Olen vl-äiti ja käytän ehkäisyä sen takia etten jaksa enää alistua sille rasitukselle ja taakalle joka raskaana olemisesta jo tulee..lapsen tuleminen ei sinänsä ole minulle se suurin mörkö tässä asiassa mutta se että oman ruuminsa jotuu jatkuvasti uhraamaan sen puolesta..ei saa elää normaalia elämää ja olla esim. haluttavan näköinen (mitä se mieskään enää näkee sellaisessa arpisessa ja löysässä reppanassa) turha vedota sisäiseen kauneuteen ja rakkauteen tässä asiassa, kyllä se ulkonäkökin jokaiselle miehelle jotaki vaikuttaa vaikkei se suurin asia olekaan..(sorry vaan)
Kunnioitan naisia jotka voivat tämän asian kanssa elää sinuina ja nöyrinä ottavat kaikki herran lahjat vastaan..minusta ei vaan siihen ole..masentuisin varmasti täysin, en jaksaisi..mielenterveyteni pettäsi..ei ole ollut kaukana nyttenkään..
Haluan siis kommentteja kohtalotovereilta, miten olette jaksaneet ja miten olette ratkaisseet omakohtaisesti ongelmanne??
Kunnioitan naisia jotka voivat tämän asian kanssa elää sinuina ja nöyrinä ottavat kaikki herran lahjat vastaan..minusta ei vaan siihen ole..masentuisin varmasti täysin, en jaksaisi..mielenterveyteni pettäsi..ei ole ollut kaukana nyttenkään..
Haluan siis kommentteja kohtalotovereilta, miten olette jaksaneet ja miten olette ratkaisseet omakohtaisesti ongelmanne??
Vastaukset 31
Vanhimmat
että melkein suurin osa keskusteluista sivuaa ehkäisyä tällä palstalla, joten onko pakko tehdä asiasta aina uutta avausta. Pistä hakukentään sana ehkäisy,niin varmaan sieltä tulee sinulle tietoa ja voit kommentoida heidän kanssaan Hys hys on ainakin tehnyt aiheesta lukuisia aloituksia
Ei sitä jaksa monikaan aina kaivella noita vanhoja viestejä. Uusimmat ovat useimmiten kaikkien luettavissa. Vanhat ei jaksa kiinnostaa ihmisiä.
Olen kyllä tietoinen, ja selannutkin noita vanhoja viestiketjuja, mutta kun ne on jo niin pitkiäkin niin niistä alkaa olla vaikea poimia niitä asiallisia ja oikeaa aihetta käsitteleviä viestejä...SORRY VAAN!!
Eilen kiireissäni koitin jotenkin saada kirjotettua ja tuotua esille asian josta haluan keskustella, joten se on aika hatarasti muotoiltu, mutta kommentteja kuitenkin kaipaan..ja haluan tietää onko teitä muitakin jotka kipuilette tämän asian kanssa, ja miten olette jaksaneet??
motiivisi ehkäisyyn ovat kyllä omaa päätelmääsi.
Oman ruumiin palvonta on kyllä epäuskoisilla aika yleistä halua olla "haluttavan näköinen" mutta huonosti se sopii Jumalan lapselle. Eipä ole kyllä kovin kypsä mieskään jos hänelle on tärkämpää vaimon ulkonäkö kuin Jumalan lahjojen vastaanottaminen ja uskon säilyttäminen. Sitäpaitsi monien suurperheitten äidit eivät ole yhtään "rupsahtaneen" näköisiä.
Sitten sanot "masentuisin" "mielenterveyteni pettäisi". Teet jo etukäteen itsellesi diagnoosin jolla puolustelet ratkaisuasi. Missä on lapsenusko? Missä on luottamus Jumalaan: "ei hiuskarvakaan putoa päästänne teidän Taivaallisen Isänne tietämättä. Missä Jumalan sanassa on luvattu että elämä olisi aina helppoa tai pelkkää myötämäkeä. Mikä on normaalia elämää? Kyllä minusta on täysin normaalia että odottaa lasta. Mistä sinä sitäpaitsi tiedät, antaisiko Jumala sinulle vielä lapsia?
