Tähänastisen elämäni tarina

Juhani (vl) kirjoitti:

Minua jännitti. Olin kutsunut kolmasluokkalaisen pikkuveljeni Eeron käymään luonani, ja odotin todella hänen tapaamistaan, enemmän kuin koskaan ennen. En ollut käynyt kotona puoleen vuoteen. Senkin takia olin luvannut itselleni, että halaan häntä, vaikka mikä olisi. Eero oli aina ollut rakkain sisarukseni — rauhallinen, älykäs ja lahjakas monessa. Silti mietin, rohkenisinko halata. Yksi muista veljistäni olisi paikalla.

Kuulin avaimen kiertyvän ulko-oven lukossa. Siellä ei voinut olla ketään muita kuin veljeni. Taistelin edelleen ajatusteni kanssa. Mitä sitten, jos joku näkisi? Miksi en voisi osoittaa, kuinka paljon olin muuttunut? Oliko tuollaisella pikkujutulla edes mitään merkitystä? He kolistelivat jo eteisessä. Minun täytyi keksiä jotakin tarpeetonta tekemistä. Ryhdyin järjestelemään tietokoneen johtoja, jotta jännitys olisi pysynyt aisoissa.

Huoneen ovi avautui. Eero käveli sisään. Kokosin itseni hänen kohtaamiseensa ja nousin, kun olin saanut tasattua hengitykseni. Nautin hänen näkemisestään, noista kauniista kasvoista ja herkistä, älykkäistä silmistä.
— Arvaa mitä, sanoin ja hymyilin. En odottanut Eeron vastaavan, vaan laitoin käteni hänen hartioilleen. Tein kuin teinkin sen, mitä olin luvannut. Yritin halata häntä niin lämpimästi kuin osasin — ja hän sysäsi minut luotaan.

Kirjoitin sinä yönä sähköpostia:

Hei,

Pikkuveljeni on nyt käymässä täällä. Halasin Eeroa, kuten olin aikonutkin — tietäen, mitä siitä seuraisi. Hän häkeltyi ja työnsi minut pois. Se itsessään ei minua masenna eikä loukkaa, olinhan itsekin samanlainen. En päästänyt ketään lähelleni. Silti siinä hetkessä kulminoitui kaikki viha ja väsymys isääni ja koko perhettäni kohtaan. En tiedä yhtään, menenkö edes kesällä käymään kotona, kun en ole tänä vuonna käynyt kertaakaan.

Mitä hyvää saan kotoa? En mitään, paitsi rahaa. Se tietysti on tässä elämänvaiheessa suuri helpotus. Kaikki muu sieltä tuleva vain vetää kehitystäni taaksepäin. Minua ahdistaa nähdä lapsia, omia sisaruksiani, joita en voi pitää lähelläni ja jotka eivät käyttäydy kuin terveen perheen lapset.

Minun pitäisi puhua siellä näistä asioista, mutta olen niin täynnä katkeruutta ja väsynytkin, etten usko osaavani. Niin kauan menee hyvin, kun pystyn unohtamaan "kotini". Isän ja osittain äidinkin harteilla on yli kymmenen ihmisen pilattu elämän alku. Varsinkin isän syyllisyys on niin raskas, että tulen varmasti taistelemaan tunteideni kanssa vielä hyvin pitkään.

Kirjoitit, että sisarukseni tarvitsevat minua. Eivät todellakaan tarvitse. Hyvin ovat selvinneet ilman minua, kun en minä kotona ole yhtään samanlainen kuin muualla. Olen purkanut isältäni saaman pahan sisaruksiini, en kuitenkaan enää muutamaan vuoteen. En eronnut isästäni juuri lainkaan. Mainitsit joskus, että minun oli vaikea selvitellä lasten ristiriitatilanteita. Olen sitä mieltä, että siinäkin heijastuu kodin perintö. Meillä ei selvitelty tappeluita eikä riitoja mitenkään — korkeintaan isän kiroilulla, uhkailulla ja haukkumisella, ja etenkin minun kohdallani väkivallalla.

Sain vastauksen parin päivän päästä:

Hei Juhani,

Kovin samalla tavalla ajattelet ja koet kuin minä parikymppisenä. Kun lähdin kotoa — — opiskelemaan päätin mielessäni, etten ikinä jalallani astu enää siihen taloon. Olin täynnä katkeruutta ja vihaa etenkin äitiäni mutta myös isääni kohtaan.

Luulin silloin, että koko elämäni on pilalla kaikkien kokemusteni vuoksi ja ettei minusta ikinä tule ihmistä (kuten mummoni oli minulle sanonut). Helppoa ei elämä ole ollut. Kaikkein eniten se on ollut juuri hidasta sisäistä eheytymistä ja kasvua siksi ihmiseksi, joka nyt olen.

Kun itse elää omien henkisten tuskiensa kanssa, ei välttämättä kauheasti lohduta tieto siitä, että joku muu on päässyt elämässään eteenpäin. Minä kuitenkin uskon, että Sinä pääset. Olet niin rehellinen itsellesi ja tunteillesi, että sen on pakko auttaa Sinua selviytymään.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että sisaruksesi tarvitsevat Sinua. Mutta Sinun olisi hyvä oppia ajattelemaan, että Sinä et tarvitse heitä eheytyäksesi. Sinä tarvitset sen tien, joka Sinua tällä hetkellä rakentaa eniten. Et myöskään ole vastuussa siitä, että suhde kotiväkeen muuttuisi. Et pysty muuttamaan isääsi, et äitiäsi etkä sisaruksiasi. Voit vain itse muuttua oman eheytymisprosessisi kautta. Tuohon prosessiin ei valitettavasti kuulu perheesi.

