Hei, miten te muut psyykkaatte itseänne? Toisin sanoen miten teidän psyykkeenne kestää tän helvetinmoisen rumban?
Mun tekisi mieli luovuttaa...
Mun tekisi mieli luovuttaa...
Olen tosi väsynyt
tähän touhuun!
81272
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
kannattaa vaan antaa periksi. Mutta jatkaa hoitoja.
Stressaaminen ei ainakaan avita raskaaksituloa. Antaa elämän viedä. Olet varmaan kokeillutkin jo stressaamista. Kokeile seuraavaksi luovuttamista..
:) Ainakin omaa itseä auttaa tuo henkinen luovuttaminen. Psyyke ei kestä kauaa stressiä masentumatta.
T. Been there done that..
jonka pää ei kestänyt tätä pyöritystä..Masennukset sun muut koettu ja vihdoin kun älysin luovuttaa,oli siis panokset ihan lopussa niin raskauduin.Samaan aikaan oli muutto ja kaikkea muuta mikä vei ajatukset muualle. Siitä se sitten lähti.. Tsemppiä kuitenkin hirmuisesti,tiedän kyllä mistä puhut..
nimim. 4 vuotta yritystä takana
..se, etten "uskalla" kertoa vanhemmilleni. Olen lykännyt asiaa jo vaikka millä tekosyyllä. Tosin meillä (minusta johtuva) lapsettomuus on todettu vasta loppukesästä. En vaan kerta kaikkiaan ymmärrä miten pystyn kertomaan vanhemmilleni, että se asia, jota ne varmaan tällä hetkellä toivoo enemmän kuin mitään muuta, ei välttämättä toteudu i-k-i-n-ä.
Heidän pettymyksensä ajatteleminen tuntuu tällä hetkellä melkein raskaammalta kuin henkilökohtainen suruni. Ja tämähän tarkoittaa vain sitä, etten edes pysty käsittelemään omaa suruani kunnolla ennen kuin kohtaan sen heidän pettymyksensä. Kamala noidankehä: kun tämä suru saadaan alta pois, edessä on vielä isompi. Ei mitään erityisen kannustavia tulevaisuuden näkymiä siis....
Jos joltain löytyy käytännön vinkkejä tilanteeseen, olisin enemmän kuin kiitollinen!
Voimia kaikille.
Oletko ainoa lapsi? Siinä tapauksessa lapsettomuus tuntuu taatusti rankalta. Minulla ei ole paineita vanhempien isovanhemmiksi tekemisessä, heillä on jo kuusi lastenlasta. Joten saan keskittyä stressaamaan asiaa muilta kanteilta..
En ole ainoa lapsi ja vanhemmillani on jo kaksi lastenlasta. Olet oikeassa siinä, että varmasti olisi vielä stressaavampaa, mikäli noita kahta pikkumiestä ei olisi. Tähän liittyy sellainen perheen sisäinen "trauma", että veljeni ensimmäinen avioliitto kaatui lapsettomuuteen. Tosin nyt molemmat entiset aviopuolisot ovat tahoillaan pienten lasten vanhempia, eli tutkittomia ovat nämä tiet.. Vanhempani taitavat kuitenkin aavistaa, missä mennään, eivätkä enää patistele lasten tekoon. Appivanhemmillani sen sijaan ei ole vielä yhtäkään lastenlasta.
Yritetetään olla stressailematta ja keskitytään olennaiseen. Voimia ja onnea!
Minä olen aina ollut kova stressaamaan kaikessa,nykyisin tuntuu että lapsettomuus "stressi" vie voimat kokonaan.En osaa muuta ajatellakkaan.Kun joskus pystyn jopa hetken muuta ajattelemaan niin johan joku tulee kyselemään tai muuten vain puhumaan vauvoista.
Minua on hieman helpottanut kun olen kertonut kaikille ystäville ja vanhemmille avoimesti meidän lapsettomuudesta.Yleensä kukaan ei uskalla kysyä mitään tai vaivautuvat jos kerron jotain hoidoistamme,ilmeisesti eivät tiedä mitä sanoa.No eipä siihen tartte sanookkaa mitään.
En ole vielä luovuttanut vaikka voimat ovatkin lopussa,hoitoja vielä monta jäljellä..pää on aika pyörällä koko ajan ja tuntuu vain että miksi meitä koetellaan näin?!Itku tulee lähes päivittäin asian takia.Onneksi en ole ainut. :) Jaksamista teille kaikille
Minulla on myös kova paine vanhempieni suhteen. Minulla on 1 veli ja hänellä ei ole vielä lapsia vaikka onkin jo pitkälle yli 30. Itse olen vähän alle 30 ja kärsin lapsettomuudesta. Otan asian vanhempieni takia vielä raskaammin. He niin toivovat lapsenlasta! Nyt kun olen heille kertonut ongelmastamme tiedän etteivät he erehdyksissäänkään enää kerro minulle, kuinka paljon sitä haluavat. Tiedän kuitenkin heidän todelliset tuntee ja koen siitä syyllisyyttä. En voi antaa miehelleni enkä vanhemmilleni lasta, samalla tavalla kun suren sitä etten itse sitä saa.
Olen yrittänyt keksiä muuta ajateltavaa (vaikka se ei helppoa ole). Olen hakemut uutta työtä ja olenkin semmoisen ilmeisesti nyt saamassa. Uskon, että pystyn sen myötä vähän keskittämään ajatukseni hetkeksi edes muualle. Tietenkin tämä on aina mielessä, mutta sen liiallinen murehtiminen ei auta ketään.
Välillä mietityttää pistettäänkö vain vahvat ihmiset kokemaan tämä. Se pettymys menkkojen alkaessa on aina niin suuri, että tuntuu kuin pää hajoaisi. Siitä kun pääsee viikon eteenpäin, niin jaksaa taas vähän paremmin kun on taas toivoa seuraavasta kuukaudesta. Näitä vaan kun tulee liian monta peräkkäin, tuntuu ettei enää jaksa.
Koitetaan nyt kuitenkin vaan jaksaa. Tosiasia on se, että kaikki on sen arvoista jos joskus saa tuoda kotiin oman terveen vauvan!!
Itsellä on ollut myös niin vaikeita kuin helppojankin kausia hoitojen aikana. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu jossain kohdin ihmeeltäkin että niistä selvisi.
Mutta tähän tilanteeseen, missä nyt olen ne kaikki hoitojen aikaiset stressit ovat todella pientä.... Viimeinenkin hoito epäonnistui... Uutta mahdollisuutta emme saa... Ei ole enää toivoa...
Tätä vain en enää kestä....