Itselleni on siunattu iso perhe joka on jo "lentänyt pesästä" ja aina olen saanut kokea, että Jumala on antanut voimat jokaiseen päivään.
Kyllä minä olisin masentunut jos olisin alkanut elää synnin luvallisuudessa, se olisi ollut paljon suurempi taakka kuin lasten saaminen. Kas kun puhdas omatunto on paras päänalunen.
elää noin. Minusta kuitenkin tuntuu, että tämä lapsi asia on ihmisille enemmän tai vähemmän vaikea. Välillä olen toivonutkin että olisin rupsahtanut ettei ukolle edes kelpaa niin eipähän tarvi synnyttää...;) Itse olen uupumus/masennuksen läpi käynyt ja jossain määrin olen toipilas vieläkin. Pahinta on ollut täydellinen unettomuus. Viisi vkoa kun valvot pötköön ja lääkkeetkään eivät meinaa tehota niin ovat vitsit kyllä vähissä. Minulle oma jaksaminen on tällä hetkellä kaikista tärkeintä. Menee jopa uskon edelle. Välillä mietinkin, että kummasta luovun uskostani vai mielenterveydestäni, niin loppu olin. Haluaisin kyllä molemmat. Minusta minä tekisin kyllä suuren synnin jos en pikku hiljaa ala ymmärtämään, että myös minun elämäni on tärkeä. Myös se on tärkeää miten minä jaksan. Kuka ottaa sitten vastuun jos minä en kykenisikään enää lapsiani hoitamaan? Välillä on tuntunut, että olen ollut täysin pettynyt lupauksiin "niin on sinun päiväsi kuin on voimasi" yms. Koska päiviä on ollut että niitä voimia ei ole ollut. Itse en ole tehnyt itselleni etukäteen dignoosia, eetä masentuisin. Kyllä tilenne oli jo pahasti päällä ennenkuin tajusin mistä on kyse. Sitten jos on ollut sitä lapsenuskoa ja luottamusta Jumalaan, mutta onkin joutunut pettymään? Tuntuu ettei Jumala näe, eikä kuule, eikä vastaa vaikka kuin rukoilen. Ja on joutunut pettymään, että kuormaa on enemmän mistä näillä eväillä selviän. Välillä tuntuu itsestä, että lapsi asia on sellainen, etten kykene sitä täyttämään. Minulta vaaditaan liikaa. Ja kyllä uskovainenkin voi masentua vaikka olisi miten puhdas omatunto. Olen ollut itse keskustelu ryhmässä, jossa olin ainut uskovainen. Sain osakseni melkoista ryöpytystä. Minulta tivattiin juuri tätä, että eihän uskovainen voi olla masentunut. Alkaako mielentervyskin olemaan uskomisen ehto? Kun sinulla on mielenterveys ongelmia, et voi olla uskomassa? Masennuksen suosta selvinneenä olisin kyllä mieluummiin ruma ja rupsahtanut, mutta terve ja elämänmyönteinen kuin päin vastoin.
"
-Oman ruumiin palvonta on kyllä epäuskoisilla aika yleistä halua olla "haluttavan näköinen"
-Eipä ole kyllä kovin kypsä mieskään jos hänelle on tärkämpää vaimon ulkonäkö kuin Jumalan lahjojen vastaanottaminen
-Sitäpaitsi monien suurperheitten äidit eivät ole yhtään "rupsahtaneen" näköisiä.
-Missä Jumalan sanassa on luvattu että elämä olisi aina helppoa tai pelkkää myötämäkeä
-Kyllä minusta on täysin normaalia että odottaa lasta.
"
Ottamatta kantaa itse asiaan haluan kuitenkin sanoa etei viestisi heijastele isompaa yritystä ymmärtää toista naista.
