMI on kaksi eri asiaa - hänet on helppo leimata ahdasmieliseksi ja rakkaudettomaksi. Entä jos hänen kokemuksensa Jumalasta ja Jumalan tahdosta, jota egoismin vallassa oleva maailma kääntää mielensä mukaisesti antaen "Jumalalle" sisällön sen mukaan millaiseksi mieltää rakkauden, onkin vilpitön ja oikeasti kokee, että vain Jumalan yhteydessä Kristuksen hyvyyden kautta asiat voivat kääntyä oikein päin ja että vasta Kristuksessa rakkaus saa oikean sisällön ja määritelmän, kun egoismin valta Jumalan yhteydessä murtuu?

Nyt tulee jonkun mielestä ehkä kovinkin rankkaa tekstiä. Mutta. Väitteeni on sen kokemuksen ja ymmärryksen pohjalta jonka olen saanut, että on olemassa erityinen henkivalta - kyllä, persoonallista ihmisen ulkopuolista vaikuttavaa pahaa, jota nimitetään Raamatussa pahoiksi hengiksi ja henkivalloiksi, on olemassa - joka on haureuden henki. Kiihkeitä tunteita palvoessaan, Kristuksesta ja Jumalan totuudesta välittämättä, ihminen voi joutua tuon hengen manipuloimaksi, jolloin omat kokemukset rakkauden huumassa jumalallistetaan ja nostetaan auktoriteeteiksi, joiden edessä todellisuuden on kumarruttava. Osittain tästä puhuu mm. Hoosean kirja (profeetta Vanhassa testamentissa) sanoen, esimerkiksi: "Haureuden henki on eksyttäväinen henki" ja ihmisistä, jotka tiesivät Jumalan olemassaolon ja olivat kokeneet elämää Hänen yhteydessään, mutta myöhemmin antautuivat omien himojensa ja halujensa johtamina epäjumalanpalvelukseen ja hengellisiin harhoihin, kadottaen elävän Jumalan tuntemisen: "Heidän tekonsa eivät salli heidän kääntyä Jumalansa puoleen, sillä haureuden henki on heidän sisimmässään, eivätkä he tunne Herraa."

No niin. Kauniita lauseita rakkaudesta, rakastumisesta ja valtavista tunteista, joilla halutaan täyttää sielun kaipaus ja löytää elämään tyydytys toisesta, voidaan puhua ilman että kukaan sanoo sitä saarnaamiseksi vaikka sävy usein on julistuksellinen, lähes uskonnollinen, tuottaen hyvältä kuulostavia "teesejä" kuten: "Rakkaus on korkein tunteista. Siinä ei ole mitään väärää" ja "Se, joka tuomitsee rakkauden, paljastaa oman rakkaudettomuuden." Mutta heti jos esitän näkemykseni, vaikkapa että mielestäni seksi kuuluu avioliittoon ja että rakkauteen kuuluu toisen kehon kunnioittaminen joka ilmenee puhtaana seurusteluna, seurusteluna joka on enemmän kuin tunnetta, on sitoutumista toiseen ja kasvua odottamisen ja tutustumisen kautta, sanotaan että olen saarnaamassa, julistamassa ja käännyttämässä - niinkö?

Olen vakaasti sitä mieltä että meidän uskovien toimissa on monta kertaa kritisoimista, niin minunkin toimissani, emmekä aina elä uskoa todeksi niin kuin tulisi. On kuppikuntaisuudesta syntyvää ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloisuutta, liian yksioikoista toisten leimaamista jne. Meitä saa siis kritisoida, ja mielestäni uskovia tulee kritisoida - on kritiikin aihe sitten kuviteltu tai todellinen. Kristityn täytyy kyetä ottamaan vastaan arvostelu ja jos kirpaisee on mietittävä mikä tässä minua kirpaisee ja miksi. Sitten voi itsekriittisesti hiljentyä ja olla Herran edessä etsien syvempää Kristuksen tuntemista ja sen kautta kasvaa rakastamaan syvästi myöskin niitä, jotka arvostelee ja arvostelullaan ehkä itse sortuvat yleistämään, leimaamaan ja panettelemaan arvostelunsa kohteita. Uskovan täytyy kasvaa ottamaan vastaan myös epäasiallinen ja kohtuuton kritiikki.