Jos olet kotona ollut sisaruksillesi samanlainen kuin isäsi, osoita heille, että olet muuttunut mies. Muista kuitenkin, että tehtäväsi ei ole helppo. Se vie paljon aikaa. Yhdessä päivässä tai vuodessakaan ei vielä paljoa tehdä. Sinä olet viimeisen vuoden aikana mennyt elämässäsi aimo harppauksen eteenpäin. Luultavasti vanhempasi ja sisaruksesi eivät tunnista Sinua enää. He luulevat tuntevansa, mutta eivät kuitenkaan tunne. Sinussa on tapahtunut uskomaton muutos. Kotona kuitenkin kaikki junnaa paikallaan. Ehdotan, että menet käymään kotona vasta sitten, kun uskot, että voit mennä sinne vahvana.

Vielä yksi ehdotus: älä mene kotiin töihin hoitamaan sisaruksiasi — mene vieraaksi. Menet, kun Sinulle sopii ja lähdet pois, kun Sinulle sopii. Tärkeintä on nyt, että pääset eteenpäin oman elämäsi rakentamisessa.

Kaikenlaista ehdotteleva ystäväsi

Anne

Luin viestin monta kertaa ja itkin. Joku muukin kuin terapeutti ymmärsi ja neuvoi minua. Joku arvosti ja ihaili minua — ja ilmaisi sen. Eeron kohtaamisen aiheuttamat tunteet pyyhkiytyivät taka-alalle. Olin syvästi kiitollinen siitä, että olin saanut tutustua Anneen. Ilman häntä en olisi päässyt niin pitkälle.

Luottamus Anneen oli kehittynyt huomaamatta. Hänen kanssaan oli ollut miellyttävä työskennellä etenkin sen takia, että olin aistinut olevani hänelle muutakin kuin työkaveri. Hän oli tuntunut pitävän minusta, mitä en ollut ymmärtänyt lainkaan. Olinhan ollut estynyt monessa ja omasta mielestäni kaikkea muuta kuin kunnioitettava ihminen.

Olin silti rohkaistunut kirjoittamaan sähköpostia hieman yli puolen vuoden yhteisen työskentelyn jälkeen, sillä olin tarvinnut palautetta jatko-opiskeluja varten. Olin tiedustellut hänen mielipidettään soveltuvuudestani alalle. Hänellä ei ollut ollut epäilystäkään siitä: "Tulet lasten kanssa hyvin toimeen ja osaat olla heille turvallinen aikuinen."

Olin jatkanut kirjoittamalla siitä, kuinka paljon olin vahvistunut nimenomaan työympäristön kautta. Anne oli huomannut saman:

"Minäkin olen huomannut, kuinka olet vahvistunut työssäolosi aikana. Tämä asia on tuottanut minulle paljon iloa. Sinussa on paljon lahjakkuutta ja ehkä itsellesi piilossa olevaa kyvykkyyttä. Tällaisten asioiden huomaaminen on vaikeaa, ellei ympärillä ole sellaisia ihmisiä, jotka auttavat näkemään ne."

Vastaus oli kannustanut kertomaan enemmän itsestäni. En olisi osannut puhumalla kuvailla tunteitani, joten olin päättänyt kirjoittaa. Olin paljastanut käyneeni jo toista vuotta terapiassa. Olin myös kertonut surkeasta itsetunnostani ja tunne-elämän lukoista. Annea kertomani ei ollut yllättänyt:

"— — minulle on elämän aikana kehittynyt jonkinlainen intuitio monista asioista. Esimerkiksi keväällä ajattelin mielessäni, että käytköhän jossakin terapiassa. Itse asiassa olin jopa varma siitä. Olit minun mielestäni jollakin lailla lukossa."

Olin syventänyt joululomalle lähtiessäni tarinaa. Olin halunnut olla rehellinen ja avoin, enkä ollut tahtonut jättää epäselväksi, mistä vaikeuteni olivat lähtöisin:

"Oma isäsuhteeni on hyvin huono, ja siitä kaikki ongelmani johtuvatkin, vaikka nykytilanne on hieman toinen kuin silloin kun olin lapsi. Terapia on avannut paljon solmuja, mutta sitäkin enemmän työ noiden ihanien lasten parissa: molemmat ovat tukeneet toisiaan, ja olen ensimmäistä kertaa elämässäni tuntenut eläväni. Tämä työ on yhtään liioittelematta suunnattoman merkityksellinen tulevaisuuteni kannalta. Ilman sitä olisin niin paljon vähemmän, paljon rikkinäisempi ja tyhjempi."

Anne oli lähettänyt sähköpostia vielä samana päivänä:

"Kuulostaa kovin tutulta kaikki kokemasi. Kun ajattelen elämääni, omat synkimmät vaiheeni sijoittuvat myös lukioaikaan ja sen jälkeisiin vuosiin. Kun Sinä puhut vaikeasta isäsuhteesta, minulla on vastaavasti ollut vaikea äitisuhde. Minäkin olin sisäisesti aivan hajalla lukion jälkeen ja toipuminen siitä kesti pitkään."

Olin ollut helpottunut hänen viestistään. Se oli osoittanut ennakkoaavistukseni todeksi: hänellä oli kuin olikin samankaltainen tausta kuin minulla. En ollut turhaan uskoutunut hänelle, eikä minun tarvinnut pelätä, etteikö hän ymmärtäisi. Oli tuntunut uskomattomalta löytää sellainen ihminen, jossa oli niin paljon yhtäläisyyksiä. Eroavaisuudet, kuten toisenlainen kristillinen vakaumus ja ikäero, eivät olleet painaneet vaa'assa mitään niiden rinnalla.

Käymästämme sähköpostikeskustelusta oli kulunut aikaa kuusi kuukautta, mutta muistin kuin eilisen, miten olin jännittänyt ja pelännyt avata Annen kirjoittamat viestit. Koskaan ei voinut olla varma, miten ihmiset reagoivat raskaiden salaisuuksien kertomiseen. Olin ollut sitäkin iloisempi hänen kokemustensa vastaavuudesta lukiessani.