Jos itsellesi on ihan sama miltä näytät tai miltä oma kehosi näytää. Tai jos sinulle raskaudet sujuvat ilman fyysisiä ongelmia niin ok.
Silti aloittajan viesti heijastelee täysin normaaleja tunteita mitä raskauden aikaisiin muutoksiin tulee. Täysin normaalia on ettei äitiyden tuomat muutokset ole vain positiivisia. (henkilän oma subjektiivinen näkemys asiasta joka on kiistaton).
Tuskin kyse on mistään kehon palvonnasta vaan siitä että keho ei tunnu omalta. Se ei toimi niin että voisi tuntea olonsa normaaliksi.... Tietenkin ne naiset joilla hormoonitoiminta ei vaikuta olennasiesti mieleen ja jolla muutenkin palautuminen raskauden rasituksista tapahtuu nopeasti voivat vähätellä niiden ongemia joilla raskaudesta seuraa yhtä ja toista mikä ei ole "normaalia"....
En ole kylläkään sanonut että mieheni olisi sitä mieltä etten kelpaa hänelle ja että hänen mielestään olisin ruman näköinen mikäli synnytän ja odotan vielä monta lasta...en vaan usko siihen että miesten mielestä se on OIKEASTI ihan täysin niin ettei sillä ole MITÄÄN VÄLIÄ minkä näköinen on.
Minä en kylläkään jaksa oikein uskoa siihen että Jumala antaa lapsia jokaiselle juuri niin paljon kuin kukin jaksaa, miksi sitten on näitä uskovaisia äitejä, jotka ovat ihan mielialalääkkeiden varassa, tai muuten vaan täysin hermoraunioita...miten Jumala on sallinut sellaista?
Enpä tietenkään voi olla varma että niitä lapsia vielä annetaan minulle, mutta todennäköisyys on suuri.. kuten varmaan tiedät..
Minulla on huono omatunto ja se vaivaa minua lähes päivittäin, mutta tiedän että minulla olisi vähintään yhtä kurja olo jos olisin raskaana...raskaana ollessani meidän parisuhde on aina kärsinyt..meillä ei käytännössä ole hyviä päiviä raskaana oloni aikana ollenkaan, en saa itseäni ajattelemaan siitä mitään positiivista, eikä miehenikään jaksa sitä etten ole ollenkaan oma itseni raskausaikana..en vaan kykyene siihen, masentaa ja ajattelen vaan kokoajan sitä kuinka kamalaa se raskaana oleminen on. En henkisestikään nauti siitä olotilasta ollenkaan vaikken välittäisi fyysisistä muutoksista lainkaan..
Jatkuva raskaana oleminen ja synnyttäminen tuntuvat minulle niin ylivoimaisilta etten tiedä mitä tekisin...haluan kuitenkin olla uskomassa ja en haluaisi tehdä syntiä..ilman ehkäisyä jos olen niin en voi nauttia seksistä ollenkaan raskaaksi tulemisen pelon takia, mikä taas sitten tietenkin vaikauttaa parisuhteeseen. Selibaattiko olisi minulle se oikea vaihtoehto, naisena siihen melkeempä pystyisikin, mutta mies ei varmasti lähde sellaiseen ja siinä olisi parisuhdekin sitten mennyttä.
Luuletko oikeasti, että Jumala vaatii sinua
uhraamaan mielenterveyden synnytysten tähden? Ei Jumala mitään sellaista vaadi vaan ihmiset.
Neuvon: toimi niin, että säilytät uskon. Usko on sitä, että uskoo Jeesuksen kuolleen sinunkin syntiesi tähden. Eikä mitään muuta siihen päälle.
Fyysisesti ja henkisesti terve äiti on koko perheelle parhaaksi. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, eli jo syntyneitä lapsia, ja rakasta itseäsi niin että voit pitää huolta itsestäsi ja lapsistasi!