Samalla kuitenkin odotan tasapuolisuutta ja itsekritiikkiä arvostelijoilta. En voi sitä tietenkään vaatia enkä siihen ketään pakottaa, mutta toivon, että jokainen voisi pohtia myös kritiikkiään itsekriittisesti - onko se kohtuullista ja tasapuolista, olenko ottanut selvää siitä mitä arvostelen, vai perustuuko arvosteluni kenties omiin pinttyneisiin ennakkoluuloihini ja mielikuviini uskovista? Jopa: Olisiko ehkä sittenkin niin, että on Jumala kaikkien uskomustemme ja mielipiteidemme yläpuolella? Ja lopulta voi päästä jo niinkin pitkälle, että rehellisesti ja avoimesti, kohdakkain oman itsensä kanssa ryhtyy kyselemään: Millainen on tämä Jumala, jota en voi määritellä omien uskomusteni ja mielipiteideni kautta, sillä Hän on niiden yläpuolella, voiko ja kykeneekö Hän itse ilmaisemaan itseään ja mitä se edellyttää minulta? Kasvaen sisäiseksi kaipaukseksi ja pyynnöksi: - Jumala, jos elämässäni on korvikkeita, epäjumalia joilla olen korvannut sinun tuntemisesi ja sen tyydytyksen, jonka ihminen voi löytää vain sinussa, anna nämä syntini anteeksi ja johda tuntemiseesi, auta minua löytämään sinut juuri sellaisena kuin olet.

Tämänkaltainen nöyryys todellisuuden edessä - oman riippuvaisuutensa tunnustaminen - on lähtökohta syvälliseen ja aitoon elämään Kristuksen yhteydessä. Luulen että vain tällaisella asenteella ihminen voi löytää hajanaisen maailman keskellä elämäänsä todellista moraalia välttyen samalla toisten yksioikoiselta syyttämiseltä, uskonnolliselta painostamiselta ja ahdasmieliseltä moralisoinnilta.

Vielä tähän pitkähköksi lipsahtaneen kirjoitukseni loppuun. Voimme myös pohtia onko rakastuminen ja rakastaminen aina sama asia. Rakastumisen - joka on enemmän tunnetta - täytyy kasvaa rakastamiseksi - joka on uhrautuvia tekoja ja päätöksiä, sitoutumista. Jos ja kun rakastumisen huuma ja todellinen, epäitsekäs rakastaminen samaistuu, voidaan "rakkauden" nimissä tehdä lähes mitä tahansa.
Väitteeni on, ettei suinkaan viha vaan nimenomaan juuri rakkaus tuottaa maailmaan suunnattomasti kärsimystä ja tuskaa. Kun rakastumisen kokemus ja rakastaminen on samaistettu ja rakkaus mennä kolkuttelee eteenpäin kiihkeän tunne-elämän vaativilla raiteilla.

mamabeard.

Asiahan ei minulle kuulu, mutta kun kirjoitat niin upeasti, tuli sisäinen pakko yrittää jotakin sanoa. Mutta, mutta.. kun en kuitenkaan oikein osaa, apuvälineeni on tarot.

Rakkaus on tärkeä valinta, johon mennyt kehitys ja heräävät sisäiset tunteet johtavat, ja jossa suositaan intuitiota järkeilyn asemasta. Se on lämpöä, vilpittömyyttä, myötätuntoa ja romantiikkaa. Se on puoleensavetävyyttä, kauneutta, ja sisäisen ja ulkoisen elämän sopusointua, ja valintaa. Se on myös vastakohtien jin ja jang -energioiden yhteensulautumista. Se on ihmissuhde.

Rakkaudessa me luovutamme minäkontrollista sen osan, joka on pitänyt meidät eristyksissä elämästä. Seksuaalisuus on avoin rakkauden merkityksen tajuaminen. Saavutamme yhteisyyden toisen kanssa, emme ole enää eristyksissä ja yksin, erossa elämästä. Rakkauden merkitys ja merkittävä ihmissuhde johtaa ikäänkuin elämän uuteen ymmärtämiseen.