Katselin nukkuvaa pikkuveljeäni. Oliko hän joutunut koskaan kulkemaan samanlaisessa pimeydessä, jossa olin elänyt? Ei luultavasti. Häntä ei kukaan painostanut. Häntä ei alistettu ja häpäisty uhkailulla tai väkivallalla. Häntä ei nolattu ja halveksittu. Hänen ei tarvinnut taistella itsensä puolesta. Mutta oliko edes Eeron tulevaisuus turvattu siinä tunteettomuudessa, jossa hän joutuisi elämään vielä monta vuotta?

Koti ei ollut koti. Sieltä kukaan ei saanut lohtua eikä voimaa. Siellä ei puhuttu mistään eikä mitään selvitetty. Jokainen piti rikkinäistä kuvaansa naamion takana ja jokainen kantoi tuskansa yksin, yrittämättä muuttaa tilannetta vähänkään. Kotoa ei laitettu maailmalle eheitä ihmisiä. Sieltä ei tullut tasapainoisia aikuisia. Vain huonon itsetunnon kuristamia kuoria, kyyryssä kulkevia ja arkoja.

En ollut ikinä kuullut ainoatakaan kannustavaa sanaa, en rohkaisua, en edes pienintä kehua. En ollut kokenut läheisyyttä enkä hellää kosketusta — en turvallista syliä, en lohduttavia käsiä. Kotona ei ollut ketään, joka olisi pitänyt minua hyvänä. Äiti ei ehtinyt eikä jaksanut. Isä ei kyennyt eikä luultavasti halunnutkaan. Jokaisen virheen, pikkurikkeen ja erehdyksen hän sen sijaan palautti takaisin moninkertaisesti, kirosanoin ja nimittelyin. Kukaan ei säästynyt siltä. Minä vanhimpana ja kaikkea muuta kuin kilttinä lapsena jouduin isän kovuuden kohteeksi monta kertaa muita useammin ja raskaammin. Olin hänen silmätikkunsa.

Lopetin isän kutsumisen isäksi ala-asteikäisenä. Viittasin häneen vain erilaisilla haukkumasanoilla. Hänestä tuli viholliseni, jolta en kaivannut huomiota enkä olettanut ymmärrystä.Vihasin häntä katkerasti, en pelkästään sen takia, mitä olin itse joutunut kokemaan, vaan myös siksi, että sama pahuus toistui muidenkin sisarusteni kohdalla.

Minusta tuli syrjäänvetäytyvä ja muita halveksiva ihminen. Pysyttelin yksin ja syrjässä muista, vaikka olisinkin ollut heidän joukossaan. Huolimatta siitä, että ajattelin kohoavani toisten yläpuolelle, olin sairaalloisen ujo ja arka. Pelkäsin sukulaisianikin. Olin ihmisten keskellä mitätön, punasteleva surkimus.

Kahdeksantoistavuotiaana tutustuin eräällä Internetin keskustelualueella itseäni jonkin verran vanhempaan Sirpaan. Internet ja sähköposti mahdollistivat täysin avoimen ajatustenvaihdon, jota sama uskonkäsitys vain vahvisti. Sirpasta tuli minulle sielunhoitaja ja keskustelukumppani, jolle mikään asia ei ollut liian arka. Hän helpotti matkantekoani ja kevensi iestäni niin, että jaksoin uskoa tulevaisuuteen.

Muutin ylioppilaaksi valmistumisen ja armeijasta pääsemisen jälkeen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Muutin yksinäisyydestä vielä syvempään yksinäisyyteen. En tuntenut ketään, jouduin tekemään kaiken omin voimin. Jännitin ja pelkäsin sosiaalisia tilanteita. Jo kaupassa käyminen ahdisti. Opiskelu ei sujunut. Paha olo pysyi päivällä hallinnassa opiskelukavereiden seurassa, illalla ja viikonloppuina halusin vain kuolla. Häpesin yksinäisyyttäni niin paljon, etten jaksanut käydä seuroissakaan.

Hakeuduin samana syksynä terapiaan. Sirpa oli kannustanut minua siihen, mutta olisin niin tehnyt ilman kannustustakin. Pelkäsin, etten jaksaisi kovin kauan elää omien ajatusteni noidankehässä. Pääsin muutaman päivän odottelun jälkeen oppilaitoksen terveydenhoitajalle. Kerroin olevani masentunut. Terveydenhoitaja tiedusteli kestoa ja taustoja. Vastasin mielialan ja elämänhalun olleen kuukausia yhtäjaksoisesti matalana, syyksi sanoin isäsuhteeni. Seuraavaksi hän kysyi, pystyinkö itkemään.

— Kysy vain, kuinka paljon, olin hymähtänyt. En tajunnut kysymystä. Terveydenhoitaja selitti, että niin kauan kuin ihminen pystyy itkemään, on toivoa jäljellä. Todella syvästi masentunut ei siihen hänen mukaansa kyennyt. Minulla siis oli mahdollisuus elämään. Purin huulta ja nieleskelin itkua. Minusta välitettiin. Kuulin sen hänen äänestään ja näin sen hänen silmistään. Hän soitti saman tien tuntemalleen terapeutille, jolla oli onneksi tilaa uudelle asiakkaalle. Sain ajan viikon päähän.

Terveydenhoitaja oli kuvaillut terapeuttia isoäitityyppiseksi. Minusta se oli vähän harhaanjohtavaa, sillä hän näytti paljon nuoremmalta. Muilta ominaisuuksiltaan terapeutti kyllä sopi kuvaukseen: hän tuntui olevan aidosti kiinnostunut minusta itsestäni. Hän oli läsnä. Hän keskittyi siihen, mitä puhuin, eläytyi asemaani, esitti kysymyksiä ja keskusteli — kannusti, jos olin hiljaa, eikä milloinkaan vähätellyt kertomaani. Minun ei myöskään tarvinnut selitellä tai puolustella uskoani. Terapeutti oli itsekin vakaumuksellinen kristitty. Hän myös tunsi vanhoillislestadiolaisuutta ja arvosti sitä.

