ei äitiydessä mitään vikaa, nautin siitä mutta kun se aiheuttaa kamalaa masennusta. esikoinen nyt 7 vuotias ja äitiysmasennushan mulle tuli. toki lievää sellaista oli ennenkin mutta lapsen myötä se paheni ja lääkkeet tuli kehiin. siitä saakka olen niitä syöny eikä toivoakaan että niistä eroon pääsisi, kaikki lopetus yritykset päätyny ihan kamalaan oloon ja masennukseen.
nyt mulla ja miehellä on uusi vauva, puoli vuotias. olen kotona vauvan kanssa ja hoidan isomman pojan kouluun ja ruuan, mies töissä ja hän lähinnä siivoaa. tosi tiukkaa on, isot lainat ja vaikeuksia raha-asioissa muutenkin. kaikki niin sekaisin ja vaikeata taas... vaikka lääkitys on pysyny samana, ahdistus ja masennus vaan pahenee, tuntuu samalta kuin silloin kun esikoine oli vauva, tai melkeempä pahemmalta...
illat ahdistaa, pojat nukkumassa, mieskin kun sillä on aikainen herätys. minua ei nukuta ja valvon taas yksin täällä, masentaa, ahdistaa mennä sänkyyn koska uni ei tule taaskaan, ei tahdo mennä nukkumaan koska siellä ajatukset vaeltaa ja olo pahenee taas. hyvä olla telkan ääressä ja katsoa ohjelmia ettei ala ajatella mitään. mitään ei jaksa tehdä, ei huvita alottaa, tosi vaikeeta nousta sängystä ylös kun sinne joskus pääsen. vaikeeta huolehtia itsestään, ei huvita mennä suihkuunkaan, ei ole energiaa. hädin tuskin vauvasta huolehdin. ja vituttaa kunnei ukko huomaa mitään. eikä sille mitään voi sanoakaan koska pelkään että se vähättelee niinkuin sillon joskus.
masennusta minulla on ollut melkein 14 vuotta jo että kyllä minä tiedän mikä on vakavaa ja mikä todellista. vituttaa kunnei jotkus usko että oon oikeesti masentunu. en minä tätä itselleni tilannut, olosuhteet vaan teki tän. ja tiedän että olen pahassa jamassa nyt, huoli on suuri. mutta onneks on pojat, ilman niitä en jaksaisi tätä minuuttia pidemmälle. se että on avioliitossa ei paljoo auta, joskus tuo ukko olikin se tärkein muttei enää. kai se 9 vuoden yhdessä olo on tehnyt tehtävänsä...
huomen aamulla soitan terapeutille ja kerron olostani, mutta siinäkin on ongelma. se "oma" tuttu turvallinen terapeutti on sairaslomalla, sille samalle olen 6 vuotta puhunu ja se on auttanu. nyt sillä on sijainen ja se ahdistaa, en halua puhua uudelle ihmiselle, tahdon sen saman ja tutun takaisin... mutta en voi saada sitä.
miksi kaikki on näin vaikeaa? miksei kukaan kertonu kun olin lapsi että aikuisuus on näin vaikeeta ja epäreilua? tuntuu etten jaksa näitä vaikeita vuosia enää, vaikka kuinka yrittää asiat ei parane tai muutu. miksi enää yrittääkään? pelkään ettei kohta nuo lapsetkaan estä tekemästä sitä lopullista ratkaisua...
voi apua... jaksanko aamuun??
nyt mulla ja miehellä on uusi vauva, puoli vuotias. olen kotona vauvan kanssa ja hoidan isomman pojan kouluun ja ruuan, mies töissä ja hän lähinnä siivoaa. tosi tiukkaa on, isot lainat ja vaikeuksia raha-asioissa muutenkin. kaikki niin sekaisin ja vaikeata taas... vaikka lääkitys on pysyny samana, ahdistus ja masennus vaan pahenee, tuntuu samalta kuin silloin kun esikoine oli vauva, tai melkeempä pahemmalta...
illat ahdistaa, pojat nukkumassa, mieskin kun sillä on aikainen herätys. minua ei nukuta ja valvon taas yksin täällä, masentaa, ahdistaa mennä sänkyyn koska uni ei tule taaskaan, ei tahdo mennä nukkumaan koska siellä ajatukset vaeltaa ja olo pahenee taas. hyvä olla telkan ääressä ja katsoa ohjelmia ettei ala ajatella mitään. mitään ei jaksa tehdä, ei huvita alottaa, tosi vaikeeta nousta sängystä ylös kun sinne joskus pääsen. vaikeeta huolehtia itsestään, ei huvita mennä suihkuunkaan, ei ole energiaa. hädin tuskin vauvasta huolehdin. ja vituttaa kunnei ukko huomaa mitään. eikä sille mitään voi sanoakaan koska pelkään että se vähättelee niinkuin sillon joskus.
masennusta minulla on ollut melkein 14 vuotta jo että kyllä minä tiedän mikä on vakavaa ja mikä todellista. vituttaa kunnei jotkus usko että oon oikeesti masentunu. en minä tätä itselleni tilannut, olosuhteet vaan teki tän. ja tiedän että olen pahassa jamassa nyt, huoli on suuri. mutta onneks on pojat, ilman niitä en jaksaisi tätä minuuttia pidemmälle. se että on avioliitossa ei paljoo auta, joskus tuo ukko olikin se tärkein muttei enää. kai se 9 vuoden yhdessä olo on tehnyt tehtävänsä...
huomen aamulla soitan terapeutille ja kerron olostani, mutta siinäkin on ongelma. se "oma" tuttu turvallinen terapeutti on sairaslomalla, sille samalle olen 6 vuotta puhunu ja se on auttanu. nyt sillä on sijainen ja se ahdistaa, en halua puhua uudelle ihmiselle, tahdon sen saman ja tutun takaisin... mutta en voi saada sitä.
miksi kaikki on näin vaikeaa? miksei kukaan kertonu kun olin lapsi että aikuisuus on näin vaikeeta ja epäreilua? tuntuu etten jaksa näitä vaikeita vuosia enää, vaikka kuinka yrittää asiat ei parane tai muutu. miksi enää yrittääkään? pelkään ettei kohta nuo lapsetkaan estä tekemästä sitä lopullista ratkaisua...
voi apua... jaksanko aamuun??
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ei lapsille ole tapana kertoilla aikuiselämän mutapainijuttuja, nehän voi vaikka traumatisoitua ja ruvella viiltelemään itseään.
Ok, et siis pidä nykytilanteesta, mutta mikä estää miettimästä mitä siitä loppuelämästään haluaa ja tekemällä tarvittavat ratkaisut.
Perille pääsyssä auttaa jos tiedät mihin olet menossa.