Tässäpä tätä sitten olisi.Kritiikiä,kommentteja, palautetta jne.
Harry istui polvillaan tuhkan päällä. Hän itki. Kaikki muistikuvat olivat palanneet hänen mieleensä. Äiti, isä, Sirius, Cedric ja Dumbledore. Kaikki, jotka ovat olleet Harryn läheisiä ja suojelijoita, paitsi Cedric. Ensin Harry muisti Dumbledoren. Tylypahkan rehtorin. Hän oli näyttänyt Harrylle Voldemortin elämän lyhyesti ja auttanut Harrya selviämään vaikeuksista ja ollut muutenkin tukena. Dumbledore, miksi hänen piti kuolla nyt!? Juuri, kun Harrylla on niin paljon kysymyksiä. Sitten tuli Cedric. Harry näki hänet kuolleena maassa vähän matkan päässä porttiavaimesta hautausmaalla. Miksi Harryn pitikin ehdottaa pokaaliin koskemista yhtä aikaa? Jos hän olisi ollut itsekkäämpi Cedric Diggory ei olisi kuollut. Cedricin tilalle tuli Sirius. Harry näki Siriuksen uudelleen putoamassa holvikaarelta alas verhon syvyyksiin. Harry tunsi pidättävänsä henkeä. Samassa hän kuuli oman ääneensä huutavan: Eii! Hän kuuli Hermionen kaukaa kysyvän mikä hätänä, mutta Harry ei vastannut. Hän ei voinut. Sirius Musta. Hänen kummisetänsä. Miten hän voi kuolla? Miten? Siitä on jo kolme vuotta eikä Harry voi unohtaa tuskaansa. Samassa hänen sydämensä pysähtyi. Hän näki isänsä ja äitinsä vilkuttavan hänelle. Kului vähän aikaa ja Harry oli aivan hiljaa. Sitten hän itki. Vuolaammin kuin koskaan ennen.
Hän itki Hermione ja Ron vierellään kunnes Ron perääntyi Hermionen kanssa. ”Harry, varo!!” Hermione huusi. Ron ei pystynyt sanomaan mitään. Harry nousi nopeasti ylös sauva valmiina johonkin kiroukseen kerkeämättä pyyhkimään kyyneliään samalla. Sauva melkein putosi hänen kädestään. Hän näki edessään Kalkaroksen, Malfoyn, nuoremman ja vanhemman, Peter Piskuilanin, 13 muuta kuolonsyöjää. Ja lordi Voldemortin!
Miten he olivat päässeet hänen huomaamattaan Godricin notkoon, Harry ajatteli. Mitä hänen pitäisi tehdä? Kaikkoontuako? Ei hän ainakaan voisi tapella, tai hän, Hermione ja Ron. Tuskin he saisivat vahingoitettua yhtäkään velhoa.
Kalkaros keskeytti Harryn ajattelun heidän mahdollisuuksistaan selvitä kuolonsyöjiä vastaan. ”Voi Harry parka. Olet tainnut itkeäkin. Onko ikävä Dumbledorea? ” Kalkaros aloitti ivallisesti ja jatkoi: ” Taas sinä olet pulassa. Pahemmassa kuin koskaan ennen ja tästä et selviä. Eikä myöskään ystäväsi”, hän lopetti hieman naurahtaen.
Niin, Harry ajatteli. Hän oli todella pahassa pulassa. Harrya alkoi pelottaa ja pelko kasvoi sekunti sekunnilta. Pelko ei ollut hänelle ominaista. Harry ei muistanut milloin olisi pelännyt samalla tavalla kuin nyt. Pelko johtui lähinnä epätoivosta selvitä kaikkia edessä olevia velhoja kohtaan, mutta myös miten Hermionelle ja Ronille kävisi. Ja, kun Harry ajatteli enemmän, hän myönsi itselleen pelkäävänsä myös hieman Voldemortia. Hänellä oli tunne, että hän kuolisi nyt niin kuin Lily, James tai Cedric.
Harry ei kerinnyt vastaamaan Kalkaroksen toteamukseen mitään miettimiseltään. Hermione ehätti ensin. ” Mitä te täällä teette? Miten tiesitte, että olemme täällä? Ja sinä petturi, sinä lähdit...” Hermionen suu pysähtyi niille sijoilleen Kalkaroksen osoittaessa häntä sauvalla. ”Voisiko neiti Granger pitää suunsa kiinni!” Kalkaros sanoi maireasti.
Kun Harry kuuli mitä Kalkaros oli sanonut, pelon tilalle rupesi tulemaan vihaa. Kalkaros ja Voldemort. He olivat tehneet hänen elämästään sellaisen kuin se nyt oli. Elämän vaille sukulaisia ja läheisiä, joille uskoutua. Kohta hänelle ei olisi enää parhaita ystäviäkään. Viha kasvoi samalla tavalla kuin pelkokin oli tullut ja Harry oli valmis taisteluun.