Jeesus käskee ottamaan ristin ja seuraamaan häntä, mutta hän myös lisää "minun taakkani on sovelias". Ja fariseuksille: "te laskette ihmisten selkään taakkoja joita ette itse ole valmiita sormellannekaan liikauttamaan". Jatkuvat Pakkosynnytykset jotka tuhoavat koko perheen hyvinvoinnin ovat mielestäni tuollainen farisealainen taakka.
Minun omatuntoni ei kestäisi sitä, että en toivo lasta jonka synnytän. Lapsia on tullut sitten parin-kolmen vuoden välein, vaikka useamminkin varmasti saisin jos tahtoisin. Olen varma, että vaikka en synnytäkään vuosittain, minulla on silti lupa uskoa. Siitä en luovu.
..itse olen ainakin tähän asti palautunut hyvin ja paljonkaan ei ole raskauksista jälkiä jäänyt, joten sekään ei minua "pleota" että minä rupsahtasin totaalisesti, mutta se raskaana oleminen aina uudestaan ja uudestaan, kun niitä normaaleja päiviä jää raskauksien väliin niin vähän, vaikka nopeasti palautuukin; kilot lähtevät, ei juurikaan arpia, mutta kun saisi vaan olla silloin tällöin edes pari vuotta imettämättä, pahoinvoimatta ja muutenkin normaalissa olotilassa. Sitä toivon ja sen takia olen ehkäisyyn päätynyt, kun en muutakaan keksi....:(
Mielestäni ehkäisyä ei pidä käyttää kevyin perustein. Jos lääkäri suosittelee, on selvää, että ehkäisyä tms. pitää käyttää. Masennus tai muu lääkärin toteama mielenterveydellinen ongelma on myös vakavasti otettava asia.
Ulkoisten syiden vuoksi en ehkäisyä suosittele, senhän omatunto on sinulle kertonutkin.
En sano että teen oikeen jos/ kun käytän ehkäisyä, mutta haluan oikaista sinua että olenko sanonut että käytän ehkäisyä "ulkoisten syiden" takia??..otin ne vain yhdeksi esimerkiksi.
Minun päätökseni ehkäisyn suhteen kypsyi, koska en enää henkisesti jaksa sitä jatkuvaa pyöritystä..raskaana, synnyttämään, imetystä kaksi kuukautta ja taas raskaana, jolloin rumba alkaa taas alusta..
Meillä parisuhde ja koko perhe-elämä kärsii aina raskausaikanani..minun mielestäni myös minun hyvinvoinnillani ja jaksamisellani on suuri merkitys ja se on mielestäni tärkeää että äiti jaksaa hoitaa ne lapsensa joita hänellä jo on ja minä henk. kohtaisesti haluan yrittää pitää itseni, parisuhteeni ja perhe-elämämme suht tasapainoisena...
Meillä vaimoni ei jaksa hoitaa lapsia. Hän ei haluaisi lisää lapsia mutta hän ei uskalla sitä sanoa ääneen. Itse olisin valmis käyttämään ehkäisyä mutta hän ei voi ajatellakkaan sitä. Se on kuulemma suuri synti. Kertokaapa joku mikä synti se on?
Noo kuitenkin meille syntyy lapsia joka toinen vuosi säännöllisesti. Lapset on ylivilkkaita koska vaimo ei jaksa pitää järjestystä yllä sinä aikana kun itse käyn töissä. Töistä kotiin tullessa saa pelätä, että montako lasta on hukassa tällä kertaa. Itse pärjään kyllä lasten kanssa. Aikuisen kanssa tilanne on toinen:)
Tällaista meillä. Ei ole aina herkkua elämä. Noo onneksi tätä ei kestä kuin seuraavat 20 vuotta. Sitten se alkaa helpottamaan.