En alussa saanut aikoja joka viikolle. Olisin mielestäni tarvinnut terapiaa enemmän, mutta käsitin, ettei sitä voitu tarjota useammin. Siihen olin tyytyväinen, että pääsin nopeasti terapiaan ja ettei minulle vain työnnetty lääkekuuria. Jokainen 45-minuuttinen tapaaminen oli viikon kohokohta. Minusta tuntui hyvältä puhua siellä itsestäni. Kerrankin minä, ja vain minä, olin puheenaiheena ja keskipisteenä, jakamattoman huomion kohteena.

Syvä ahdistus piti minua silti otteessaan. Menin joka ilta nukkumaan toivoen, etten heräisi seuraavana päivänä. Kuljin kaduilla peläten, että kävelisin auton alle. Ylitin sillat katsellen alas ja miettien, kuinka helppo olisi hypätä jäiseen virtaan. Tiskasin astioita pohtien, kuinka kauan kestäisi kuolla, jos viiltäisin ranteiden valtimot auki. En kertonut itsetuhoisten ajatusten laajuudesta terapiassa, enkä Sirpaakaan tohtinut silloin vaivata joka kerta. Koin olevani pelkkä riippakivi, jatkuvasti masentunut. Olin lukemattomia kertoja ajatellut itsemurhaa ja toivonut kuolevani, mutta ajatukset eivät olleet missään vaiheessa siirtyneet suunnittelemisen tasolle — paitsi kerran.

Olin rohkaistunut lähtemään kirkkoseuroihin, koska halusin käydä ensimmäisen kerran ehtoollisella.Istuin kirkon penkillä ja katselin alttarille meneviä ihmisiä. Ystävykset halasivat toisiaan, isä kietoi kätensä poikansa ympärille. He pyysivät toisiltaan syntejään anteeksi. Se oli yleinen vanhoillislestadiolaisten tapa. Silmittömän paha olo iski minuun. Miksi minä en ollut koskaan saanut kokea isän lempeää läsnäoloa, rakkautta tai kauniita sanoja? Miksi olin aina yksin? Sydän jyskytti kiivaasti. Ihmiset näyttivät onnellisilta. Jokaisella oli joku seuranaan alttarilla ja joku vierellään istumassa. Minulla ei ollut ketään, ei koskaan. Kukaan ei tarvinnut minua. Kukaan ei nähnyt, kuinka pahoin voin, eikä varmasti välittänytkään. Kukaan ei jäisi kaipaamaan, kun tappaisin itseni.

Halusin työntää veitsen sydämeeni. Rintaan koski niin paljon, että oli vaikea hengittää. Veitsi olisi keittiön pöydällä odottamassa. Se oli teräväkärkinen, hyvin leikkaava ja kapeateräinen. Tuntisin kipua, mutta se ei olisi mitään vuosikymmenten tuskan rinnalla. Sotkisin itseni ja asunnon verellä, mutta sitä halusinkin. Näkisivätpä kasvatustyönsä jäljet viimeinkin. Ahdistus repi mieltä, enkä kyennyt piilottamaan epätoivoani. Nousin penkiltä silmät kyynelissä ja ryntäsin kirkosta ulos.

Tuuli pieksi suuria lumihiutaleita kasvoilleni. Minua pelotti. Olin tosissani halunnut tappaa itseni, eikä kirkossa tullut tunne ollut kokonaan hallinnassani. En uskaltanut jättää sitä pelkoa sisälleni. Kirjoitin asunnolle kävellessäni Sirpalle tekstiviestin, jossa pyysin häntä soittamaan heti kun oli mahdollista. Hän oli juuri silloin lähdössä johonkin, eikä olisi ehtinyt jutella kovin kauan. Päätimme puhua myöhemmin. Vakuutin selviäväni siihen asti.

Avasin asunnon oven kädet täristen. Pudottauduin polvilleni lattialle. Itkin kykenemättä lainkaan hillitsemään itseäni. Muistin hylätyksi tulemisen hetket, lapsuuden sammumattoman hädän ja painostavan ilmapiirin, itkut yksinäisyydessä — vailla sanoja pahalle ololle. Muistin, kuinka olin yksitoistavuotiaana ajatellut hirttäväni itseni, ja tuska pakotti itkemään vielä kovemmin. Vapisin ja huusin äänettömästi. Itkin niin kauan, että päätä alkoi särkeä. Teki mieli oksentaa ja jatkaa itkemistä, mutta migreenikohtaus sumensi näköä. Vilkaisin peiliin, kun hain särkylääkettä. "Siinä se taas säälii itseään", oli isä aina sanonut, kun joku itki, etenkin jos se oli hänen aiheuttamaansa. Olin kieltämättä naama turvonneena säälittävän näköinen. Ei sellaista toista kertaa huvittanut katsoa.

Sirpa soitti illalla, kuten oli luvannut. Hänen äänensä kuuleminen oli pitkään tarvitsemani valo siinä pimeydessä. Puhuimme kauan niin masennuksesta ja uskosta kuin muistakin asioista. Se helpotti, eikä sinä yönä tarvinnut kaivata kuolemaa.

En ollut aiemmin halunnut kokeillakaan masennusta lieventäviä lääkkeitä. Pelko kontrollin menettämisestä ja jatkuvista itsetuhoisista ajatuksista saivat minut miettimään uudestaan suhtautumistani lääkehoitoon. Terapeutin mukaan lääkkeet saattoivat katkaista masennukselta ja jännittämiseltä pahimman terän ja antaa samalla tukea terapialle, eikä niihin voinut kehittyä riippuvuutta. Aloitin serotoniinin takaisinottoa estävällä lääkkeellä. Sillä ei ollut onneksi muuta haittavaikutusta kuin aloittamisesta alkanut, yli viikon kestänyt jatkuva pahoinvointi. Vatsalaukun sisältö tuntui ryömivän ruokatorvea pitkin ylös.

Tyhjyyteen alkoi vähitellen tulla toivoa. En päässyt kokonaan kuoleman ja itsemurhan ajattelusta, mutta ne eivät enää olleet jokapäiväisiä seuralaisia. Elämisen helpottuminen ei johtunut lääkkeestä. Olin lopettanut sen syömisen puolen vuoden käytön jälkeen. Lääkitys oli kuitenkin keventänyt ahdistusta sen verran, että terapiasta oli alkanut olla apua.