Sellainen on rakkauden tie, miun mielestäin.
t.miauhau

herätti.. kirjoitti:

Rakkaus ei ole vain sana. Käsitän rakkauden aivan muuna kuin esim. mainitsemanasi himona. Minulle on rakkaus on puhdasta. Jokainen meistä on epätäydellinen ja suvaitsemattomuudella saadaan vain aikaiseksi liikaa pahaa.

että rakkaus olisi vain sana. Mutta lauseessa paperilla se on vain sana. Siinä se on kirjoitettuna. Seitsemän kirjainta.
Mitä tarkoitamme puhuessamme rakkaudesta.
Toin tarkoituksella esiin asian raadollisen puolen, koska tosiasia on, että rakkauden tähden on tehty paljon pahaa, rikottu avioliittoja ja jopa tapettu, henkisesti ja joskus ihan konkreettisesti murhaamalla se kolmas, ylimääräinen pyörä.
Näitähän saa lööpeistä lukea tämän tästä. Sitä se rakkaus teettää.
Tietysti voidaan sanoa ettei se ollut todellista rakkautta vaan oli pelkkää sairasta intohimoa joka tuollaisiin tekoihin johti. No niin, mutta kun ihminen on tunteensa vallassa ja kokee olevansa niin rakastunut ettei voi elää ilman toista ja äärimmillään menee niin pitkälle intohimoisessa rakkaudessaan että on valmis raivaamaan kaikki esteet pois tieltä hinnalla millä hyvänsä - jos menet hänelle sanomaan ettei tuo ole tosi rakkautta, vastaus on että sinäpä juuri et ymmärrä rakkaudesta mitään. Olet ahdasmielinen ja suvaitsematon ja väheksyt tunteita.

Sorry nyt että kirjoitan varmaan liian pitkälti. Mutta kun keskustelu aiheesta on täällä aloitettu tahdon ottaa kantaa ainakin tämän kirjoituksen verran, vielä. Jos näkökulmani tympii tai tuntuu yhdentekevältä ainahan voi jättää lukematta.

Jokainen siis määrittelee rakkautta tavallaan.
Kristillistä seksuaalimoraalia voidaan pitää rakkauden sullomisena johonkin muottiin tai ahdasmielisyytenä ja vanhanaikaisina perinteinä joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Kun kristitty sitoo rakastamisen konkreettisiin päätöksiin ja tekoihin suhteessa Jumalan hyvään tahtoon, niin ymmärtäen että avioliiton kunnioittaminen on paras turva kaikenlaista holtittomuutta vastaan ja rikkonaisuutta vastaan jossa rakkauden nimissä haavoitetaan itseä ja toista. Mutta eikö voida yhtä hyvin sanoa että kristillisen seksuaalimoraalin ja avioliittokäsityksen leimaaminen ahdasmielisyydeksi on suvaitsemattomuutta?
Peräänkuulutin tasapuolisuutta ja itsekritiikkiä itse kullekin.
Näkemykseni nyt on se, että seksuaalisuus on kaunista ja hyvää - mutta seksuaalisuuden toteuttaminen ulkopuolella raiteiden jotka uskon Jumalan luomiksi ja jotka niin ollen noudattavat todellisuuteen sisään kirjoitettuja periaatteita eli jumalallisia lakeja, on kiskoilta suistumista, sitä Raamattu nimittää synniksi: rikkomus todellisuutta vastaan on aina rikkomista Jumalaa sekä omaa itseään ja lähimmäistään vastaan. Silloinkin kun se tuntuu hyvältä ja oikealta.

Jokainen syvä seksuaalinen kokemus, varsinkin sukupuoliyhdyntä, jättää ihmisen sisimpään muiston, tunnejäljen.
Joku on sanonut näinkin jyrkästi: ihminen tavallaan kantaa uuteen suhteeseensa kaikki ne kumppanit joiden kanssa aiemmin on ollut.
Jossain mielessä väite pitää varmaan paikkansa. Nykyään asiantilaa kait pidetään luonnollisena, mutta kristillisestä näkökulmasta asia on kaikkea muuta kuin luonnollinen. Ainakaan se ei ole luonnollista elämää Jumalan yhteydessä, elämää Kristuksen hyvyydestä käsin ja Hänen rakkaudessaan.

- - -

Kun säästää itsensä sitä yhtä varten, johon haluaa koko elämällään sitoutua, on se hänen kunnioittamistaan, jo edeltä. Sekä tervettä itsensä ja koskemattomuutensa kunnioittamista.

Kun haluan että hän, jonka kanssa seurustelen, säästää itsensä ja sielunsa puhtauden tässä asiassa tulevaa puolisoaan varten olen se sitten minä tai joku muu, näin kunnioitan häntä ja osoitan, että tahdon rakastaa ja vaalia hänen ainutkertaisuuttaan enemmän kuin omia egoistisia tunteitani, olkoonkin että tunteeni - halu yhtyä häneen ja kokea syvintä mahdollista yhteyttä ja keskinäistä emotionaalista tyydytystä - ei ole vain eläimellistä himoa vaan on rakkauteen liittyvä puhdas halu.
Kiskoilta suistuessaan rakkaus turmelee senkin mikä siinä on sinänsä puhdasta.

