Olen 3 ja 1 vuotiaitten lasten äiti. Olen huomannut pinnani kiristyneen puolen vuoden aikana pahasti. Voitte kuvitella miten tuon ikäiset lapset sitä pinnaa koettelee varsinkaan kun eivät mitään hirveän rauhallisia ole. Mä räjähtelen päivittäin välillä pystyn kyllä itseni hillitsemään hammasta purren itku kurkussa ja joskus purskahdan hirveään itkuun. Eihän sekään ole lasten silmille sopivaa katsottavaa.. Pitääkö mun mennä hakemaan apua vai mikä ihme mua vaivaa..?
mitä tää on?
hermoheikko
6935
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
missä mies ja jos on: tukeeko? Onko isä, kasvatuskumppani, rakastaja?
Hain omalääkäriltä mietoja rauhottavia, aloin nukkumaan paremmin, pelkäsin lasteni puolesta vähemmän, kävin psykologilla, asetin ne rajat huutamatta ja tein lapsen kanssa talon säännöt. Väsy olet.
Voimia nousta ja muista helliä itseäsi.
2 ja 4 vuotiaiden äiti joka viime syksynä oli samassa tilanteessa
fyysinen väsymys :-) Nukutko tarpeeksi ym?
Muuten mulla oli samoin mutta taustalla oli myös piilevä lapsuuden trauma joka purkautui selittämättömänä aggressiona (huutona) lapsiini ja tätä kautta syyllisyys kasvoi aina vaan isommaksi, koin olevani väkivaltainen isäni jo pelkästään huutamalla, vaikka luulin jo painaneeni villaisella koko lapsuuden ja selvinneeni "voittajana" eli vahvana.
Älä ole liian vahva.
Ja luota neuvolan tätiisi, sitä kautta mä sain psykologini.
sama
Tuo kuullostaa tutulta..No väsynyt tietysti olen..mitäs muutakaan pienten lasten äiti voi olla. Haluan apua , olen halunnut jo pitkään, mutta en osaa sitä hakea tai ehkä en pysty on niin helppo vain esittää että kaikki on hyvin..pelkään että kaikki ympärillä romahtaa.Lapsuuden traumoja mullakin. Mies käy töissä, rakentaa ja harrastaa. On kaikin puolin kyllä ihana ja hyvä aviomies ja auttaa kotihommissa kun vain kiireiltään ehtii. Olen puhunut asiasta hänen ja joittenkin ystävien kanssa, mutta ei ne ole ymmärtäneet asian vakavuutta. Ja mieheltäkin tulee vain sellaisia kommentteja mitä luultavasti vain miehet voi suustaan päästää eli: "MINUN mielestäni meillä on kaikki ihan hyvin.." Siitäpä on turha enää hänen kanssaan puhua..
Olisin todella kiitollinen jos voisit kertoa siitä miten hait apua ja miten sitä sait.
Täällä on myös väsähtänyt äiti. Lapsia myös 2 meillä. Vanhempi, hyvin paljon vaativa kohta 4 vuoden ja nuorempi ½ vuoden iässä.
Oma uupumukseni johti ahdistukseen. Meillä ei miehestä juurikaan apua päivän askareihin saa, se on ainakin oma näkemykseni tällä hetkellä.
n. 3 viikkoa sitten valtava ahdistus täytti koko olemisen. Yritin saada miehelle puhuttua, mutta ainoa asia johon silloin pystyin oli itku. Soitin omalle terveydenhoitajalle ja onnekseni pääsin terveydenhoitajan juttusille samantien. Terveydenhoitaja oli tuttu jo lapseni odotuksen ajalta, joten hänelle puhuminen oli helppoa. Kuin ihmeenkaupalla pääsin vielä suoraan lääkärille, joka kirjoitti lähetteen mielenterveystoimistoon. Nyt olen käynyt kerran juttusilla ja jatkoa on luvassa jälleen tällä viikolla.
Tällä hetkellä voimavaroja on vähän paremmin taas. Tästä kiitos kuuluu erittäin rakkaille ystävilleni, jotka ovat jaksaneet kuunnella ja tukea.
Omalla kohdalla jaksamisen varmaankin vie äärirajoille taiteilu kahden lapsen rytmien yhteensovittelussa. Molemmat niin rakkaita, vaan itsensä jakaminen molemmille ei ole nyt aivan vielä hallinnassa. Myös parisuhteen eteen olisi paljon tehtävä. Tällä hetkellä tuntuu, että kauemmas vaan tulee toinen työnnettyä kokoajan.
mies ei aktiivisesti ole kotona. Lisäksi parisuhde- ja seksiongelmia mutta niihin olen nyt saanut miehen mukaan niin, että mentiin perheneuvolan kautta parisuhdeterapian jonoon.
Mä päätin että luotan neuvolatätiini, ja se kannatti. Jostain syystä kuvittelin myös että kaikki romahtaa jos näytän etten osaa/jaksa/ole tarpeeksi hyvä, tapahtuu jotain kamalaa, lapset viedään pois tms mikä näin jälkikäteen kuulostaa ihan naurettavalta! Se vaan on vaikea luottaa mihinkään jos perusturva ja luottamus on jo lapsena asetettu väärään uomaan.
Eikun soittamaan. Sanot just niin kuin susta tuntuu.
Mun psykologikeskustelut koko viime talven ajalta paljasti että mun hyväksi luulema parisuhde on kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen ja mies on käyttänyt valtaa henkisessä mielessä mm. pihtaamalla seksiä, tekemällä mitä huvittaa, mitätöimällä mun "huonon" henkilöhistorian, ja mä kun jouduin 3-vuotiaan kanssa tappelemaan ainoastaan perussäännöistä huutamalla kun kaikki muut tulivat toimeen lapsen kanssa (olivat aina samaa mieltä ja tekivät niinkuin 3v sanoo kaikessa) se herätti mut luulemaan että vika on minussa.
Psykologi auttoi mut huomaamaan että mun kasvatusäly on terveempi kuin mieheni, joka on aina saanut kaiken ja jonka perheessä ei ole totuttu negatiivisia tunteita näyttämään, niitä ei itseasiassa edes ole.
kirjoittele jos haluat!
se sama 2:n äiti
[email protected]
Juna pullollaan! Kai tää helpottaa kun lapset kasvaa.
2:n äiti