mies hyväksyisi ehkäisyn jaksamiseni takia. Meillä myös minulle on asia ollut paljon vaikeampi. En varmaan ikinä pyty sitä täysin hyväksymään. Mikä on se mittari että nyt olet tarpeeksi burn out, voit ehkäistä? Välillä en suostunut lainkaan mihinkään kanssa käymiseen puolison kanssa, koska tiesin että uutta raskautta en voi ajatellakkaan ja ehkäistäkkään ei voi. Tilanne on ollut niin raastava kun ei edes toisen kainaloon uskalla mennä. Kaikki läheisyyskin on ollut ihan jäässä. Kaikista eniten tympii nämä " kun minäkin jaksan synnyttää 14 lasta, kaikki muutkin jaksaa". Ja jos päälle epäillään uskoa, kun sitä epäilee itsekkin, että en varmaan ole oikein uskomassa kun asia on niin vaikea. Itselleni olen luvannut, että ikinä en saata enää itseäni siihen jamaan missä olen ollut. Sitä olotilaa en toivo pahimmalle vihamiehellekkään. Sitä en sano, ettenkö koskaan voisi synnyttää ja odottaa lasta. Mutta kyllä minun pitää ensin itse jaksaa.
;)...sepä se.. minuakin se hirvittää..jos sitä kestäisi vain muutaman vuoden niin sen kestäisi vaikka sinnillä..mutta kun se on käytännössä koko elämä...se aika elämästäsi jolloin ikänsä puolesta kaikki olisi parhaimmillaan;työ, ammatti, mahdollisesti rahatilanne, terveys, jaksaminen.Sitten kun lapset ovat lentäneet pesästä..niin annetaanko enää välttämättä elinpäiviä elää sitte sitä autuasta aikaa jolloin olisi aikaa myös toisille...harrastuksille, omalle uralle, jos nyt urasta voi enää edes siinä vaiheessa puhuakaan...(voi olla jo melkeempä liian vanha päästäkseen enää kunnolla mukaan työmarkkinoille)
..että milloin tilanne on tarpeeksi "paha" ja voi ehkäistä? Kun ei keneltäkään ulkopuoliseltakaan uskalla mennä kysymään että teenkö oikein ´jos alan ehkäistä, koska en kertakaikkiaan henkisesti jaksa jos tulen taas raskaaksi.
Tilannetta pahentaa vielä se, että itse kun pärjäisi melko vähälläkin seksielämällä, eli käytännössä ei edes tarvisi ehkäistä kun voisi säädellä sen itsekin milloin on "ei kiitos" kun tietää että on hedelmällinen aika kk..(mikä kylläkin on ehkäisyä periaatteessa siinä missä pillerit tms...mutta kuka voi pakottaa harrastamaan seksiä kun eihän sitä voi edes haluta jos tietää tuloksen..??)...mutta kun mies ei hyväksy taas sitä, mikä on ihan ymmärrettävääkin...on niitä meillä nimittäin seksittömiäkin kausia ollut, jolloin sen parisuhteessa heti huomaa..jatkuvasti pitää riidellä...:(
Mielestäni on väärin saattaa lapsia maailmaan vaikka oma henkinen terveys on pettämässä. Meillä ei ole sukulaisia hoitamassa lapsiamme samoin kuin joillakin on.
myös käytännössä yksin perheemme kanssa. Oma suku on kaukana. Miehen suku lähellä , mutta elämän tilanteet ym.sellaisia, että ei voi oikein heille lapsia sysätä. isovanhemmat ovt sellaisia, että kiva tulla lasten synttäreille pienen paketin knssa, mutta eipä paljon muuta. Ja minähän ne lapset olen synnyttänytkin, niin mitäpä tässä ruikutan. Välillä oli aika jollaoin lapset olivat päivähoidossa osan viikkoa, että sain levätä. Kyllä se lepo viidentoista vuoden jälkeen maistuikin. Mutta sekin tuntuu järjettömältä, kun kunnalta on pitänyt apua "ruinata" ja kohta oot taas samassa jamassa ruikuttamassa. Kotiapua kunnalta ei enää saa. Ainut vaihtoehto on päivähoito. Tosi vaikeita asioita joiden syvyyttä ei ymmärrä ennen kuin itse on rotkon pohjalla. Jotenkin lohdullista kuitenkin, että en ole tuntemisteni kanssa yksin. Muutkin ovat samaa kokeneet.