Terapia avasi entistä paremmin masennuksen syitä: minua todella oli kohdeltu kaltoin, enkä ollut saanut kotoa itsetunnon kehittymisen kannalta välttämätöntä tukea ja välittämistä. Siksi olin epäluuloinen ja vihamielinen muita ihmisiä kohtaan ja siksi tunsin voimakasta häpeää sosiaalisissa tilanteissa. Edistymisestäni huolimatta alemmuuden ja mitättömyyden tunteet eivät poistuneet. Olin aivan yhtä estynyt kuin terapian aloittaessani ja sen takia yhtä yksinäinen kuin ennenkin.

Keskeytin opiskelun toisena syksynä ja olin sen jälkeen työttömänä ja täysin toimettomana yli puoli vuotta. Sellainen elämä ei ollut mielekästä. Tarvitsin ihmisiä tyhjyyteeni. Aloin etsiä työtä, jossa ei tarvinnut olla yksin. Lähellä ollut ala-aste vaikutti parhaalta vaihtoehdolta, ja pääsinkin sinne avustajaksi. Menin töihin varautuneena ja pelokkaana. En kokenut olevani mitään, mutta halusin tehdä parhaani.

En olisi osannut etukäteen arvatakaan, kuinka valtavia tunteita työ herättäisi. Ne olivat jotakin sellaista, mitä en ikinä aiemmin ollut tuntenut. Huomasin rakastavani lapsia. Ihailin heidän kauneuttaan, aitouttaan ja välittömyyttään. He olivat vapaita ja huolettomia. Heistä kumpusi rikkomaton elämänilo. He myös tuntuivat pitävän minusta oikeasti.

Olin häkeltynyt. Olin kuvitellut olevani yhtä etäinen heidän parissaan kuin muualla, mutta olinkin väärässä. Eiväthän lapset teeskennelleet — he olivat sitä, mitä olivat ja sanoivat niin kuin ajattelivat. Myös aikuiset ottivat minut hyvin vastaan. Minua ei kehuttu pelkästään tunnollisuudestani ja ahkeruudestani, vaan minä itse erikoisuuksineni ja vakaumuksineni vaikutin synnyttävän myönteisiä tuntemuksia muissa työntekijöissä.

Kaikesta kokemastani ja näkemästäni huolimatta minulla oli jokaisen työpäivän jälkeen raskas ja toivoton olo. Itkin sen syrjään itsestäni, mutta aina se palasi takaisin. Olin kateellinen lapsille. En ollut ikinä saanut olla niin kuin he. Sitäkin enemmän minua satutti se, mitä olin alkanut tuntea poikia kohtaan. Jotkut heistä tuntuivat melkeinpä ystäviltä — minulle, yli kaksikymmentävuotiaalle. Tunsin tarvitsevani heitä. Se pelotti minua. Oliko minulla lupa kiintyä heihin? Oliko oikein, että kaipasin heitä? Oliko tervettä, että tahdoin pitää heitä sylissäni?

Menin terapiaan ahdistuneena. Kerroin en vain pitäväni lapsista kovasti, vaan rakastavani heitä ja tuntevani suunnatonta iloa heitä katsoessani ja halatessani. Terapeutti vakuutti, ettei tunteissani ollut mitään outoa tai pahaa ja että sain ihan vapaasti pitää lapsia, niin poikia kuin tyttöjäkin, sylissäni ja nauttia siitä. Tekihän hän itsekin niin. Hänen mukaansa pelkäsin tunteitani sen takia, etten ollut koskaan ennen niitä voinut tuntea.
— Niin, mutta miksi juuri pojat tuntuvat läheisiltä? kysyin epätoivoisena.

Terapeutin vastaus käänsi ajatukseni ja päätelmäni päälaelleen. Hänen mielestään näin pojissa itseni — sen lapsen, jota ei ollut rakastettu eikä hellitty ja joka ei ollut päässyt kasvamaan ehyeksi aikuiseksi. Peilasin heihin niitä tunteita, joita tarvitsin ja joita vaille olin jäänyt. Terapeutin mukaan sisimmässäni kantamani pieni poika oli viimeinkin tullut herätetyksi ja kohdatuksi toisten poikien kautta. Tietenkin sellainen kaipasi toista lasta kaverikseen.

Teoria tuntui järkeenkäyvältä. Mietin sitä joka päivä ja punnitsin tuntemuksiani. Ehkä sittenkin näin eräässäkin kivassa pojassa sen, mitä olisin voinut olla, jos olisin saanut kasvaa rakastavassa ympäristössä; ehkä jonkun toisen sosiaaliset estot herättivät minussa halun suojella häntä juuri siksi, että itse olin ollut samankaltainen. Toinen vaihtoehto oli kuitenkin jatkuvasti mielessä. Ehkä isä oli pilannut minut peruuttamattomasti. Ehkä olin sitä, mitä en uskaltanut sanoa ääneen. Ehkä olin henkisesti sairas.

En tiennyt, kumpaa puhetta uskoisin. Siksi kannoin pelkoni kerta toisensa jälkeen terapiaan. Sain aina kuulla saman lohduttavan selityksen: hoidin noiden poikien avulla sitä pientä poikaa sisälläni, joka ei ollut saanut isän rakkautta osakseen. Terapeutti vakuutti, etteivät luonnolliset ja terveet tunteeni vahingoittaneet ketään, vaan päinvastoin rakensivat minua itseäni ja aivan varmasti samalla kiintymykseni kohdettakin. Ei ollut mitään syytä, miksi en saisi rakastaa lapsia.