Jos seurustelu ei johdakaan keskinäiseen liittoon, jos koetaan että rakkaus ei ollutkaan niin todellista tai että emme tule toimeen keskenämme pidemmän päälle, silloin on kaunista lopettaa seurustelu tietäen, etten jättänyt toisen sisimpään jälkeä joka kuuluu vain hänelle ja hänen puolisolleen.
Maailmallinen ja nykyään suosittu ajattelutapa on että olisitte menneet sänkyyn, eihän sitä ennen tiedä miltä toisen kanssa tuntuu ja kuinka se sujuu! Ja että voi voi, nyt kun suhde loppui jäi sitten kokematta sekin ilo, olisi tarvinnut edes kerran tai pari rakastella, että olisi toisesta muisto siinäkin asiassa!
Epäkristillisen maailman keskellä tietysti on luonnollista ajatella tuolla tavalla. Ikävää vain että samanlainen holtittomuus ja tunnekeskeisyys (niin minä sitä nimitän) on nykyään seurakuntienkin keskellä. Uusi testamentti kuvaa tilannetta näin: "Kun laittomuus (siis elämässä itsessään olevien periaatteiden väheksyminen ja piittaamattomuus Jumalan tahdosta) pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus."

Kun rakkaus Jumalaa ja Jumalan tahtoa kohtaan kylmenee silloin aletaan yhä enemmän antaa sanalle "rakkaus" sisältöä omista sen hetkisistä tuntemuksista ja mielikuvista käsin: rakkaus sitä ja rakkaus tätä.
Niin, rakkaus on suurenmoista ja ihanaa ja kaunista - mutta raiteiltaan suistuessaan rikkoo itsensä ja kääntyy itseään vastaan.
Mistä maailma löytäisi rakkauteen ja rakastamiseen oikeat raiteet tänä egoismin ja yltiöhumanistisen suvaitsevaisuuden aikana, kun ihminen on hukassa itseltään ja "suvaitsevaisuudesta" on tehty uusi totuuden mitta?

- - -

"Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Sentähden on rakkaus lain täyttämys." (Roomalaiskirje 13:10).
"Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain." (Room.13:10 uuden käännöksen - 1992 kirkkoraamattu - mukaan).
"Rakkaus ei tee toiselle mitään pahaa. Sen vuoksi se täyttää kaikki Jumalan vaatimukset. Se on ainoa laki, jonka te tarvitsette."
(Room.13:10 Elävän Uutisen - vapaamuotoinen, selittävä käännös - mukaan.)

Näkemykseni mukaan paha on pahaa silloinkin kun se pukeutuu hyväksi ja saa ilmenemismuotonsa (raiteilta suistuneessa) rakkaudessa ja rakastamisessa.
Tästä näkökulmasta haureudessa (esiaviollinen ja avioliiton ulkopuolinen seksi) ei ole mitään hyvää. Tuntuu se kuinka kauniilta tahansa.

m.b kirjoitti:

että rakkaus olisi vain sana. Mutta lauseessa paperilla se on vain sana. Siinä se on kirjoitettuna. Seitsemän kirjainta.
Mitä tarkoitamme puhuessamme rakkaudesta.
Toin tarkoituksella esiin asian raadollisen puolen, koska tosiasia on, että rakkauden tähden on tehty paljon pahaa, rikottu avioliittoja ja jopa tapettu, henkisesti ja joskus ihan konkreettisesti murhaamalla se kolmas, ylimääräinen pyörä.
Näitähän saa lööpeistä lukea tämän tästä. Sitä se rakkaus teettää.
Tietysti voidaan sanoa ettei se ollut todellista rakkautta vaan oli pelkkää sairasta intohimoa joka tuollaisiin tekoihin johti. No niin, mutta kun ihminen on tunteensa vallassa ja kokee olevansa niin rakastunut ettei voi elää ilman toista ja äärimmillään menee niin pitkälle intohimoisessa rakkaudessaan että on valmis raivaamaan kaikki esteet pois tieltä hinnalla millä hyvänsä - jos menet hänelle sanomaan ettei tuo ole tosi rakkautta, vastaus on että sinäpä juuri et ymmärrä rakkaudesta mitään. Olet ahdasmielinen ja suvaitsematon ja väheksyt tunteita.

