( 26 09 06 noin 0:35 – 1:25 )
Pakenit luotani aamun tullessa
verho liikahti hiljaa
Sanasi jäivät huoneeseen
tunnustelen ilmaa
Palaathan päivän laskiessa
tähän väreilevään iltaan
En päästä ruumistasi
tartun elämän purppuralankaan
- -
Laitan käteni kasvoillesi
tunnen taas vesien sykkeen
Aallot liikkuvat sisälläsi
sulautuessamme yhteen
Päivä lienee jo pitkällä
mutta onhan meillä vain aikaa
Katsellessani mustin silmin
kuollutta peilin pintaa
- -
Älä lähde rakkaani vielä
en kestä sammuvaa ääntä
Askeltesi kaikua
hauraiden runojen päältä
Siksi kiedon ylleni paperivaatteet
ja tanssin puupalttoon kahinassa
Kun suuret vedet pauhaavat
sinun arkkusi aivinassa
Pakenit luotani aamun tullessa
verho liikahti hiljaa
Sanasi jäivät huoneeseen
tunnustelen ilmaa
Palaathan päivän laskiessa
tähän väreilevään iltaan
En päästä ruumistasi
tartun elämän purppuralankaan
- -
Laitan käteni kasvoillesi
tunnen taas vesien sykkeen
Aallot liikkuvat sisälläsi
sulautuessamme yhteen
Päivä lienee jo pitkällä
mutta onhan meillä vain aikaa
Katsellessani mustin silmin
kuollutta peilin pintaa
- -
Älä lähde rakkaani vielä
en kestä sammuvaa ääntä
Askeltesi kaikua
hauraiden runojen päältä
Siksi kiedon ylleni paperivaatteet
ja tanssin puupalttoon kahinassa
Kun suuret vedet pauhaavat
sinun arkkusi aivinassa
Vastaukset 8
Vanhimmat
* näiden jälkeen lupaan pysyä poissa jonkin aikaa *
1. Tunsin.
tunsin sinua kohtaan tänä aamuna
vapautunutta hellyyttä
kuin sielunsiteiden katkeamista
olin varma että olet tehnyt luovuttamista
mutta sitten luin kuinka kerrot siitä
ottaen luovuttamasi takaisin
sanoina joilla yrität todistaa että olet jotakin
johon voi ja kannattaa sitoutua
jotenkin kait tämä syvä haava minussa
että taasko ihminen käy kauppaa todellisuuden kanssa
luovuttaminen vain epätoivoinen keino
saadakseen kiertotietä itselleen sen mitä ei
muulla tavoin voinut saada
tekee luovuttamisen tyhjäksi
ei uskalla katsoa sisimpänsä syvyyksiin
joissa vielä se viimeinen säie
kirottua epäluuloisuuteni
ehkäpä niinkin
2. Todellisia.
Tiedän itse kuka olen
Olen identiteetistäni epävarma haahuilija
Ei sittenkään
Minusta vain tuntui siltä
Tiedätkö
- -
Tiedätkö millä tavalla
mustia lintuja voi käyttää lamppuina,
joilla valaisee koko huoneen?
Kerron:
Hymyssäsi on minulle keväisten aamujen
versova kauneus, kätesi herkässä kosketuksessa
kaipaavaa poskeani vasten
auringonnousun kaikki kultaiset värit -
olet minulle rakas kuin elämä itse
Arvasinko oikein?
Yhdellä runolla voi siis saada
ihmeitä aikaan:
heräsit masentuneena ja kaivaten -
yksi ainoa runo – ja masennuksesi kaikkosi!
Tiedätkö millä tavalla
mustia lintuja voi käyttää vasarana,
jolla särkee huoneesta jokaisen lampun?
Kerron sinulle:
En minä runoa sinulle kirjoittanut -
luulitko? Erehdyit!
Aikani kuluksi tässä kokeilin
millaisia tunnelmia saisi sanoilla maalatuksi, pohdiskelin
informaation luonnetta ja runouden funktioita
Kirjaimet, nuo mustat linnut
- -
Tiedän itse kuka olen
Olen identiteetistäni epävarma haahuilija
Ei sittenkään
Minusta vain tuntui siltä
Kirjoittaessani niin
3. Lisäys.
Katso nyt
Kirjoitit että sinusta tuntuu
Että olen todella niin kuin kirjoitin
Identiteetistäni epävarma haahuilija
Juu, niin minustakin tuntuu
Että sinusta tuntuu siltä
Lukiessani tekstiäsi
Tai ehkä se on vain kuvitelmaasi
- -
Hitsi vieköön!
Tätä kirjoittaessa pihvi
paistinpannulla paloi
ja loukkasin vielä peukaloni
No, eihän se sinun syysi ole
joten annan anteeksi
Äh
- -
Anteeksiantamus kuuluu vain syyllisille
Syyttömät eivät tarvitse
Nyt menen syömään
Rakko peukalossa pistän pihvin
Ranskanleivän päälle, jos vielä siivun omenaa
Se ainakin on
Totta
4. Tulkintaa.
Peräpukamat ovat kummallisia.
Vertaan niitä autolla ajamiseen.
Kun sytyttää valot moottori sammuu.
Joku sanoi että se on sähkövirhe.
Sähkövirhe peräpukamissani?
Hulluja puhu!
Runosi puhuttelevimmat kohdat:
"Tiedätkö millä tavalla
mustia lintuja voi käyttää lamppuina,
joilla valaisee koko huoneen?
Kerron:
Hymyssäsi on minulle keväisten aamujen
versova kauneus, kätesi herkässä kosketuksessa
kaipaavaa poskeani vasten
auringonnousun kaikki kultaiset värit -
olet minulle rakas kuin elämä itse
Arvasinko oikein?
Yhdellä runolla voi siis saada
ihmeitä aikaan:
heräsit masentuneena ja kaivaten -
yksi ainoa runo – ja masennuksesi kaikkosi!
Tiedätkö millä tavalla
mustia lintuja voi käyttää vasarana,
jolla särkee huoneesta jokaisen lampun?
Kerron sinulle:
En minä runoa sinulle kirjoittanut -
luulitko? Erehdyit!
Aikani kuluksi tässä kokeilin
millaisia tunnelmia saisi sanoilla maalatuksi, pohdiskelin
informaation luonnetta ja runouden funktioita
Kirjaimet, nuo mustat linnut "
Kirjaimet nuo mustat linnut valkoisin siivin, särkevät tai valaisevat. Totta. Niin totta.
5. Eikö ole kummallista.
Eikö ole kummallista
Että sanani peräpukamista
Eivät hyväile sinua
Vaikka kirjoitin ne rakkaudella
Kun taas sanani rakkaudesta
Tuo tyhjänpäiväinen sanamaalailu
Sydäntäsi sykähdytti
Kun olin naimisissa
Sanoin vaimoani lehmäksi
Se oli täydellisesti hellittelynimi
Sinua pikkuiseksi
Ja sekin oli
Täytyisi varmaan hakea apteekista
Sitä lääkärin kirjoittamaa salvaa
6. Muista mitä sanoit.
Muista mitä sanoit
Ollessasi hiljaa
Kun katsoin syvälle silmiisi
Ja pyysin kertomaan totuuden
Nyt kun me emme enää seurustele
Onko sinulla jo toinen
Sinä olit hiljaa
Ja silmäsi puhuivat minulle
Niiden äänettömässä kätkeytyvässä syvyydessä
Kerroit menneesi lukkoon pettymystesi alla
Ja sanoit että vaikka et jaksa puhua
Taas todistella samaa
Kuitenkin yhä rakastat - äärettömästi minua
Ketään muuta et voisi ajatella
Kuinka valtavan helpottavaa
Oli nähdä se silmistäsi, lukea äänettömästä katseesta
Muista mitä sanoit!