Mulla on hyvin samankaltaisia tuntemuksia tästä lapsi asiasta. Niin kauan mietin, pohdin pähkäilin ja tuskailin, että lopulta oli pakko kääntyä ihan asiantuntijan puoleen keskustelemaan siitä ahdistuksesta. Rukoilin ja rukoilin voimia, että jaksaisin edes hoitaa lapset, joita jo oli, puhumattakaan siitä, että jaksaisin nauttia heidän olemassa olostaan. Kun kyselin, mitä tulee tehdä, kun on oikeasti loppu, minulle vastattii n että Jumala kyllä antaa voimia tarpeen mukaan. Ja kun kysyin, kuka hoitaa lapset, jos en itse ole enää vastuullinen heitä hoitamaan, niin joku tulee ja hoitaa lapsemme.
Itselleni juuri odotusaika oli pahinta. Ei fyysisesti, vaan henkisesti. Tunsin, että olen jopa "huijannut" miestäni, koska en ollut enää ollenkaan se sama ihminen, kenen kanssa hän meni naimisiin.
Omatuntoni ei sallinut enää jatkaa sillä tiellä, joka oli ajamassa minut pois elämästä. Niinpä jouduin lähtemään vl-uskosta. Kun uuden raskauden pelko poistui elämästäni, aloin pikkuhiljaa palautua ennalleni. Nyt näen elämässäni suuren siunauksen. Jumala on ollut hyvä ja antanut voimaa käydä läpi elämän suuria koettelemuksia, mutta myös kantanut niiden läpi.
suurin ongelma onkin kun pitää jättää usko. Eihän muuten ongelmaa olisikaan. Pelottavaa...
motiivi. Noinhan juuri sielunvihollinen kertoo, että lapsia tulee varmaan joka vuosi, ei ole omaa aikaa rahaakaan ei ole niin paljon, ammatti kärsii rupsahdatkin jne
Mutta ei elämä ole noin yksioikoista. Tunnen monia isonkin perheen äitejä jotka ovat tehneet työuran lasten ohessa. Ja vaikka et menisi töihin, sinulla on oikeus viedä lapsesi kunnalliseen hoitoon vaikka muutamaksi päiväksi viikossa että saat levätä tai vaikka viideksi päiväksi jos olet niin väsynyt ettet yksin jaksa, viikonloppunahan on mieskin auttamassa samoin illalla.
Toisekseen kun isommasta päästä lapset kasvavat tilanne helpopttuu oleellisesti, kaikkein tukalimmat vuodet ovat kun kaikki ovat pieniä.
Pyydä itsellesi apua, myös kotiin saa lastenhoitajia melko pienellä rahalla koska kunnasta saa siihen tukea.
Sanot, kun lapset ovat lentäneet pesästä annetanko enää välttämättä elinpäiviä - toisaalta kyllä voimme kuolla huomennakin ja mikä on silloin tärkeintä, eikö se että on synnit anteeksi.
jokaiselle varmaan tulee noita tuntemuksia mutta ei kannata antaa viholliselle valtaa. Itselleni lapset syntyivät peräperää ja ajattelin etten jaksa, mutta en rohjennut toimia vastoin omaatunoani ja yhtäkkiä Jumala ei antanutkaan enää lapsia ja ehdin olla kauan työelämässä.
Koettelematonta uskoa ei ole, siinä ei ole meidän autuutemme että meille syntyy lapsia, mutta kenellekään Raamattu ei anna lupaa toimia Jumalan tahdon vastaisesti. Lapset ovat Herran lahja - eikä Raamatussa tätä ole peruttu vaikka monet taitavat niin luulla.
