hei.
Harmittaa nyt kun mietin sitä jälkeen päin. Kaikki alko siitä kun alettiin kaverin kaa laihduttaa, oltiin molemmat oikeesti sillon joskus ylipainosii. meijän mielestä. sen mielestä. kun alotin laihduttamaan olin 165 cm ja painoin 62 kiloo. sillon katoin peiliin ja sanoin etten oo läski. Kaveri nina (nimi muutettu) sano aina että mikset sä ala laihduttaa painat ihan helvetin paljon, ja ehkä tiesinkin sen, mut tiesin myös ettei se oo liika.
joka tapauksessa alettiin eka lenkkeillä 3 kertaa viikossa. Mulle se oli just sopivasti, söin vielä normaalisti. Nina otti sen eka kilpailuna. Aina se sano et se on laihtunu kilon ja et mites sä. Sillon vitutti, mut kun nina otti sen nii kilpailuna, nii siitä tuli mullekkin pakkomielle. Kävin 5 kertaa viikossa lenkillä, vähensin kalorit 1000. ei yhtään enempää, muuten oli rankaistava itteään.
Valehtelin Ninalle että en oo käyny tällä viikolla lenkillä ja syön ku joku possu, ja nina uskoi. Se kannusti et kyl se siit, opit viel olee syömättä. se oli kaikki petosta. halusin vaan että nina luulee et laiskotellen, vaikka oikeesti tein töitä laihtumisen takia ku hullu. Sit tuloksii alko oikeesti tulla. Muistan kun käytiin ninan kaa uimahalli vaa'alla. Nina on 162 cm ja se paino 45. mä painoin 43 ! Se oli mahtavaa. tiesin että nina suuttuis. tottakai se suuttu ja kunnol. " sä oot urheillu ilman et tiesin". sanoin et ehkä, ei mun sille tartteis raportoitava. Nyt me ei enää koskaan kuntoiltu yhes.
Ninalle täs oli kysees elämä ja kuolema. Mun normaaliin päivään kuulu et kävin koulussa, joskus ja loput ajan nukuin tai urheilin.aamul join lasin appelsiini mehuu,ja joskus kuudelta ruisleivän tai riisiä. Äiti yritti viiä mua terapeutille, huolestu et oon kipee. eihän se mitää auttanu. Mut kyl pakotettiin syömään, mut sit keksin et ne voi aina oksentaa ulos.
Muistan vaan et olin siihen aikaan aina ihan helvetin väsyny ja oli aina kylmä. Kävin useemmin koulus ku nina. ei ninan vanhemmat välittäny. ne oli aina vaa töis. Sillon ku nina oli koulus, muistan et se aina katto tarkkaan oonko laihtunu. En osannu sanoo oliko se laihtunu, sil oli aina villapaita,huppari ja alla ties kuinka monta paitaa.
kerran lähin koulust kesken päivän oli nii huono olo. Nina huomas ja juoksi mut kii. Se sano että onko pakko mennä syömään kotiin, olin kuulemma sen mielestä lihonu. suutuin tietty hirveesti, vedin paidan sen verran ylös et se näki mun kylkiluut. niihi aikoihin painoin joku 39 kiloo.. se nauro ja näytti omansa. meinasin oksentaa. Se näytti luurangolta. Sillon tajusin mitä me ollaan tekemäs. Sairasta. aloin itkee ja sanoin ettei sen näin pitäny mennä. Nina sano et liho sä vaan oot ollu aina tollanen possu. en tajunnu miten se pysty sanoo tolleen.
Anoreksia oli tosi vaikee lopettaa. kävin 2 vuotta terapeutilla 6 h viikossa. se autto. onneks. nyt painan 57 ja oon vitun ylpee.. Nina joutu siitä meijän keskustelusta viikon myöhemmin teholle. Se selvis, eikä me olla puhuttu sen jälkeen mitään. Ne muutti toiselle paikkakunnalle, sen vanhemmat luuli et syy oli mun.
Älkää rakkaat ihmiset alkako laihduttaa kavereitten kaa yhtä aikaa. siin käy yleensä noin, oon lukenu muitakin juttui. siit tulee kilpailu ja välit menee... pahoittelen kirjotus virheitä.
Harmittaa nyt kun mietin sitä jälkeen päin. Kaikki alko siitä kun alettiin kaverin kaa laihduttaa, oltiin molemmat oikeesti sillon joskus ylipainosii. meijän mielestä. sen mielestä. kun alotin laihduttamaan olin 165 cm ja painoin 62 kiloo. sillon katoin peiliin ja sanoin etten oo läski. Kaveri nina (nimi muutettu) sano aina että mikset sä ala laihduttaa painat ihan helvetin paljon, ja ehkä tiesinkin sen, mut tiesin myös ettei se oo liika.
joka tapauksessa alettiin eka lenkkeillä 3 kertaa viikossa. Mulle se oli just sopivasti, söin vielä normaalisti. Nina otti sen eka kilpailuna. Aina se sano et se on laihtunu kilon ja et mites sä. Sillon vitutti, mut kun nina otti sen nii kilpailuna, nii siitä tuli mullekkin pakkomielle. Kävin 5 kertaa viikossa lenkillä, vähensin kalorit 1000. ei yhtään enempää, muuten oli rankaistava itteään.
Valehtelin Ninalle että en oo käyny tällä viikolla lenkillä ja syön ku joku possu, ja nina uskoi. Se kannusti et kyl se siit, opit viel olee syömättä. se oli kaikki petosta. halusin vaan että nina luulee et laiskotellen, vaikka oikeesti tein töitä laihtumisen takia ku hullu. Sit tuloksii alko oikeesti tulla. Muistan kun käytiin ninan kaa uimahalli vaa'alla. Nina on 162 cm ja se paino 45. mä painoin 43 ! Se oli mahtavaa. tiesin että nina suuttuis. tottakai se suuttu ja kunnol. " sä oot urheillu ilman et tiesin". sanoin et ehkä, ei mun sille tartteis raportoitava. Nyt me ei enää koskaan kuntoiltu yhes.
