Olen entinen panikoija. Ensimmäiset kohtaukset tulivat varhaisessa murrosiässä, aikana jolloin paniikkihäiriöistä ei puhuttu ja kohtauksillani ei ollut nimeä. Ne kestivät vuosia ja helpottuivat kun pääsin muuttamaan pois kotoa.
Häiriöt uusiutuvat lapseni syntymän jälkeen, kun ulkoiset paineet ja velvollisuudet repivät minua moneen suuntaa.
Lapsuuteen kuului perusturvallisuuden puute, väkivaltaa, vanhempien alkoholismia, narsismia ja välinpitämättömyyttä, jopa nälkää. Myös perinnöllisyydellä lienee osansa paniikkihäiriön synnyssä. Masennuksia on ollut toistuvasti lapsesta lähtien.
Paniikkia ja masennusta alettiin hoitamaan ensimmäisen kerran vasta yli 30 iässä. Terapiaa ja lääkitystä. Näiden hoitojen avulla pääsin vuosien kuluessa eroon kokonaan paniikkikohtauksista, vaikka kohtauksen olivat todella invalidisoivia ja erittäin vaikeita.
Olen kokenut kaiken sen kirjon mitä tällä palstalla kirjoitetaan, mitään omakohtaisesti kokematonta en ole täältä löytänyt. Kohtaukset saattoivat kestää jopa vuorokausia yhteen menoon ja kroppa tärisi kauttaaltaan kuin horkassa, eikä mikään pysynyt käsissä. Pelkäsin kuolevani/tuketuvani/sydämmeni pysähtyvän jne. millä hetkellä hyvänsä, mutta en pelännyt kuolemani jälkeen joutuvani helvettiin, koska minulle helvetti ja painajainen oli tässä ja nyt.
Vuosien terpian ja lääkehoidon aikana pääsin kuin pääsinkin eroon paniikista. Nyt yli 50 vuotiaana saatan edelleen ajoittain kärsiä masennuksista ja uupumuksesta, mutta jotenkin minulla on ollut jo ainakin yli 15 vuoden ajan vahvasti sellainen olo, että olen selättänyt paniikkikohtaukset lopullisesti. Helppoa se ei ole ollut. Se on vienyt aikaa, voimavaroja ja monet itkut ja tuskat on käyty yhä uudelleen ja uudelleen läpi.
Nyt jos sydämeni muljahtelee rytmihäiriöiden vuoksi, niin pystyn rauhallisesti toteamaan, että siinähän muljahtelet, hyvä että toimit. Paniikki hävisi pikkuhiljaa terapian mukana kun uskalsin kohdata ja mennä sisään omiin pelkoihini ja annoin kohtausten vain tulla, oikein uhallanikin ajattelin että tässä olen, tänne vaan, pyörry, antaa sydämmen hakata oikein kunnolla, takki vaan auki, tässä olen. Mietin aikanaan terapian edetessä usein, että mitä olisi se kaikkein pahin juttu mitä minulle voisi tässä tilanteessa tapahtua ihan oikeasti, kun tiesin kuitenkin realiteetit että tähän tautiin ei todellakaan kuole vaikka paniikki olisi kuinka paha. Oikein suurentelin tahallani ihan överiksi kohtausta ajatusissani. Houkuttelin paniikkia, antaa tulla kun on kerran tullakseen. Pyörry, tärise, tärisytä vielä itse vähän lisää, antaa vaikka pään haljeta, antaa jäsenen puutua, pistellä, ota neuloja avuksi, ....
Tiesin en tule hulluksi vaikka pelkään sitä aivan tolkuttomasti, sydämmeni ei pysähdy vaikka hakkaakin rajusti, se ei halkea, vaikka siltä tuntuu, jos pyörryn niin sitten pyörryn, mitä sitten. Oikein yllytin kohtauta tulemaan, iske salama p..kele, tässä olen, ja sitten eräänä päivänä.... se ei enää suostunutkaan tulemaan.