Parempi vähän vaivaa kantaa ja luottaa Herran hyvyyteen, tyytyen siihen mitä antaa Hän laupiaasti lapsilleen. Ei Isältämme taivaassa tarpeemme ole salassa, sanoo virrentekijä.
ole kyllä ollut suuremmin tuollaisia kiusauksia, riittääkö rahat, ne riittää, kärsiikö ammatti, ei kärsi kun en ole työelämään kerennyt, oman ajan suhteen olen ollut vähään tyytyväinen. Rupsahtanutkaan en pahemmin ole, imetys vie kilot välillä turhankin tehokkaasti. Tottakai ikä tekee tehtävänsä oli lapsia tai ei. Mutta oma jaksaminen...kun kokee ettei tästä päivästä ,hetkestä selviä. Onko se aina sitä sielunvihollisen saarnaa? Eikö uskovainen saa kuunnella omaa tuntemustaan ja oloaan? Jos minulle neuvolassakin suostellaan jo pientä paussia oman jaksamisen takia, onko se vain sielunvihollisen puhetta? Meillä on ollut kotiin palkattuna lastenhoitaja ja lapset ovat välillä olleet hoidossakin. Mutta sit sitä miettii, että eihän niitä voimien mukaan tulekkaan kun pitää apuvoimia palkata.
naisella on oikeus kuunella omaa mieltään ja kehoaan. Tehkää se fyysisessä mielessä. Ei näistä keskustelluista asioista saa missään nimessä tulla uskon ehtoja, eikä uskosta este terveelle elämälle. Jos olette lukenut palstan aiempia keskusteluja nuorten raastavista kotioloista johtuvista mielenterveysongelmista, niin sekin antaa vähän ulottuvuutta keskusteluun. Meillä on vastuu niistä lapsista, joita maailmaan saatamme.
se, että usko tulisi jättää? Siionissa näihin lapsiasioihin viitataan todella useasti erilaisissa yhteyksissä. Ehkäisy yms. asiat puhututtaa paljon ja sioonissa annetaan neuvoja näihin asioihin. Itselläni on asiaan tietynlainen retorinen suhtautumistapa. Kaikkien lasten vastaanottaminen lahjoina on puhetta, jota käytöntö ei täysin aina vastaa. Eletään uskossa niin, että se antaa meille turvaa ja lohtua ja ohjaa elämäämme hyvään, ei anneta vaikeiden asioiden viedä meitä pois uskosta. Annetaan itsellemme oikeus tehdä henkilökohtaisia valintoja ja kuunnella itseämme.
lupa erilaisuuteen. Emme ole kaikki samasta muotista tehtyjä. Meitä on siunattu erilaisilla persoonilla ja henkisillä sekä ruumiillisilla voimilla. Ei meidän tarvitse olla yli-ihmisiä.
Liikkeessämme on luotu kuva normi vl-äidistä, johon muotiin kaikkien naineiden naisten tulisi mennä. Mutta eihän asia ole näin. Eläkää kukin niin, että voitte olla tyytyväisiä ja "seistä selkä suorassa" uskossanne.
Onpas täällä pinnallisesti ajattelevaa porukkaa.... tuli ensimmäisenä mieleeni noista viesteistä...
Kaiken pitäisi olla aina mahtavaa ja helppoa, nytkö vasta te olette huomanneet että elämä on välillä rankkaakin...
Eläkää sellaista elämää mitä teille annetaan elättäväksi, siis en osaa edes sanoin kertoa sitä mitä mielessäni liikkuu kun luin noita kommenttejannne..
Ymmärrän todellakin se että on rankkaa kun on paljon lapsia ja pitäisi jaksaa moneen suuntaan olla menossa...mutta kun oikeasti luottaa siihen että taivaan Isä auttaa niin silloin kaikki tuntuu kevyemmältä kannettavaksi.
Ja rupsahtaa voi vaikkei yhtäkään lasta ole maailmaan saattanut.. on nimittäin omakohtaista kokemusta asiasta.. ei se elämä ole välttämättä helppoa kun niitä lapsia ei olekaan...