Ninalle täs oli kysees elämä ja kuolema. Mun normaaliin päivään kuulu et kävin koulussa, joskus ja loput ajan nukuin tai urheilin.aamul join lasin appelsiini mehuu,ja joskus kuudelta ruisleivän tai riisiä. Äiti yritti viiä mua terapeutille, huolestu et oon kipee. eihän se mitää auttanu. Mut kyl pakotettiin syömään, mut sit keksin et ne voi aina oksentaa ulos.
Muistan vaan et olin siihen aikaan aina ihan helvetin väsyny ja oli aina kylmä. Kävin useemmin koulus ku nina. ei ninan vanhemmat välittäny. ne oli aina vaa töis. Sillon ku nina oli koulus, muistan et se aina katto tarkkaan oonko laihtunu. En osannu sanoo oliko se laihtunu, sil oli aina villapaita,huppari ja alla ties kuinka monta paitaa.
kerran lähin koulust kesken päivän oli nii huono olo. Nina huomas ja juoksi mut kii. Se sano että onko pakko mennä syömään kotiin, olin kuulemma sen mielestä lihonu. suutuin tietty hirveesti, vedin paidan sen verran ylös et se näki mun kylkiluut. niihi aikoihin painoin joku 39 kiloo.. se nauro ja näytti omansa. meinasin oksentaa. Se näytti luurangolta. Sillon tajusin mitä me ollaan tekemäs. Sairasta. aloin itkee ja sanoin ettei sen näin pitäny mennä. Nina sano et liho sä vaan oot ollu aina tollanen possu. en tajunnu miten se pysty sanoo tolleen.
Anoreksia oli tosi vaikee lopettaa. kävin 2 vuotta terapeutilla 6 h viikossa. se autto. onneks. nyt painan 57 ja oon vitun ylpee.. Nina joutu siitä meijän keskustelusta viikon myöhemmin teholle. Se selvis, eikä me olla puhuttu sen jälkeen mitään. Ne muutti toiselle paikkakunnalle, sen vanhemmat luuli et syy oli mun.
Älkää rakkaat ihmiset alkako laihduttaa kavereitten kaa yhtä aikaa. siin käy yleensä noin, oon lukenu muitakin juttui. siit tulee kilpailu ja välit menee... pahoittelen kirjotus virheitä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
avautua ja kertoa kipeitä kokemuksiasi ja muistojasi. itse en ole anorektikko tai mikään muukaan, mielenkiinnosta ja työnpuolesta monesti lueskelen teidän viestejä.
Olet elävä esimerkki siitä mitä anoreksia voi ihmisille tehdä. Toivottavasti monet nuoret ja vanhemmatkin lukevat kirjoituksesi ajatuksella, ja uskaltavat ja haluavat hakea apua ammattiauttajilta.
Mukavaa syksyä sinulle! Nauti elämästä ja elä täysillä! Elämä on liian lyhyt haaskattavaksi!
luin järkyttyneenä tekstiäs...voiko olla totta! onneks tajusit asian laidan ja pääsit eroon kaveristas joka oli todellakin hyvin sairas! voimia sulle ja hyvää jatkoa,hienoa että kaikki päättyi hyvin...
järkyttävä tarina..ja hitto tajusin just että meillä alkaa olemaan samanlaista toi touhu mun parhaan kaverin kanssa. alettiin käymään kuntosalilla, nyt kilpaillaan kumpi jaksaa käydä useemmin ja kumpi pystyy olemaan syömättä kauemmin esim. herkkuja. täähän voi mennä noin pitkälle huh! haluaisin ehkä lopettaa, mutta sitten kaverini vain laihtuu ja laihtuu ja tunnen itseni hänen vierellään lihavaksi :/ ääää
Surullinen tarina. "Nina" oli selvästi sairas ja sai
valitettavasti vedettyä sinutkin mukaan tuohon järjettömään
touhuun.
On paljon tärkeämpää olla onnellinen kuin luonnottoman
laiha. Kuinka moni anorektikko pystyy edes nauttimaan
siitä laihuudestaan, kun koko elämä pyörii painon ympärillä,
ruoka on kuin myrkkyä ja sosiaalinen elämä häviää vähitellen
lähes kokonaan? Koskaan ei ole tarpeeksi laiha, vaan
aina hokee itselleen että "vielä pari kiloa". Helvettiä
se oli ainakin minulle, ja sitä se on suurimmalle osalle
muitakin.
Kiitos hienosta avautumisesta. Kuten vastauksista huomasit, sait jo avattua silmät ainakin yhdeltä mahdolliselta kilpalaihduttajalta. Ja anna menneet sille "Ninalle" anteeksi - anoreksia on todellakin sairauden oire*.
Nina sai sun kanssa kilpailemisesta oman yllykkeensä. Vaikka sen kielenkäyttö (haukkui sinua läskiksi) kertoo muistakin (kenties narsistisista) ongelmista (koska "ongelmaton" ano ei koskaan arvostele ääneen toisen muotoja vaan keskittyy vihaamaan itseään), mikään sen jutuissa ei ollut sun henkilöstä riippuvaa.
Joku vastajaaja iloitsi siitä, että pääsit eroon sairaasta ystävästä. Minä iloitsisin siitä, että pääsit eroon luonnehäiriöisestä ystävästä (ne puheet).
*tähän palaan kun saan ajatukset kokoon