Nyt minulla on vakaasti sellainen tunne, että kohtaukset eivät enää palaa, ovathan ne olleet poissa jo yli 15 vuotta. Minulla on tänä aikana ollut todella vaikeita elämäntilanteita, jos ne eivät ole laukaisseet uusia kohtauksia niin sitten ei mitkään. Ne ovat tosin johtaneet masennukseen, mikä on loppujen lopuksi ihan luonnollinen reaktio elämäni vaikeisiin tapahtumiin, mutta paniikki on pysynyt poissa.
Häiriöt uusiutuvat lapseni syntymän jälkeen, kun ulkoiset paineet ja velvollisuudet repivät minua moneen suuntaa.
Lapsuuteen kuului perusturvallisuuden puute, väkivaltaa, vanhempien alkoholismia, narsismia ja välinpitämättömyyttä, jopa nälkää. Myös perinnöllisyydellä lienee osansa paniikkihäiriön synnyssä. Masennuksia on ollut toistuvasti lapsesta lähtien.
Paniikkia ja masennusta alettiin hoitamaan ensimmäisen kerran vasta yli 30 iässä. Terapiaa ja lääkitystä. Näiden hoitojen avulla pääsin vuosien kuluessa eroon kokonaan paniikkikohtauksista, vaikka kohtauksen olivat todella invalidisoivia ja erittäin vaikeita.
Olen kokenut kaiken sen kirjon mitä tällä palstalla kirjoitetaan, mitään omakohtaisesti kokematonta en ole täältä löytänyt. Kohtaukset saattoivat kestää jopa vuorokausia yhteen menoon ja kroppa tärisi kauttaaltaan kuin horkassa, eikä mikään pysynyt käsissä. Pelkäsin kuolevani/tuketuvani/sydämmeni pysähtyvän jne. millä hetkellä hyvänsä, mutta en pelännyt kuolemani jälkeen joutuvani helvettiin, koska minulle helvetti ja painajainen oli tässä ja nyt.
Vuosien terpian ja lääkehoidon aikana pääsin kuin pääsinkin eroon paniikista. Nyt yli 50 vuotiaana saatan edelleen ajoittain kärsiä masennuksista ja uupumuksesta, mutta jotenkin minulla on ollut jo ainakin yli 15 vuoden ajan vahvasti sellainen olo, että olen selättänyt paniikkikohtaukset lopullisesti. Helppoa se ei ole ollut. Se on vienyt aikaa, voimavaroja ja monet itkut ja tuskat on käyty yhä uudelleen ja uudelleen läpi.
Nyt jos sydämeni muljahtelee rytmihäiriöiden vuoksi, niin pystyn rauhallisesti toteamaan, että siinähän muljahtelet, hyvä että toimit. Paniikki hävisi pikkuhiljaa terapian mukana kun uskalsin kohdata ja mennä sisään omiin pelkoihini ja annoin kohtausten vain tulla, oikein uhallanikin ajattelin että tässä olen, tänne vaan, pyörry, antaa sydämmen hakata oikein kunnolla, takki vaan auki, tässä olen. Mietin aikanaan terapian edetessä usein, että mitä olisi se kaikkein pahin juttu mitä minulle voisi tässä tilanteessa tapahtua ihan oikeasti, kun tiesin kuitenkin realiteetit että tähän tautiin ei todellakaan kuole vaikka paniikki olisi kuinka paha. Oikein suurentelin tahallani ihan överiksi kohtausta ajatusissani. Houkuttelin paniikkia, antaa tulla kun on kerran tullakseen. Pyörry, tärise, tärisytä vielä itse vähän lisää, antaa vaikka pään haljeta, antaa jäsenen puutua, pistellä, ota neuloja avuksi, ....
Tiesin en tule hulluksi vaikka pelkään sitä aivan tolkuttomasti, sydämmeni ei pysähdy vaikka hakkaakin rajusti, se ei halkea, vaikka siltä tuntuu, jos pyörryn niin sitten pyörryn, mitä sitten. Oikein yllytin kohtauta tulemaan, iske salama p..kele, tässä olen, ja sitten eräänä päivänä.... se ei enää suostunutkaan tulemaan.