Sanat jäivät lähtemättömästi mieleen. Palaset alkoivat tipahdella paikoilleen ja aloin vähitellen uskoa terapeuttia. Ei hän huvikseen esittäisi samaa teoriaa kuukaudesta toiseen, eikä hänellä ollut mitään syytä valehdella minulle. Tuskin hän väärässäkään oli. Oireeni sopivat täydellisesti taudinkuvaan, ja työkokemus antoi hänen sanoilleen moninkertaisen varmistuksen.

Mieleni ei muuttunut hetkessä, ei edes muutamassa kuukaudessa. Vasta yli puolen vuoden työssäkäymisen jälkeen — hieman ennen joulukuista kirjoittelua Annen kanssa — annoin itselleni täyden luvan tuntea ja rakastaa. Pelko muuttui iloksi ja vapaudeksi, elämä elämisen arvoiseksi. Viimeinkin sain olla sitä, mitä sisimmässäni olin.

Yhteydenpitoni Annen kanssa syventyi entisestään. Se johti siihenastisen elämäni sanoittamiseen, vaiettujen patoumien ja kiellettyjen tunteiden purkamiseen. Kirjoittaminen oli ominta alaani, ja sitä kautta aiempien vuosien ahdistus tuli selkeäksi ja ymmärrettäväksi. Annelle selvisi hyvin varhaisessa vaiheessa, kuinka syvää epätoivoni oli ollut jo lapsena. Hän ihmetteli:

"Miten ihmeessä olet jaksanut elää? Eikö elämässäsi ollut ketään sellaista, jonka lähellä koit edes vähän turvallisuutta ja välittämistä?"

Siihen kysymykseen tiesin vastauksen. Äiti oli aina tuntunut turvalliselta. Hänen rakkautensa oli selviytymiseni peruskivi, jota mikään ei ollut murtanut. Sille rakentui hyvä elämässäni ja se piti minut totena itselleni. Tervettä itsetuntoa se ei kuitenkaan tarjonnut. Äitikään ei koskaan sanonut rakastavansa tai edes pitävänsä minusta. Hänkään ei huomioinut millään tavalla esimerkiksi menestymistäni koulussa. Siksi Anne oli kiinnostunut tietämään enemmän minusta itsestäni. Hänen mielestään myös omat ominaisuuteni olivat taanneet persoonani ytimen säilymisen:

" — — voisitko mitenkään tavoittaa sitä, miksi kuitenkin olet kaikesta huolimatta jaksanut elää ja kasvaa siksi ihmiseksi, joka nyt olet? Sinulla on täytynyt olla sellaisia voimavaroja, joista et ehkä itsekään ole tietoinen."

Mietin pitkään, mikä minussa olisi voinut auttaa jaksamistani. En osannut vastata. Onneksi samana päivänä oli aika terapeutille. Otin asian puheeksi — ja jälleen kerran minulle kirkastettiin todeksi se, mitä olin epäillyt. En vain ollut uskaltanut sanoa sitä ääneen. Tiivistin Annelle terapiassa kuulemani:

"Omista ominaisuuksistani kuulemma älyni ja kykyni käsitellä asioita ovat vaikuttaneet suotuisasti, samoin se, etten ole pelännyt hakea apua. Yksi tärkeimmistä piirteistäni samoiten on ollut se, että asetuin muiden yläpuolelle, rakensin suojan itseni ympärille — pakenin fantasiamaailmaan. Erotin itseni kaikista muista, en päästänyt ketään lähelleni."

Ylimielisyys oli suoja, jota ilman en olisi pysynyt herkkänä ja tuntevana. Olin norsunluutorniin linnoittautumalla nostanut haavoittuvimman osani — sen, mitä olin — muiden ulottumattomiin. Sinne ei kukaan yltänyt satuttamaan minua. Siellä pystyin vaalimaan minuuttani. Sieltä näin, kuinka kaunista kauempana saattoi olla, ja kauaksi minä kaipasinkin.

Jumaloin klassista musiikkia koko sielustani. Olin ihastunut siihen ennen kuin edes opin lukemaan. Se ruokki suunnatonta kauneudenkaipuutani ja vei kauas kivuista ja peloista, kauas yksinäisyyden kuristavasta otteesta. Se piti salaisen puutarhani elossa kovimmassakin kylmyydessä. Musiikki oli kaikille tunteilleni, niin raivolle, surulle kuin pelolle, turvallinen ja hoitava purkamisväylä.

Rakastin luontoa sydämeni pohjasta. Minulla oli tapana vaellella metsässä, kuunnella sen ääniä ja nauttia olostani osana jostakin suuresta ja iättömästä. Auringonlasku tai autereinen niitty saattoivat mykistää minut paikalleni pitkäksi aikaa. Saatoin vain ihailla upeaa maisemaa, tuntea olevani jollakin salatulla tavalla yhtä sen kanssa. Luonnossa oli rauha, jollaista en muualla voinut kokea.

Haaveilin kirjojen luomista toisista todellisuuksista. Janosin eksoottisia miljöitä ja persoonallisia päähenkilöitä, halusin lukea taidokasta ja kekseliästä kieltä. Ratsastin romantiikan ja fantasian mielikuvituksellisuuden voimin tuntemattomille maille. Niiden keitailta sain hetken unohduksen.

Musiikki, luonto ja kirjallisuus olivat pakokeinojani sisäiseen valtakuntaani — joka samoilla pakokeinoilla pysyi kukoistavana läpi lapsuuteni, nuoruuteni ja myöhempien vuosien. Uskoni rakastavaan ja lempeään taivaalliseen Isään taas tarjosi pohjan ja määränpään elämälleni. Se myös asetti vahvimman esteen itsetuhoisten ajatusten toteuttamiselle.

Voimavarojeni näkeminen johdatti minut uudelle tielle. Se tehtiin näkyväksi eräällä terapiakerralla, lopullisesti ja peruuttamattomasti. Terapeutti tiedusteli, mitä hyvää minussa oli omasta mielestäni. Olin pitkään hiljaa. Mietin kuumeisesti, mitä vastaisin. Mitä hyvää minussa oli? Mitä minä siihen sanoisin?

