Hei kanssakärsijäni! Olen paniikkinen, vähän yli parikymppinen tyttö, jolla on paniikkihäiriö. Tässä toipumista ja lääkkeen tehoa odotellessani, on mieleeni herännyt muutamia kysymyksiä, jotka pohdituttavat. Paniikkihäiriöhän on suht. uusi tautiluokituksessa, mutta silti se on ikivanha selviytymiskeino. Esim. luolaihmiset. 1800-luvulla sellaisista oireista kärsiviä naisia nimitettiin hysteerisiksi; mikä lienee kuitenkin ollut jonkinasteista paniikkihäiriötä. Toki tuon ajan vaatetus ja teatraaliset pyörtyilykohtaukset olivat suosittuja, mutta uskallampa väittää,että paniikkikohtauksista ne naiset useissa tapauksissa kärsivät, Jos miettii tuon ajan naisen sosiaalista asemaa. Mutta tähän päivään. Paniikkihäiriö ilmenemismuotona ikivanha. Nykyään kuitenkaan ihmisen ei tarvitse suojutua pedoilta ja olla samalla tavoin valpas kuin luolaihmisen. Paniikki lienee siis käynyt tarpeettomaksi. Silti meillä, joilla paniikkihäiriö on; on jonkinlainen pelkotila koko ajan alttiina. Toisin sanoen pelkokeskus aivoissa on yli aktivoituneena koko ajan. Tässä tilanteessa syön itsekin koko ajan lääkettä, mutta koen olevani silti tuskien tiellä. En usko silti, että sairaus on mikään yhden asian summa, vaan luultavasti monenkin tekijän aiheuttama. Paniikin taustallahan lääketiede on epäillyt olevan koulupelkoa,serotoniinivajetta aivoissa, lapsuusiän traumoja yms. äkillisiä muutoksia elämäntilanteessa. Mutta itse tässä rupesin yksi ilta miettimään, että onkohan meillä paniikkihäiriöisillä jonkinlainen vääristynyt ja ennakkoluuloinen ajattelutapa? Tämä ei tietenkään kata kaikkia tapauksia, mutta esim. itselläni on kamalan ennakkoluuloinen asenne moniin juttuihin. Entäs sitten persoonallisuus. Onko persoonallisuudessamme jotakin sellaista, joka kenties vaikuttaa yhdessä perimän kanssa siihen, että olemme alttiimpia paniikkihäiriölle kuin ei-paniikkihäiriöiset? Onko paniikkihäiriöinen ihminen muita herkempi kaikkea kokemaansa ja näkemäänsä kohtaan? Itse ainakin koen olevani ollut jo lapsesta saakka erittäin herkkä, jopa yiherkkä. Ja mielikuvitus on ollut hyvinkin raju. Ehkä näillä ei ole mitään varsinaista suoraa vaikutusta, mutta jotenkin tuntuu, että minun kohdallani ne ovat yksi syy siihen miksi olen alttiimpi paniikille. Kyllä, lapsuuden ajan traumaattisia kokemuksia löytyy taustalta ja nopeita muutoksia että menetyksiä, mutta uskon, että olen jollain tapaa sellaista herkkää ihmistyyppiä. Niin, että mitä sanotte? kertokaa kokemuksianne. Itse uskon vahvasti, että meillä paniikkisilla on jokin tapa ajatella asioita katastrofaalisemmin. Olisimmeko taipuvaisia liioitteluun? Mene ja tiedä. Itse ainakin taistelen sairauteni kanssa vaikka se vaatisi pitkiä lääkehoitoja ja terapiaa. Olen saanut pahoja paniikkikohtauksia; ruvennut lietsomaan paniikkia sen jälkeenkin, vaikka mitään syytä paniikkiin ei ole. Sairaus on kuin paholainen, joka hyppii olkapäällä. Älkäämme antako sille perkeleelle valtaa, sillä sehän orjuuttaa yhä enemmän! Niin, helpommin sanottu kuin tehty. Otetaan kaikki tieto ja apu vastaan, mitä lääkäreillä ja terapeuteilla on tarjota. Voihan olla niinkin, että sairaus opettaakin meitä; kenties rennompaan elämänasenteeseen, kenties työstämään käsittelemättömiä tunteita. Herra olkoon kanssanne.
Paniikkihäiriön syyt??