Nyt minulla on vakaasti sellainen tunne, että kohtaukset eivät enää palaa, ovathan ne olleet poissa jo yli 15 vuotta. Minulla on tänä aikana ollut todella vaikeita elämäntilanteita, jos ne eivät ole laukaisseet uusia kohtauksia niin sitten ei mitkään. Ne ovat tosin johtaneet masennukseen, mikä on loppujen lopuksi ihan luonnollinen reaktio elämäni vaikeisiin tapahtumiin, mutta paniikki on pysynyt poissa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kiitos tuosta kokemuksen jakamisesta! Itsekin paniikkihäiriöisenä, mutta täysin normaalia elämää ilman lääkitystä elävänä nauroin makeasti noille kohtauksen yllyttämiskonsteillesi. Loistava asenne! Juuri noin sitä pitäisi ajatella asioista ja nujertaa ne niiden omilla aseillaan. Tavallaan antaa paniikkikohtauksenkin maistella omaa lientään! Pyörry nyt prkle, sen minä otan omaksi aseekseni kun seuraavan kerran alkaa taas paniikki hiipimään. Katsotaan saako tytöltä jalat alta, kertaakaan ei ole tautipahanen vielä siinä onnistunut.
Olen itsekin huomannut kun oireet pakottaa tulemaan vielä voimakkaammin niin käykin niin että ne alkaa helpottaa..ihmeellistä mutta totta! Itselläni ikää vajaat 30 ja paniikkieloa takana melkein 10 vuotta enemmän ja vähemmän vaikeena. Hienoa kun kerroit tarinaasi ja annoit voimaa meille muillekin. Kaikkea hyvää elämääsi!!
Kiitos rohkaisevasta kirjoituksesta, minäkin olen elänyt hirveän lapsuuden, josta johtuen minäkin kärsin paniikkikohtauksista vieläkin, vaikka olen päälle 50. Kohtaukset ovat hirveitä, mutta olet oikeassa, ei niihin kuole.
Vastasinnäin tuohon sinun toiseen viestiisi ja halusin vaan kopioida sen tähän sillä olen antanut vastauksillasi minulle niin paljon voimaa!!
-------------------------------------------------
Kiitos tästä viestistä!Tämä summasi kaikki ajatukseni ja tunteeni realistiseen ja elämänmyönteiseen pakettiin ja jo nyt tunnen muljahtelujen ja nopean sykkeen normalisoituvan.
Uskon, että tämä p.häiriö, tai mikä nyt minulla onkaan, voi johtua niin paljon itsestään ja siitä miten katselee maailmaa. Itse olen todella myönteinen ihminen, mitä nyt joskus kännissä esim. tulee itkettyä maailman vääryyksien perään, mutta myös herkkä. Ja ajatus siitä, että olen terve, nuori, onnellinen nainen on joskus jopa pelottava. Pelottaa niin paljon, etten ehkä saavuta sitä mitä elämässä toivon (perheen&lapsia, onnellisuuden), vaikka minulla ON jo NIIN paljon, on ylitsepääsemätön. Itsekästä? Kyllä, mutta myös realistista. Sillä emmehän koskaan (melkein) osaa arvostaa _tarpeeksi_ sitä mitä meillä jo on.
Kuitenkin, aion koettaa tätä positiivistä ja realistista elämänasennetta mitä "Entinen panikoja" suositteli. Eli: otan elämän sellaisenaan, onnen hetkinä, suruina ja pelkoina, mutta koetan silti ELÄÄ!!!En halua herätä 90-vuotiaana siihen, että vasta tajuan, että ELÄN!Kuullostaa ehkä kliseeltä, mutta elämä on TÄSSÄ ja NYT!
Ja kaikki me, jotka koemme/tunnemme/tiedämme, että meillä on ahdistusta ja paniikkihäiriöitä, olkaamme niin rohkeita, että uskallamme hakeutua lääkärin hoitoon ehkä vain kuullaksemme, että kaikki onkin hyvin.
Elämäniloa, monta kiloa!