Pysyin niin kauan vaiti, että terapeutti vastasi puolestani. Olin aistillinen ja herkkä, todellinen kaunosielu. Olin luotettava, avoin ja rehellinen. Olin älykäs ja tunteellinen, avarakatseinenkin. Ymmärsin elämää ja ihmisiä. Olin empaattinen. Arvostin kauneutta ja totuutta. Osasin pukeutua. Olisin hyvä isä lapsilleni, jos sellaisia joskus saisin.

En kestänyt katsoa terapeuttia silmiin. En ollut hämilläni. Olin liikuttunut. Nautin siitä, mitä hän oli juuri sanonut minusta. Se tuntui niin hyvältä, että kyyneleet nousivat silmiin. Minussa oli noin paljon hyvää. Moninverroin enemmän kuin olin kuvitellut. En olisi muutamaa kuukautta aiemmin uskonut, että sellainen palaute tuntuisi todelta.

— Sinä olet tainnut olla kokonaan hukassa itseltäsi, terapeutti totesi pudistaen päätään. Se oli totta. En ollut tietänyt itsestäni mitään, paitsi sen, että minusta ei loppujen lopuksi ollut mihinkään. Olin ollut täysin väärässä.
— Mikähän sinusta vielä tulee? terapeutti kysyi ja hymyili. — Älyä sinulla on aina ollut, siitä ei ole epäilystäkään. Sen lisäksi olet nyt löytänyt tunnemaailmasi. Sinusta voi tulla vaikka mitä.

Minäkin hymyilin. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kuulin nuo sanat. Myös Anne oli luonnehtinut minua samoin ja todennut, että minulla oli mahdollisuuksia vaikka mihin. Terapeutin puhe ei voinut olla pelkkä psykoterapian työkalu, vaan täyttä totta. Kuinka muutoinkaan kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä olisi nähnyt minussa samat hyveet ja kyvyt? Ehkä minusta tosiaan voisi tulla jotakin.

Toivo jäi pysyvästi seuralaisekseni. Sen valossa pääsin kulkemaan syvälle sisimpääni:

Oli kevättalven ilta, taivaalla vielä vähän valoa. Yksi lapsista oli ulkona — pieni, kauniskasvoinen poika: ruskeasilmäinen, tummahiuksinen, kertakaikkisen herttainen. Hän hymyili, ja hymy teki hänestä entistäkin suloisemman. Miten joku ihminen voikin olla niin sykähdyttävän kaunis, herättää sellaista ihastusta, jota tunsin? Katselin häntä jonkin aikaa. Uskaltauduin kysymään pojalta, saisinko pitää häntä sylissä. Riemukseni hän suostui.

Nostin pojan syliini. Kiedoin käteni hänen ympärilleen, pidin hellästi lähelläni. Hän lämmitti minua ja minä häntä. Hänen poskensa oli poskeani vasten — sileä, pehmeä ja niin lämmin. Ei ollut mihinkään kiire, ei enää kylmäkään. Suljin silmäni. Pakahduttava ilo levisi kaikkialle kehooni. Sydämenlyönnit hidastuivat. Tunsin vain hänen pienen vartalonsa sylissäni, eikä millään muulla ollut merkitystä.

— Sinä kyllä olet niin ihana poika, sain kuiskattua hänelle. Oli niin hyvä olo, että hengittäminen kävi raskaaksi. Halusin itkeä, enkä sittenkään halunnut.

Heräsin haltioituneena. Minulla oli sanomattoman hyvä ja kevyt olo, eikä sitä varjostanut tuska omista kokemuksistani. Kylvin ilossa — melkein leijuin. Olin musertua siitä puhtaasta riemusta. Aurinko paistoi selkäni takana, se sulatti lumen jäljissäni. Minulla oli kesä ja valo, vaikka viima ja pakkanen purivat poskiani.

Näkemäni uni tuntui niin merkitykselliseltä, että kirjoitin sen muistiin heti herättyäni. Myöhästyin hieman töistä, mutta se oli sen arvoista. Sain uneni talteen juuri sellaisena kuin olin sen kokenut. Näytin tekstiä terapeutille. Hän luki sen ääneen, ensin kokonaan, sitten vielä tiettyjä kohtia uudestaan. Uneni teki häneen suuren vaikutuksen.

— Juhani, sinä olet alkanut rakastaa itseäsi, hän sanoi ja katsoi minua silmiin. Uni ei terapeutin mielestä ollut pelkästään tarvitsemieni tunteiden peilautumista. Se kuvasi psyykeni eheytymistä. Se puhui hänelle selvää symbolista kieltä: alitajuntani oli alkanut korjata tunne-elämäni vahinkoja ja puutostiloja. Unen pikkupoika olin minä, se osa minussa, joka oli vähitellen vahvistunut itsensä tuntemisessa. Olin pitänyt itseäni sylissä.

Olin tuntenut itseni rakastamisen arvoiseksi.

Kevät kasvatti minusta isääni suuremman. Tein sen, mikä olisi luultavasti ollut hyvä tehdä jo paljon aikaisemmin. Kirjoitin hänelle monen tekstiviestin mittaisen viestin, jossa loukkasin häntä mahdollisimman karkeasti. Halvensin hänet jokaisella tietämälläni kirosanalla ja solvauksella, niilläkin, joita en ollut rohjennut edes ajatuksissani lausua. Se auttoi. Vapauduin isän otteesta, vaikka en lähettänyt viestiä. Aikuistuin lopullisesti unessani:

Isä tapansa mukaisesti mollasi jotakuta isoon ääneen, omaa lastaan — sisarustani. Tulipunainen, mieltä kääntävä raivo kohosi sisälläni. En aikonut kuunnella sellaista älytöntä roskaa sekuntiakaan. Aukaisin suuni. Kaikki hiljentyivät ja perääntyivät. Haukuin isän kylmän rauhallisesti lyttyyn. Ääneni oli selkeä ja tasainen. En hävennyt, vaikka sukulaisiani oli kuulemassa. Itse asiassa halusinkin kaikkien saavan tietää, millainen mato isäni todellisuudessa oli.