Sorry nyt että kirjoitan varmaan liian pitkälti. Mutta kun keskustelu aiheesta on täällä aloitettu tahdon ottaa kantaa ainakin tämän kirjoituksen verran, vielä. Jos näkökulmani tympii tai tuntuu yhdentekevältä ainahan voi jättää lukematta.

Jokainen siis määrittelee rakkautta tavallaan.
Kristillistä seksuaalimoraalia voidaan pitää rakkauden sullomisena johonkin muottiin tai ahdasmielisyytenä ja vanhanaikaisina perinteinä joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Kun kristitty sitoo rakastamisen konkreettisiin päätöksiin ja tekoihin suhteessa Jumalan hyvään tahtoon, niin ymmärtäen että avioliiton kunnioittaminen on paras turva kaikenlaista holtittomuutta vastaan ja rikkonaisuutta vastaan jossa rakkauden nimissä haavoitetaan itseä ja toista. Mutta eikö voida yhtä hyvin sanoa että kristillisen seksuaalimoraalin ja avioliittokäsityksen leimaaminen ahdasmielisyydeksi on suvaitsemattomuutta?
Peräänkuulutin tasapuolisuutta ja itsekritiikkiä itse kullekin.
Näkemykseni nyt on se, että seksuaalisuus on kaunista ja hyvää - mutta seksuaalisuuden toteuttaminen ulkopuolella raiteiden jotka uskon Jumalan luomiksi ja jotka niin ollen noudattavat todellisuuteen sisään kirjoitettuja periaatteita eli jumalallisia lakeja, on kiskoilta suistumista, sitä Raamattu nimittää synniksi: rikkomus todellisuutta vastaan on aina rikkomista Jumalaa sekä omaa itseään ja lähimmäistään vastaan. Silloinkin kun se tuntuu hyvältä ja oikealta.

Jokainen syvä seksuaalinen kokemus, varsinkin sukupuoliyhdyntä, jättää ihmisen sisimpään muiston, tunnejäljen.
Joku on sanonut näinkin jyrkästi: ihminen tavallaan kantaa uuteen suhteeseensa kaikki ne kumppanit joiden kanssa aiemmin on ollut.
Jossain mielessä väite pitää varmaan paikkansa. Nykyään asiantilaa kait pidetään luonnollisena, mutta kristillisestä näkökulmasta asia on kaikkea muuta kuin luonnollinen. Ainakaan se ei ole luonnollista elämää Jumalan yhteydessä, elämää Kristuksen hyvyydestä käsin ja Hänen rakkaudessaan.

- - -

Kun säästää itsensä sitä yhtä varten, johon haluaa koko elämällään sitoutua, on se hänen kunnioittamistaan, jo edeltä. Sekä tervettä itsensä ja koskemattomuutensa kunnioittamista.

Kun haluan että hän, jonka kanssa seurustelen, säästää itsensä ja sielunsa puhtauden tässä asiassa tulevaa puolisoaan varten olen se sitten minä tai joku muu, näin kunnioitan häntä ja osoitan, että tahdon rakastaa ja vaalia hänen ainutkertaisuuttaan enemmän kuin omia egoistisia tunteitani, olkoonkin että tunteeni - halu yhtyä häneen ja kokea syvintä mahdollista yhteyttä ja keskinäistä emotionaalista tyydytystä - ei ole vain eläimellistä himoa vaan on rakkauteen liittyvä puhdas halu.
Kiskoilta suistuessaan rakkaus turmelee senkin mikä siinä on sinänsä puhdasta.

Jos seurustelu ei johdakaan keskinäiseen liittoon, jos koetaan että rakkaus ei ollutkaan niin todellista tai että emme tule toimeen keskenämme pidemmän päälle, silloin on kaunista lopettaa seurustelu tietäen, etten jättänyt toisen sisimpään jälkeä joka kuuluu vain hänelle ja hänen puolisolleen.
Maailmallinen ja nykyään suosittu ajattelutapa on että olisitte menneet sänkyyn, eihän sitä ennen tiedä miltä toisen kanssa tuntuu ja kuinka se sujuu! Ja että voi voi, nyt kun suhde loppui jäi sitten kokematta sekin ilo, olisi tarvinnut edes kerran tai pari rakastella, että olisi toisesta muisto siinäkin asiassa!
Epäkristillisen maailman keskellä tietysti on luonnollista ajatella tuolla tavalla. Ikävää vain että samanlainen holtittomuus ja tunnekeskeisyys (niin minä sitä nimitän) on nykyään seurakuntienkin keskellä. Uusi testamentti kuvaa tilannetta näin: "Kun laittomuus (siis elämässä itsessään olevien periaatteiden väheksyminen ja piittaamattomuus Jumalan tahdosta) pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus."