Sinulla ei itsellä taida olla yhtään lasta??
Noin minäkin ajattelin niin kauan kunnes menin naimisiin ja aloin saada niitä lapsia, ja konkreettisesti tiesin mitä se on. Olen jopa ollut aika kovakin sanomaan että mitä ne meikäläiset äidit valittaa ku on niin rankkaa...menisivät vaan joka paikkaan ja tekisivät kaikkea....voi niiden lastenki kans kulkea...jne...sitä mieltä minäkin olen ennen ollut...mutta kun sen itse kokee niin sitten vasta tietää mitä se lasten hoito saati raskausaika ja synnyttäminen oikeasti on...SORRY VAAN!
juuri oikea neuvomaan toista jolla ei ole hajuakaan koko asiasta? Itse ihmettelin kanssa "lapsettomana" miks joku ei tee niin tai näin, miks se ei voi siivota kun on niin sotkuista jne. Jos ajatellaan vaikka , että nämä lapset mitä meillä on olisivat sijaislapsia meille. Meille kuulusi varmaan lakisääteiset vapaat, saisimme varmaan auton käyttöön, mieheni ei kävisi töissä vaan hänen työtänsä olisi hoitaa näitä sijaislapsia, kävisikö meillä kenties siivooja, tällä lapsimäärällä varmaan yksi ylimääräinen hoitajakin tarvittaisiin jne. Mutta nyt hoidetaan kaikki itse, yksin. Varmaan huostaanottojenkin määrä vähentyisi, jos ennelta ehkäistäisiin ongelmia. Neuvolapalveluita supistetaan, kodinhoitajia ei saa... Kyllä välillä meinaa usko ja järki loppua. ;) Eräs tuttavani kerran tuumasi " kun itsellä ei ole lapsia, on paljon hyviä neuvoja, kun on lapsia on välillä neuvoton".
Ei millään pahalla, mutta itselläni kyllä tuntuu pahalta, kun väität pinnalliseksi ihmistä, jota et tunne. Ei se elämä ole mitenkään sen helpompaa tai ruusuisempaa kuin ennen päätöstäkään, samaa työtä se on kuin ennenkin. Mutta suurin ero on siinä, että nyt lapsillamme on myös äiti, joka jaksaa hoitaa, rakastaa, ottaa syliin. Tätä et varmaan ymmärrä, kun et itse ole samassa jamassa ollut, mutta yritä edes.
Minä kyllä elän juuri sitä elämää, joka minulle on annettu elettäväksi. Vai etkö sittenkään itse luota Jumalaan? Kyse on vain siitä, että meidän täytyy löytää omalle kohdalle juuri ne avut, joita taivaan Isä antaa. Edelleenkin luotan siihen, että taivaan Isä auttoi ja auttaa, kun voimat loppuu.
Et kai kuvittele, että kaikki äidit, jotka pohtii näitä kysymyksiä, olisivat jotenkin ulkonäkökeskeisiä. Lasten paras ja oma mielenterveys on yleensä ne päälimmäiset kysymykset.
En vähättele ollenkaan sitä taakkaa mikä on lapsettomilla. Toivon sydämestäni aina lapsia juuri niille, joilla on halua ja voimaa niitä hoitaa.
että noilla ajatuksillasi voisit joskus tarjota auttavaa kättä jaksamisen kanssa kamppailevalle kanssasisarellesi? Hyvä se on osotella ja neuvoa, mutta jos Käytännössä pitäisi jotain tehdä, niin eipä mitään tapahdu.
Raamattu ei kiellä ehkäisyä.
ai ei vai?Sinulla ei ehkä ole aivan oikeaa tietoa asiasta, tai sitten vain erehdyt..
Raamatussa sanotaan että sallikaa lasten tulla minun tyköni ja ÄLKÄÄ ESTÄKÖ HEITÄ..
Miten sitten tämän kohdan tulkitset?
Minusta tässä sanotaan juuri asia niin suoraan.