Kun kysyin mitä merkitsen sinulle
Äänettömät silmäsi kääntyivät ikkunaan
Näin pihalla kukkapenkin
Sitä osoittaessasi
Sinä tietenkin tarkoitit
Että olen sinulle keväinen kukkaloisto
Elämän värikylläinen kauneus
Jos nyt sattuisi käymään niin
Ihminenhän on heikko
Että joku lumppu saisi sinut pauloihinsa
Säilytän sanasi sydämessä
Ja minä tulen välillenne kuin syksyisen tuulen ankaruus
Tulen sanojesi voimalla muistuttamaan
Sinä kuulut vain minulle
Tiedäthän sen
Kaikella elämän tuimuudella palautan
Sielusi itselleni
Kiittäen näistä sanoista
Joilla silmäsi kertoivat totuuden
7. Pakenit luotani aamun tullessa (26 09 06)
Pakenit luotani aamun tullessa
verho liikahti hiljaa
Sanasi jäivät huoneeseen
tunnustelen ilmaa
Palaathan päivän laskiessa
tähän väreilevään iltaan
En päästä ruumistasi
kehrään elämän purppuralankaa
- -
Laitan käteni kasvoillesi
tunnen vesien sykkeen
Aallot liikkuvat sisälläsi
sulautuessamme yhteen
Päivä lienee pitkällä
mutta onhan meillä vain aikaa
Katsellessani mustin silmin
kuollutta peilin pintaa
- -
Älä lähde rakkaani
en kestä sammuvaa ääntä
Askeltesi kaikua
hauraiden runojen päältä
Kiedon ylleni paperivaatteet
ja tanssin puupalttoon kahinassa
Kun suuret vedet pauhaavat
sinun arkkusi aivinassa
:-(
mutta petän lupaukseni vielä tämän verran
TAAS LÖYDÄN SINUT POISSA (26 09 06)
Kevät tai syksy.
Kaikissa tuulissa on kaipaus,
sinun nimesi kirjoitettuna
jokaiseen lehteen.
Puhkeavat silmuina oksiin
alkavan kesän
vihertyvässä kirkkaudessa,
tai pyörteilevinä pilvinä ryöppyävät alas
kutistuakseen kovettuvassa maassa.
Katseeni löytää sinut kaikkialta:
vastamaalatun penkin tuoksuvassa väripinnassa
ja hilseilleen seinän kauneudessa,
kun katselen muistavin silmin.
Ja ihosi tuntu
sormenpäissäni, kaikkea tätä niin kosketan.
Hymyillen kyynelten läpi
kiitän sittenkin elämästä, vaikka olet -
poissa.
Kun on kerran saanut tuntea sellaisen kosketuksen, josta runossasi puhutaan säilyy se läpi elämän eikä sitä voi kukaan ottaa sinulta pois.
Tämä oli kaunis ja myös niin totta. Kiitos tuntematon.
KUOLEMAANTUOMITTU PUHUU ITSEKSEEN (26 09 06)
Älkää moittiko minua siitä
etten osaa rakastaa.
Tulkaa mieluummin lähelle -
katsokaa silmiini,
opettakaa.
- -
Jonain päivänä
pääsen sinua lähelle,
ehkä jonain päivänä
opin tuntemaan sielusi,
meistä tulee ystävät.
Kunpa antaisit minulle luvan,
päästäisit katsomaan
sisällesi, et pakenisi pimeään.
Ja kunpa vain uskaltaisinkin
katsoa valossa, pois väistymättä nähdä
sinuun, hyväksyä sinut
kipuinesi.
Jonain päivänä!
Ehkä jonain päivänä
löydämme toisemme,
paiskaamme kättä
ja unohdamme menneet kaunat.
- -
Puhuinko itsekseni?
Kuunteliko joku? Onko avaimenreiässä silmä?
Hiljaa käännän katseeni nurkkaan.
Aivannippu käytävällä kilisee.
Sydämeni hyppää kurkkuun – en tahtoisi mennä!
Ja sitten sisimpääni valahtaa kuin jää,
minä kovetun kokonaan.
En tahdo näyttää pelkoani teille.
- -
Askel askeleelta kuljemme kaikkeinpyhimpään,
kellarikerrokseen,
minut asetaan valkoiselle vuoteelle,
tiedän, olemmehan käyneet kenraaliharjoitukset,
kaikki valmiina kuin häissä.
Yksipuolisen ikkunan takana
katselee pariskunta, jonka tyttären
kuristin kuoliaaksi – näen kaikki menneisyyteni
haamut ilkkumassa
siellä.
Äkkiä sisälläni on niin rauhallista ja tyyntä.
Jeesus, sinä astelit luokseni eräänä yönä
kun valvoin vuoteellani täynnä mykkää tuskaa
ja ojensit kätesi minun puoleeni
ne olivat naulanreikien lävistämät
ja reikien läpi tihkui valoa
sellini pimeyteen.
Antakaa anteeksi -
sanon ikkunaa kohti,
tiedän että he lukevat
huuliltani.
En voi hyvittää tekojani, en voi -
En koskaan oppinut rakastamaan, mutta en syytä
teitä siitä, enää.
Olihan minulla mahdollisuuksia,
en vain käyttänyt niitä.
Ja jotenkin teot seurasivat toisiaan, kunnes -
olen tässä.
- -
Jonain päivänä?
Tänään.
Minä jolla ei koskaan ollut kotia.
Voiko se olla totta?
Olen menossa kotiin – ensimmäistä kertaa elämässäni
joku odottaa avonaisin käsin.
Jeesus. Niin, minua odottaa Jeesus -
ja jotain muuta:
oma muotoni, johon pukeutuessa
saan vihdoinkin tuntea itseni
pelkäämättä mitä sieluni syvyydessä
kohtaan.
Olisinpa oppinut tuntemaan sinut Jeesus
aiemmin, löytänyt itseni
kanssasi, olisi jäänyt niin paljon pahaa tekemättä.
Työntävätkö he neulan käsivarteeni -
kyllä vain, miltei huvittaa tuo juhlalliselta
näyttävä rituaali.
Kylmäsilmäinen vartija peittää halveksuntaansa.
Silmiini kihoaa kyynel.
Voi kunpa oppisit sinäkin, oppisit
mitä minä en koskaan oppinut:
oppisit rakastamaan.
- -
Äänet etääntyvät.
Korvani alkavat humista.
Pimeys peittää koko huoneen.
Hetken aikaa minua ahdistaa
niin kovasti -
sitten jostain alkaa näkyä
kirkasta valoa.
Musiikkia.
Taivaallista musiikkia.
- -
Puolivälissä matkaa pysähdymme hetkeksi,
hän pyytää minua kääntymään ja katsomaan alas.
Katsoessani kylmään ja vieraalta tuntuvaan maailmaan
näen vanhan ruumiini kuin hylätyn vaateparren
lojumassa nukkavieruna myttynä.
Ne avaavat remmit ruumiin jalkojen ja käsien ympäriltä,
näen myös viereiseen huoneeseen, jossa vanha pariskunta
hoippuu ulos toisiaan tukien,
elottomat silmät joilla joskus katselin mitään näkemättä
suljetaan - painaessaan silmäluomeni kiinni
vartija katsoo samentuviin silmäteriin
kuin jotakin tutkien, ja hetkinen, näinkö oikein:
ikäänkuin hän olisi vähän hämillään,
katsoo lähes myötätuntoisesti, kohauttaa sitten
olkapäitään, ja lähtee niin kovin
hiljaisena jatkamaan vankilan päivärutiinia.
Käännymme jälleen eteenpäin ja kuljemme
kohti ikuista valoa, viimeinen nopea vilkaisu alas:
ruumismytty peitetään valkealla lakanalla
ja hautaustoimiston miehet tarttuvat
paarien kannattimiin, nostaakseen hylätyn asuntoni
mustaan laatikkoon.
Kursoorisesti lukenut.
Jeesus on varmasti sinua odottanutkin.