Harry istui polvillaan tuhkan päällä. Hän itki. Kaikki muistikuvat olivat palanneet hänen mieleensä. Äiti, isä, Sirius, Cedric ja Dumbledore. Kaikki, jotka ovat olleet Harryn läheisiä ja suojelijoita, paitsi Cedric. Ensin Harry muisti Dumbledoren. Tylypahkan rehtorin. Hän oli näyttänyt Harrylle Voldemortin elämän lyhyesti ja auttanut Harrya selviämään vaikeuksista ja ollut muutenkin tukena. Dumbledore, miksi hänen piti kuolla nyt!? Juuri, kun Harrylla on niin paljon kysymyksiä. Sitten tuli Cedric. Harry näki hänet kuolleena maassa vähän matkan päässä porttiavaimesta hautausmaalla. Miksi Harryn pitikin ehdottaa pokaaliin koskemista yhtä aikaa? Jos hän olisi ollut itsekkäämpi Cedric Diggory ei olisi kuollut. Cedricin tilalle tuli Sirius. Harry näki Siriuksen uudelleen putoamassa holvikaarelta alas verhon syvyyksiin. Harry tunsi pidättävänsä henkeä. Samassa hän kuuli oman ääneensä huutavan: Eii! Hän kuuli Hermionen kaukaa kysyvän mikä hätänä, mutta Harry ei vastannut. Hän ei voinut. Sirius Musta. Hänen kummisetänsä. Miten hän voi kuolla? Miten? Siitä on jo kolme vuotta eikä Harry voi unohtaa tuskaansa. Samassa hänen sydämensä pysähtyi. Hän näki isänsä ja äitinsä vilkuttavan hänelle. Kului vähän aikaa ja Harry oli aivan hiljaa. Sitten hän itki. Vuolaammin kuin koskaan ennen.
Hän itki Hermione ja Ron vierellään kunnes Ron perääntyi Hermionen kanssa. ”Harry, varo!!” Hermione huusi. Ron ei pystynyt sanomaan mitään. Harry nousi nopeasti ylös sauva valmiina johonkin kiroukseen kerkeämättä pyyhkimään kyyneliään samalla. Sauva melkein putosi hänen kädestään. Hän näki edessään Kalkaroksen, Malfoyn, nuoremman ja vanhemman, Peter Piskuilanin, 13 muuta kuolonsyöjää. Ja lordi Voldemortin!
Miten he olivat päässeet hänen huomaamattaan Godricin notkoon, Harry ajatteli. Mitä hänen pitäisi tehdä? Kaikkoontuako? Ei hän ainakaan voisi tapella, tai hän, Hermione ja Ron. Tuskin he saisivat vahingoitettua yhtäkään velhoa.
Kalkaros keskeytti Harryn ajattelun heidän mahdollisuuksistaan selvitä kuolonsyöjiä vastaan. ”Voi Harry parka. Olet tainnut itkeäkin. Onko ikävä Dumbledorea? ” Kalkaros aloitti ivallisesti ja jatkoi: ” Taas sinä olet pulassa. Pahemmassa kuin koskaan ennen ja tästä et selviä. Eikä myöskään ystäväsi”, hän lopetti hieman naurahtaen.
Niin, Harry ajatteli. Hän oli todella pahassa pulassa. Harrya alkoi pelottaa ja pelko kasvoi sekunti sekunnilta. Pelko ei ollut hänelle ominaista. Harry ei muistanut milloin olisi pelännyt samalla tavalla kuin nyt. Pelko johtui lähinnä epätoivosta selvitä kaikkia edessä olevia velhoja kohtaan, mutta myös miten Hermionelle ja Ronille kävisi. Ja, kun Harry ajatteli enemmän, hän myönsi itselleen pelkäävänsä myös hieman Voldemortia. Hänellä oli tunne, että hän kuolisi nyt niin kuin Lily, James tai Cedric.
Harry ei kerinnyt vastaamaan Kalkaroksen toteamukseen mitään miettimiseltään. Hermione ehätti ensin. ” Mitä te täällä teette? Miten tiesitte, että olemme täällä? Ja sinä petturi, sinä lähdit...” Hermionen suu pysähtyi niille sijoilleen Kalkaroksen osoittaessa häntä sauvalla. ”Voisiko neiti Granger pitää suunsa kiinni!” Kalkaros sanoi maireasti.
Kun Harry kuuli mitä Kalkaros oli sanonut, pelon tilalle rupesi tulemaan vihaa. Kalkaros ja Voldemort. He olivat tehneet hänen elämästään sellaisen kuin se nyt oli. Elämän vaille sukulaisia ja läheisiä, joille uskoutua. Kohta hänelle ei olisi enää parhaita ystäviäkään. Viha kasvoi samalla tavalla kuin pelkokin oli tullut ja Harry oli valmis taisteluun.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Toi oli tosi hyvä tosin se jäi pahasti kesken, joten voitko kirjoittaa hieman lisää???
Ihanan surullinen tarina.. tuleehan jatkoa! olet tosi taitava kirjoittaja!! Jatkoa pliis..? lovely
Kiitos teille molemmille.(En tiiä tuleeko tää miten näkyviin, kun en oikein osaa käyttää tätä vastaa viestiin-juttua)
Jatkoa tulee, kun saan päätettyä mitä tapahtuu seuraavaksi.