No jospa minäkin sitten kirjoittaisin tästä varastelusta, kun muutkin.
Mä olin kahdeksannella luokalla (nyt ammattikoulun toisella luokalla) kun kaverini kertoi mitä hän oli vienyt vaate ja kosmetiikka liikkeestä ja ei kuulemma ole jäänyt kiinni.
Seuraavana iltana mietinkin kotona nukkumaan mennessäni, että kuinkahan se onnistuisi, kun aina saa olla ilman rahaa ja vanhempanikaan eivät ole kovin hyvätuloisia, tai siis isä vain töissä.
No, meni noin viikko, kun kävelin kaupoille samaisen kaverini kanssa koulun jälkeen.
Suunnistimme liikkeeseen, jossa myytiin vaatteista kosmetiikkaan ja aina kodin muihin tarvikkeisiin saakka tavaraa.
Menin sovittamaan housuja, kun kaverini ampaisi pukukoppiin kanssani ja työnsi reppuuni kasan meikkejä.
Voi kamal kuinka minua pelottikaan. Lähdin viemään sovitamiani vaatteita pois kun myyjä käveli vastaani: "onkohan sulla jotain mikä ei kuulu sulle?"
Sydämmeni alkoi pomppia melkein aivoihini saakka, joka sai minut sanomaan änkyttäen "ei".
Samassa myyjä käski koppavasti minun näyttää reppuni sisällön ja aloin siltä seisomalta tyhjentää reppuani keskellä kauppaa! Kamala nöyryytys. Ja joku nainen vielä tuli siihen metrin päähän kyyläämään. Olisi ollut myyjältä ainakin suotavaa, että olisi sanonut naiselle, että poistuisi, kun asia ei kuulu hänelle ollenkaan.
Näin jouduin reppuni sisällön näytettyäni takahuoneeseen jossa minulta otettiin tiedot ja soitettiin poliisit. Oli siinä itku kurkussa!
Olisin voinut tehdä mitä vaan, jotta poliisia ei olisi kutsuttu.
Poliisi tuli ja vei minut sinne valkosipulille haisevaan "takakonttiinsa". Minusta tuntui pahalta, kun he kohtelivat minua kuin pahaakin rikollista. Vaikka todellisuudessa, en ollut edes laittanut tavaroita itse reppuuni ja en kerennyt edes kävelemään myymälästä ulos.
Kun poliisit saivat työnsä tehtyä, päästivät he minut pois ja pyöräilin nopeasti kotiin tippa linssissä.
Kerroin samantein kotiin tultuani äidilleni mitä oli tapahtunut ja myöhemmin (muutamien tuntien päästä) poliisit soittivat vielä äidilleni ja varmistivat, että olin varmasti kertonut asiasta kotona.
Tämä asia on vaivannut siitä lähtien kun tämä tapahtui. Se painaa mieltäni kovasti ja joskus menetän yöunia asian takia. Haluaisin sen niin pois mielestäni, mutta se on vaikeaa ja varmasti kummittelee mielessäni koko ikäni. Ehkä tämä oli opetus minulle.
Mutta enhän itse tavallaan varastanut mitään, vai? Mutta silti vain syytän itseäni.
Joskus saatan vain pysähtyä ja alkaa miettimään asiaa, kyyneleet kastelevat silmäni....
Älkää rakkaat ihmiset tehkö mitään tyhmää! Se hankaloittaa elämää monella eri tapaa!
Mä olin kahdeksannella luokalla (nyt ammattikoulun toisella luokalla) kun kaverini kertoi mitä hän oli vienyt vaate ja kosmetiikka liikkeestä ja ei kuulemma ole jäänyt kiinni.
Seuraavana iltana mietinkin kotona nukkumaan mennessäni, että kuinkahan se onnistuisi, kun aina saa olla ilman rahaa ja vanhempanikaan eivät ole kovin hyvätuloisia, tai siis isä vain töissä.
No, meni noin viikko, kun kävelin kaupoille samaisen kaverini kanssa koulun jälkeen.
Suunnistimme liikkeeseen, jossa myytiin vaatteista kosmetiikkaan ja aina kodin muihin tarvikkeisiin saakka tavaraa.
Menin sovittamaan housuja, kun kaverini ampaisi pukukoppiin kanssani ja työnsi reppuuni kasan meikkejä.
Voi kamal kuinka minua pelottikaan. Lähdin viemään sovitamiani vaatteita pois kun myyjä käveli vastaani: "onkohan sulla jotain mikä ei kuulu sulle?"