Via Dolorosa
71378
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 4 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Jaa-a. Itse yliherkkä, ollut aina. Pelokas myös sekä katastrofien asiantuntija. Lapsuudessa ei mitään pahaa sattunut (suuria menetyksiä tm.), mutta olin jo tuolloin hyvin herkkä ja tulin helposti surulliseksi. Viime vuosina itsetunto heikentynyt, ja sattunut ikävempiä asioita kohdalle. Jossain vaiheessa vain ahdisti, nyt tullut oireet mukaan (hypervent., näön menetykset tai ei pysty keskittämään näköä, olotila vaihtelee ihmeellisestä hyväksi, jos en ajattele oireita niin ne helpottuvat, itkuisuus, herkkyys, masennus, ahdistus, sekoamisen pelko..) En osaa luottaa siihen, että minulla voisi olla "vain" paniikkihäiriö. Minulla on myös mahtava mielikuvitus ja pohdin kaikkea kaikilta näkökanteilta. Tämän vuoksi tuntuu, että pää hajoaa hetkenä minä hyvänsä. En osaa rentoutua. Minulla ei ole todettu paniikkihäiriötä, mutta sitähän tämän "olotilani" on pakko olla.
Hei, mene lääkärin juttusille, sinulla tuntuu kuvailusi perusteella olevan paniikin oirekuvastoa. Voit myös tehdä itse paniikkihäiriötestin, niitä saa netistä, kun laittaa paniikkihäiriön hakusanaksi. Jos tuo testi antaa osviittaa paniikkiin, on hyvä hakeutua lääkärin puheille. Paniikkiin on sinunkin syytä tarttua ajoissa, koska mörkö kasvattaa uusia mörköjä you know. Paniikkihäiriösi aste voidaan selvittää testillä. Lääkitys kannattaa ottaa, jos elämänlaatu huononee selkeästi. Paniikista ei tarvitse kärsiä, siihen on lääkkeet. Vaadi lääkäriä selvittämään, mikä on paras menettely juuri sinun tapauksessasi, sekä lääke. Älä jää yksin, tästä selvitään!
Olen käynyt jo juttelemassa ja hankin lisää apua.
Tein paniikkihäiriötestiä, mutta sen perusteella en ole varma onko minulla paniikkihäiriötä sillä "ensimmäisestä ryhmästä" en tunnistanut oireita omaan tilaani sopiviksi. Siis en ole huomannut sydämentykytyksiä tai sitten en ole kiinnittänyt niihin huomiota. En myöskään suun kuivumista. Yleensä ei ole myös hikoilua. Tärinää ja vapinaa saattaa lievästi olla....lähinnä niin, että olo tuntuu heikolta ja on vaikea kirjoittaa paperille tai tietokoneella.
Sikäli minulla voisi olla paniikkihäiriö, että oireet pahenevat jos ajattelen niitä. Ne saattavat toki tulla yllättäen. Pahoja kohtauksia minulla harvoin on ollut. Lievänä sellaista jatkuvaa ahdistuksen tunnetta. Ja välissä muutamia päiviä ilman ahdistusta.
Jossain kävellessä on välillä jalat puutuneet. Ihon pistely ym. on myös tuttua kuten myös sekoamisen pelko ja hengenahdistuksen (ei kuitenkaan pyörtymisrajalla). Alkoholi pahentaa oireita erittäin paljon.
Itse olen iloinen, ulospäinsuuntautunut ja älykäs. Tunnustaudun myös kontrollifriikiksi, eli olen tyytyväinen vasta, kun kaikki asiat ovat paikallaan, työ on tehty ym.
Koulussa aina tullut pelkkää kymppiä, vaikka olenkin taistellut tämän taudin kanssa kymmenen vuotta. Moni onkin ihmetellyt, miten olen sairaudestani riippumatta niin aikaansaava ja eteenpäin pyrkivä. Itse olen ajatellut, että eipä tässä muukaan auta kuin pyrkiä elämässä eteenpäin.
Silti elämäni on vaikea-asteisen paniikki- ja ahdistuneisuushäiriön takia erittäin rajattua, ja toivonkin, että jonain päivänä voisin tehdä ihan normaaleja asioita, joita muut ihmiset eivät edes tule ajatelleeksi, että ovat minunlaiselleni vaikeita.
Parempia aikoja odotellessa:
Tsemppiä meille kaikille!
elämässä. Osaatte suhtautua hyvin oireisiin. Ei muuta kuin kaikkea hyvää eteen päin! Minä olen päässyt entisestä paniikista.
Mä oon hirveesti pohtinut, mistä tää mun oireilu on saanut alkunsa, ja miksi juuri minä kärsin paniikkituntemuksista/ahdistuksesta helposti?