Kun rakkaus Jumalaa ja Jumalan tahtoa kohtaan kylmenee silloin aletaan yhä enemmän antaa sanalle "rakkaus" sisältöä omista sen hetkisistä tuntemuksista ja mielikuvista käsin: rakkaus sitä ja rakkaus tätä.
Niin, rakkaus on suurenmoista ja ihanaa ja kaunista - mutta raiteiltaan suistuessaan rikkoo itsensä ja kääntyy itseään vastaan.
Mistä maailma löytäisi rakkauteen ja rakastamiseen oikeat raiteet tänä egoismin ja yltiöhumanistisen suvaitsevaisuuden aikana, kun ihminen on hukassa itseltään ja "suvaitsevaisuudesta" on tehty uusi totuuden mitta?

- - -

"Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Sentähden on rakkaus lain täyttämys." (Roomalaiskirje 13:10).
"Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain." (Room.13:10 uuden käännöksen - 1992 kirkkoraamattu - mukaan).
"Rakkaus ei tee toiselle mitään pahaa. Sen vuoksi se täyttää kaikki Jumalan vaatimukset. Se on ainoa laki, jonka te tarvitsette."
(Room.13:10 Elävän Uutisen - vapaamuotoinen, selittävä käännös - mukaan.)

Näkemykseni mukaan paha on pahaa silloinkin kun se pukeutuu hyväksi ja saa ilmenemismuotonsa (raiteilta suistuneessa) rakkaudessa ja rakastamisessa.
Tästä näkökulmasta haureudessa (esiaviollinen ja avioliiton ulkopuolinen seksi) ei ole mitään hyvää. Tuntuu se kuinka kauniilta tahansa.

Kun syntyy keskustelua, niin syntyy myös vuorovaikutusta :). Jokaiselle meille tulee omat tuntemuksemme alkuperäisestä runosta.. Voimakkaita tunteita herätti..

Omalta kohdalta olen oppinut pitämään ihmisistä, joilla ei ole ollut liian helppoa. Heistä on karissut kaikkinainen ulkokultaisuus.. Ideaalista olisi, etteivät ihmiset joutuisi vahingoittamaan itseään ja toisiaan..

Kun on nähnyt, kuten myös varmasti sinäkin, toisen ihmisen tuomitsevan toisen liian mustavalkoisin perustein. Silloin ei anna toiselle mahdollisuutta palata takaisin.. Sellaisessa tilanteessa tuomitsija voi aiheuttaa toisen sisimmän horjumiseen..

Jos rakkaani olisi ryvettynyt aikaisemmassa elämässä, niin se ei olisi minulle este. Mielestäni ihminen pystyy eheytymään..

Tällaisia ajatuksia..

herätti.. kirjoitti:

Kun syntyy keskustelua, niin syntyy myös vuorovaikutusta :). Jokaiselle meille tulee omat tuntemuksemme alkuperäisestä runosta.. Voimakkaita tunteita herätti..

Omalta kohdalta olen oppinut pitämään ihmisistä, joilla ei ole ollut liian helppoa. Heistä on karissut kaikkinainen ulkokultaisuus.. Ideaalista olisi, etteivät ihmiset joutuisi vahingoittamaan itseään ja toisiaan..

Kun on nähnyt, kuten myös varmasti sinäkin, toisen ihmisen tuomitsevan toisen liian mustavalkoisin perustein. Silloin ei anna toiselle mahdollisuutta palata takaisin.. Sellaisessa tilanteessa tuomitsija voi aiheuttaa toisen sisimmän horjumiseen..

Jos rakkaani olisi ryvettynyt aikaisemmassa elämässä, niin se ei olisi minulle este. Mielestäni ihminen pystyy eheytymään..

Tällaisia ajatuksia..

> Jos rakkaani olisi ryvettynyt aikaisemmassa elämässä, niin se ei olisi minulle este. <
Todella lämpimästi läikähti sydämessäni.
Jostakin tällaisesta on kysymys kun puhutaan toisen rehellisestä kohtaamisesta ja elämästä rakkaudessa. Hienoa.
Ja tämäkin varmasti totta:
Ihminen pystyy eheytymään.