Sydämmeni alkoi pomppia melkein aivoihini saakka, joka sai minut sanomaan änkyttäen "ei".
Samassa myyjä käski koppavasti minun näyttää reppuni sisällön ja aloin siltä seisomalta tyhjentää reppuani keskellä kauppaa! Kamala nöyryytys. Ja joku nainen vielä tuli siihen metrin päähän kyyläämään. Olisi ollut myyjältä ainakin suotavaa, että olisi sanonut naiselle, että poistuisi, kun asia ei kuulu hänelle ollenkaan.
Näin jouduin reppuni sisällön näytettyäni takahuoneeseen jossa minulta otettiin tiedot ja soitettiin poliisit. Oli siinä itku kurkussa!
Olisin voinut tehdä mitä vaan, jotta poliisia ei olisi kutsuttu.
Poliisi tuli ja vei minut sinne valkosipulille haisevaan "takakonttiinsa". Minusta tuntui pahalta, kun he kohtelivat minua kuin pahaakin rikollista. Vaikka todellisuudessa, en ollut edes laittanut tavaroita itse reppuuni ja en kerennyt edes kävelemään myymälästä ulos.
Kun poliisit saivat työnsä tehtyä, päästivät he minut pois ja pyöräilin nopeasti kotiin tippa linssissä.
Kerroin samantein kotiin tultuani äidilleni mitä oli tapahtunut ja myöhemmin (muutamien tuntien päästä) poliisit soittivat vielä äidilleni ja varmistivat, että olin varmasti kertonut asiasta kotona.
Tämä asia on vaivannut siitä lähtien kun tämä tapahtui. Se painaa mieltäni kovasti ja joskus menetän yöunia asian takia. Haluaisin sen niin pois mielestäni, mutta se on vaikeaa ja varmasti kummittelee mielessäni koko ikäni. Ehkä tämä oli opetus minulle.
Mutta enhän itse tavallaan varastanut mitään, vai? Mutta silti vain syytän itseäni.
Joskus saatan vain pysähtyä ja alkaa miettimään asiaa, kyyneleet kastelevat silmäni....
Älkää rakkaat ihmiset tehkö mitään tyhmää! Se hankaloittaa elämää monella eri tapaa!
Vastaukset 5
Vanhimmat
..elämä on ikuista oppimista, mutta sulla on sentään onnea.
Minä saan maksaa ihan eri asiaan liittyen virheistäni varmasti koko loppuelämäni, kuinka pitkään sitä nyt vielä kestänkin. Siitä ei muut tiedä, ainakaan vielä, mutta omatuntoni on pitänyt minut syvimmässä helvetissä jo monta vuotta. Kyse ei sitten ole mistään muihin ihmisiin kohdistuvasta.
Älä siis liioittele tuota tekosi suuruutta. Vaikka se isolta tuntuu, niin ajattelepas vähän isommasta perspektiivistä. Se mikä on anteeksi annettu, on myös heitetty unholaan. Kerro toki vanhemmillesi, että asia painaa mieltäsi niin paljon.
Jos tuntuu, että olet jotain velkaa, niin kokoa kaikki rohkeutesi ja tee niin kuin omatuntosi sanoo. Se jos mikä vapauttaa..
http://www.edu.lahti.fi/~lsimpane/
todellisuudessa varastit, tiedät sen itsekkin.
"Tämä asia on vaivannut siitä lähtien kun tämä tapahtui. Se painaa mieltäni kovasti ja joskus menetän yöunia asian takia. Haluaisin sen niin pois mielestäni, mutta se on vaikeaa ja varmasti kummittelee mielessäni koko ikäni. Ehkä tämä oli opetus minulle.
Mutta enhän itse tavallaan varastanut mitään, vai? Mutta silti vain syytän itseäni.
Joskus saatan vain pysähtyä ja alkaa miettimään asiaa, kyyneleet kastelevat silmäni.... "
Puhu jollekin aikuiselle, papille, nuoristyöntekijälle, opettajalle, vanhemmillesi.
Jotkut saavat lohdun maalaamisesta, kirjoittamisesta tms. Joku saa lohdun rukouksesta jne. Pääasia, ettet haudo asiaa sisälläsi. Taakoista on mahdollista päästä eroon!
Tsemppiä!
Kiitos kaikille jotka jaksoivat vastat jotain JÄRKEVÄÄ! :)
Tuo "et vain osaa" oli minusta kyllä liian turhauttavaa, kuka jaksoi edes nähdä tuon eteen vaivaa?