Ihmiset eivät jaksa niin paljon.
Kuten varmasti ymmärsit "runo" ei ollut omasta elämästä, ei edes kovin läheltä, vaikka monenlaista on tullut nähtyä ystäväpiirissä, ei kaikki niin kovin kaukana kuvatusta. Syntyipä vaan jotenkin tuon aloitusrunon jatkeeksi. Siinä välissä eiliset joissa aika paljon omaakin äänenpainoa mukana. Sekä eilisissä että nyt aloitusrunossa ja "kuolemaantuomitussa" samaa teemaa. Tietysti ei kovin realistinen kertomuksena, mutta yksi keino pohdiskella kuinka omia ajatuksia voi työstää fiktiivisen tarinan kautta. Voipi luoda sellaisenkin mielikuvan jos tahtoo että kuolemantuomittu on henkilö joka ensimmäisen runon henkilöltä kadoksissa, hänen huoneestaan lähti. Näin hahmot vertauskuvia kuinka ihminen toisen kautta eläessään vieraantuu itsestään, pitää toisesta sielussaan kiinni - mutta ei voi elämää pakottaa haluamaansa muottiin. Tällä kertaa selitykseni ei paisu A 4 kokoon, jonkin verran silti lainaan Danielin tekstiä, tämä kun ehkä on vaikuttanut kyseisen runon syntymiseen - siis muutama katkelma Daniel Nylundin kirjasta ANNA ANTEEKSI (1985):
Jos me ajattelemme, että joku peto ihmiseksi on anteeksiantamattoman julma, me oikeastaan annamme hänelle viimeisen sanan. Me suostumme siihen, että meistä tulee heidän muistonsa elättelijöitä vielä kauan heidän kuolemansa jälkeenkin...
Kevättalvella 1985 amerikkalaiset olivat kuohuksissaan kuvasta, jossa Henry Lee Lucas esiintyi Jeesus-paita päällään ja väitti lehtimiehille tulleensa uskoon. Eihän tällainen tavallisesti merkitse mitään maassa, jossa yli puolet kansasta väittää olevansa jollain tavalla uskossa. Lucas ei ollut tavallinen kansalainen vaan Amerikan historian pahin murhaaja - ainakin jos murhaajan pahuus voidaan määritellä uhrien lukumäärästä...
Suurin osa kristikunnasta oli närkästynyt siitä, että tämä vastenmielinen ja tyhmännäköinen murhaaja saattoi julkisesti puhua Jeesuksesta ja ilmaista ilonsa siitä, että hänen syntinsä olivat anteeksiannetut...
Lucasin prostituoitu äiti oli pakottanut pienen poikansa katsomaan perverssiä seksiä siitä lähtien, kun tämä oli oppinut kävelemään. Äiti oli toivonut itselleen tyttöä ja pakotti Henry Leen käyttämään tyttöjen vaatteita...
Sisar Clemmie, vankilatyötä tekevä katolinen nunna, pudotti kerran Raamatun Henry Leen selliin, missä tämä odotti kuolemantuomiota. Siitä alkoi miehen uusi elämä. Hän sanoi nähneensä sellissä ilmestyksen, jossa Jeesus vakuutti hänelle syntien anteeksiantoa. Sen jälkeen hän halusi saada kristillisen kasteen. Eräässä vaiheessa hän ryhtyi nälkälakkoon saadakseen oikeuden tavata Bob Larson -nimisen evankelistan. Vihdoin tämä lupa myönnettiin hänelle. He keskustelivat pitkään...
Lähtiessään pois evankelista kysyi Henryltä:
"Kuinka paljon ajattelet teloituspäivääsi?"
Kyyneleet nousivat kuolemaantuomitun silmiin, kun hän sanoi:
"Se tulee olemaan onnellisin päivä elämässäni. Minulla ei koskaan ole ollut sitä, mitä te kutsutte kodiksi, mutta sinä päivänä menen kotiin, jonka Jeesus on valmistanut minulle."
Hyvää yötä.