Mä olin kans lapsena aika herkkä, mielikuvistusta riitti. Mutta koin ainakin että lapsuuteni oli onnellinen, oli paljon kavereita jne. Olin ns.normaali lapsi. Iloinen, leikkivä jne.
Tullessani teini-ikään isäni alkoholinkäyttö alkoi olla todella ongelmallista, ja vaikutti monella tapaa muhun, äitiini ja siskooni. Siskoni kärsi bulimiasta, äitini oli muuten vain todella puhki, mä padoin (ilmeisesti) aika paljon asioita sisälleni, tukahdutin tunteitani, jota ahdistava/pelottava (pitkittynyt) tilanne aiheutti. Koin ilmeisesti oloni turvattomaksi, kun kaikki "vahvat" aikuiset olivat puhki. En liiemmin tukeutunut silloisiin kavereihini, vaan minä olin yhtä kuin selviytyjä. Ilmeisesti siinä oli paljon myös häpeästä kyse. Häpesin myös itseäni, koska kärsin oudoista pakkomielteistä.
Lukion vikalla sain paniikkikohtauksen, tai sellaiseksi sitä itse kuvailin. Se oli kyllä vain yksittäinen, mutta päällimmäinen ajatus mulla oli silloin, että nyt, NYT mä sekoan, lopullisesti. Eniten mulla oli juuri se sekoamisentunne. Aloitin pian sen jälkeen terapian, ja lääkityksen. Alussa otin pahimpaan paniikkiin rauhoittavaa, mutta tajusin ettei niiden kanssa kannata alkaa "leikkimään". Ssri-lääke alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa (cipralex, 10mg.) mutta samalla oloni muuttui zombimaiseksi (siis koin että juuri sen lääkkeen myötä niin kävi..ilmeisesti sivuvaikutus), ja oloni oli tosi lattea, ja mitäänsanomaton paska. Kuitenkin mulla oli takaraivossa pelko, etten enää selviä ilman lääkkeitä. Itkin paljon tilannettani, en enää kokenut tuntevani itseäni vähääkään. Olin tosi masentunut. Silloinkin pidin pahimman ahdistukseni sisälläni, häpesin/pelkäsin kertoa kavereilleni että olen alkanut syömään lääkettä. Söin varmaan noin vuoden lääkettä, kunnes halusin päästä siitä eroon sivuvaikutusten takia. Kuitenkin yhdistin lääkkeensyönnin persoonaani jotenkin, jos luovun lääkkeestä, mitä minulle jää "todellisesta" persoonastani lääkkensyönnin jälkeen. Koin siis että lääke jotenkin muutti mun persoonaa, olin paljon estottomampi kuin normaalisti, mielestäni liiankin...? Pelkäsin siis "miten olisin" ilman lääkitystä? (Muilla vastaavia ajatuksia?!)
Tästä on siis jo pari vuotta, kun tämä alkoi. Ekan lääkkeen jälkeen siis kokeilin vielä kolmea eri ssri-lääkettä, mutta jotenkin olo oli edelleen huono, enkä oikeen edes halunnut koskea niihin pillereihin.
Oon vaan alkanut miettiä, mikäköhän mun persoonassa on, kun vaikeuksien keskellä vetäydyn yksinäisyyteen enkä avaudu kunnolla. Paljon kyllä analysoin, mistä mikäkin johtuu, ja miksi olen tässä tilanteessa, mutta mun on vaikea "heittäytyä tähän elämään" siinä sivussa. Voiskohan mulla olla myös joku persoonallisuushäiriö? Muut miettinyt samaa? Tällä hetkellä ei oo lääkitystä, oon tässä perehtynyt enemmän noihin ravintoasioihin (Antti Heikkilän kirjoihin, yhdyn hänen mielipiteisiin...). Josko sitä kautta saisin jonkinlaista helpotusta. Töitä pitäis tässä etsiä, mutta usein sellanen olo, etten kykene siihen (?), ikäänkuin en "myöntäisi" että mulla on paniikkioireita, ja suurta voimattomuutta, ahdistusta ihmisten parissa. Mieluiten olisin vain paljon yksin, ja omassa rauhassa, ilman "stressitekijöitä", mutta en parikymppisenä voi alkaa erakoksi, elämä odottaa tuolla jossain koko ajan...
voi auttaa. Kaivakaa oma vahvuus esiin ja auttakaa toisianne. Ei itseä tarvitse väkisin muuttaa muuksi. Oma vahvuus pesii sisällä, ja kun on sopiva aika, voi muuttaa toimintojaan laajemmaksi, jos niin haluaa.