Varmuuden tunne tuntui hyvältä. Olin isäni yläpuolella, niin oikeassa kuin ihminen vain pystyi olemaan. Minun ei tarvinnut enää säästellä sanaakaan, ei pelätä hänen väkivaltaista käytöstään. Nautin, kun sain sivaltaa häntä. Se varsinkin aiheutti mielihyvää, että isä ei kyennyt saamaan sanaakaan suustaan. Hän vain tuijotti epäuskoisena ja voimattomana punan kohotessa kasvoilleen. Kokemani vääryys oli nyt vieraidenkin tiedossa.

Kun lopetin, isä nousi seisomaan. Hän veti pistoolin esille, osoitti sillä minua. Ase tärisi hänen kädessään. Joku huusi taustalla kauhistuneena. Toiset tuijottivat epäuskoisina isää ja minua. Hymyilin isälle halveksivasti. Ei hän kykenisi minua ampumaan.

Isä vain katsoi minuun nolattuna, paljastettuna ja häpäistynä, silmittömästä raivosta karrella. En tiennyt lainkaan, mitä hän tekisi tai miten tilanteesta pääsisi pois. Aikaa kului, ase edelleen osoitti minua. Sitten isä teki jotain sellaista, jota en osannut edes kuvitella — ampui itseensä monta laukausta, monta reikää rintaansa, ja kaatui hitaasti lattialle. Veri pulppusi verkkaisesti haavoista, valui pitkin vaaleaa paitaa.

Kukaan osannut tehdä mitään hänen avukseen. Kuulin kaukaa huutoa. Joku soitti hätäkeskukseen. Isä makasi lattialla jo kylmenneenä, kun syleilin häntä. Painoin poskeni hänen karheaa poskeaan vasten ja itkin. En olisi halunnut aiheuttaa isän kuolemaa.

Huomasin noustessani, että myös minulla oli rintakehälläni samat vuotavat luodinreiät. Katsoin niitä hämmästyneenä. Eikö kukaan huomannut, kuinka vakavasti olin loukkaantunut?

Heräsin uutena ihmisenä. Heräsin voittajana. Enää isä ei aiheuttaisi pelkoa. Enää en olisi lapsi hänet kohdatessani. Olisin mies. Uni osoitti minulle myös sen, että vaikka isä oli haavoittanut minua vakavasti, en ollut kivettänyt itseäni katkeruudella. Minussa oli anteeksiannon siemen. Se vain odotti oikeaa kylvämisen hetkeä, eikä maaperä ollut sille vielä otollinen.

Molemmat uneni olivat elämäni ja eheytymiseni virstanpylväitä. Ne todellistivat mieleni tiedostamattomat tapahtumasarjat ja muuttivat minua lähtemättömästi. Niiden jälkeen en ollut enää sama Juhani kuin aiemmin.

Rohkenin käydä Eeron kohtaamisen jälkeen kotona. Lähdin sinne vieraaksi, kuten Anne oli neuvonut. Lähdin vain käymään, en muuttamaan kotia kodiksi, vaikka salaa toivoinkin tuovani hitusen toisenlaisesta maailmasta. Kuvittelin edes vähän muuttuneen.

Olin väärässä. Kaikki oli ennallaan, paitsi kielenkäyttö. Se oli muuttunut entistä pöyristyttävämmäksi. Karkeuksia ja solvauksia syljettiin jatkuvasti. Talo oli täynnä perseitä ja mulkkuja; homot ja huorat matelivat vastaan, nelivuotias kutsui Saatanaa ja Perkelettä. Mitä isä teki? Kiroili itsekin. Ei ehkä samoilla sanoilla, mutta sieltä sen hyväksyminen lähti. Mitä äiti teki? Ei mitään. Hän vain katsoi alistuneena sivusta, kuinka hänen lastensa itsetunto nujerrettiin ja kuinka uskon viimeisetkin rippeet murenivat kulisseiksi.

Kaduin, että olin lähtenyt. Olin keväällä jopa pitänyt mahdollisena, että menisin kotiin uudistajana ja että voisin kantaa sinne sitä hyvää, jota olin itse saanut kokea — että vuosikausien kaunat voitaisiin unohtaa, pyytää ja antaa anteeksi. Se ei olisi onnistunut silloin. Olin varma, että saisin osakseni syyllistämistä, jos kertoisin kärsineeni isän käytöksestä. Minulle kenties sanottaisiin, että kaltaiseni kiusaaja oli sen ansainnutkin. Syyllisyyttä en kuitenkaan enää tuntenut. Olin ollut sellainen, jollaiseksi minut oli kasvatettu. Ymmärsin, etten saisi sisaruksiltanikaan tukea, ja siksi kotoa oli helppo lähteä.

Vaikka koti ei ollut turvapaikka, enää ei tuntunut, ettei minulla ollut mitään. Minulla oli paljon enemmän kuin monella muulla. Minulla oli minut, tieto siitä, mitä olin ja mihin minusta oli. Minulla oli tulevaisuus, sillä minä todella olin "aivan ihana ihminen, upea persoona", kuten eräs työkaveri oli sanonut ihailevasti. Sillä voimalla selviäisin ja menestyisin — ja ehkä samalla elämäni siunaus jakautuisi muidenkin rakennukseksi.

Näin kesän päätteeksi unta edellisvuoden työpaikastani:

Opettajienhuoneen ovi avautui ja sisään laitettiin poika, jonka äidillä oli kiire johonkin. Minun täytyi huolehtia lapsesta muutaman tunnin ajan. Otin itkevän pojan syliini ja rauhoittelin häntä. Itku loppui vähitellen. Pian hän näytti iloiselta. Tuntui hyvältä pitää häntä lähelläni. Minä pidin hänestä kovasti ja halusin sanoa sen ääneen.
— Olet tosi mukava poika, sanoin ja halasin häntä.
— Niin, hän kuiskasi ja hymyili onnellisena. — Minä tiedän sen.

Minä tiesin sen.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä