En valita yksinäisyyttäni, koska tämä on aikaa, jolloin saan olla elämässäni ensimmäistä kertaa yksin. Kun en asu kotona, äitini ei ole enää hoputtamassa, arvostelemassa ja purkamassa keski-iän stressiään minuun. Olisi tietysti kiva, jos minulla olisi ystävä/ystäviä, mutta parempi näin kuin että joku olisi vainoamassa! Nyt voin vasta hengittää. :)
Mutta syyt sille, miksi olen nyt yksin, tajuan varsin hyvin. Kaikki lähtee kotoolta.
Minulla on ollut kavereita, mutta en ole pystynyt olemaan heidän kanssaan, kun kohteluni on ollut niin ala-arvoista. Niinpä olen pistänyt yhteydet lopulta kokonaan poikki. Olen ollut vuosikaudet puolustuskyvytön ja tietenkin sellaista ihmistä on kohdeltu miten sattuu. Syy sille, miksi olen antanut ihmisten kävellä ylitseni, tulee kotoolta. Minua on alistettu. Isäni on alistanut minua, jopa niin, etten olisi saanut hänen kaiken raivoamisen ja huutamisensa jälkeen sulkea huoneeni ovea pienen pienellä "klongs"-äänellä, vaan minun olisi järkyttyneenä ja vihaisena pitänyt ovikin sulkea hyvin hiljaa ja varovaisesti (ultra-varovaisesti!). Siitä seurauksena on ollut se, että olen ollut valmis antamaan ihmisten tehdä itselleni Ihan Mitä Tahansa.
Tiedän mitä teen. Kosto elää. Isäni saa tekonsa anteeksi vasta sitten, kun kuolee. Jos hän ei ole kuollut siihen mennessä, kun saan jonain päivänä miesystävän, tulen miesystäväni kanssa isäni luokse selvittämään menneisyyden asioita. Miesystäväni saa pidellä isääni paikallaan sillä aikaa, kun mottasen oikein kunnolla päin naamaa ja potkin hänen vatsansa kipeäksi. Ai niin, ja revin tietenkin hiuksista. Ihminen saa sen, mitä tilaa. Isäni ei ole osannut olla minulle vanhempi millään tavoin, vaan on kohdellut minua täysin vailla mitään empatiaa -kuin vihamiestänsä kohdellaan.
Puolustuskyvyttömyys on siis tullut isäni kautta osaksi persoonaani. Toinen asia, joka on johtanut minut yksinäisyyteen, on ollut puhumattomuus vieraiden ihmisten kanssa. En uskalla puhua tuosta noin vain vieraille ihmisille, kun äitini on haukkunut minut puhumiseltani maanrakoon. Olen kuulemma hänen mielestään kuiva paskanjauha, ja jos puhun, rasitan muita ihmisiä sillä hetkellä (heidän ei tee mieli kuunnella, äitini mukaan). Kun tuntee itsensä puhumiseltaan pelkästään tylsäksi ja rasittavaksi, ei tule niin helposti sanoneeksi kenellekään vieraalle ihmiselle yhtään mitään! Siihen se muihin tutustuminen sitten tyssää. Minulla pitäisi olla todella hyvä päivä, jotta puhuisin vieraille ihmisille niitä näitä (niinkuin ihmiset yleensä tekevät!). Aikaisemmin tein rohkeasti niin ja sainkin lisää tuttavia. Nyt kyky siihen on poissa. Olen itselleni liian ankara.
Yksinäinen olen. En kuitenkaan pahoittele yksinäisyyttäni niin kamalasti, koska nyt saan sentään ottaa täyden vastuun elämästäni. Vuosi sitten kun asuin vielä kotona, äiti yritti "käydä yliopistoa kanssani". Pakotti menemään tentteihin paikalle, jopa sellaisiin, joihin en ollut yhtään lukenut. Äiti hoputti ja marisi päivästä toiseen (milteinpä hetkestä toiseen) minulle, viedän opiskelumotivaationi ja luottamukseni itseeni opiskelijana. Viime vuosi eli ensimmäinen opiskeluvuoteni yliopistossa meni tavallaan hukkaan, minun painien kotona olevien ongelmien kanssa.
Sen vain sanon, että tajuan nykytilanteeni erittäin hyvin. Syyt ja seuraamukset menneisyydestä. Aikaisemmin kuvittelin, että tämä on minun henkilökohtainen persoonani olla puolustuskyvytön ja että minut on tällaiseksi koko loppuiäkseni tuomittu. Mutta ei vaatinut kuin muutaman pienen miettimistuokion, kunnes alkoi hoksata todellisia asioita.
Mutta syyt sille, miksi olen nyt yksin, tajuan varsin hyvin. Kaikki lähtee kotoolta.
Minulla on ollut kavereita, mutta en ole pystynyt olemaan heidän kanssaan, kun kohteluni on ollut niin ala-arvoista. Niinpä olen pistänyt yhteydet lopulta kokonaan poikki. Olen ollut vuosikaudet puolustuskyvytön ja tietenkin sellaista ihmistä on kohdeltu miten sattuu. Syy sille, miksi olen antanut ihmisten kävellä ylitseni, tulee kotoolta. Minua on alistettu. Isäni on alistanut minua, jopa niin, etten olisi saanut hänen kaiken raivoamisen ja huutamisensa jälkeen sulkea huoneeni ovea pienen pienellä "klongs"-äänellä, vaan minun olisi järkyttyneenä ja vihaisena pitänyt ovikin sulkea hyvin hiljaa ja varovaisesti (ultra-varovaisesti!). Siitä seurauksena on ollut se, että olen ollut valmis antamaan ihmisten tehdä itselleni Ihan Mitä Tahansa.
Tiedän mitä teen. Kosto elää. Isäni saa tekonsa anteeksi vasta sitten, kun kuolee. Jos hän ei ole kuollut siihen mennessä, kun saan jonain päivänä miesystävän, tulen miesystäväni kanssa isäni luokse selvittämään menneisyyden asioita. Miesystäväni saa pidellä isääni paikallaan sillä aikaa, kun mottasen oikein kunnolla päin naamaa ja potkin hänen vatsansa kipeäksi. Ai niin, ja revin tietenkin hiuksista. Ihminen saa sen, mitä tilaa. Isäni ei ole osannut olla minulle vanhempi millään tavoin, vaan on kohdellut minua täysin vailla mitään empatiaa -kuin vihamiestänsä kohdellaan.
Puolustuskyvyttömyys on siis tullut isäni kautta osaksi persoonaani. Toinen asia, joka on johtanut minut yksinäisyyteen, on ollut puhumattomuus vieraiden ihmisten kanssa. En uskalla puhua tuosta noin vain vieraille ihmisille, kun äitini on haukkunut minut puhumiseltani maanrakoon. Olen kuulemma hänen mielestään kuiva paskanjauha, ja jos puhun, rasitan muita ihmisiä sillä hetkellä (heidän ei tee mieli kuunnella, äitini mukaan). Kun tuntee itsensä puhumiseltaan pelkästään tylsäksi ja rasittavaksi, ei tule niin helposti sanoneeksi kenellekään vieraalle ihmiselle yhtään mitään! Siihen se muihin tutustuminen sitten tyssää. Minulla pitäisi olla todella hyvä päivä, jotta puhuisin vieraille ihmisille niitä näitä (niinkuin ihmiset yleensä tekevät!). Aikaisemmin tein rohkeasti niin ja sainkin lisää tuttavia. Nyt kyky siihen on poissa. Olen itselleni liian ankara.
Yksinäinen olen. En kuitenkaan pahoittele yksinäisyyttäni niin kamalasti, koska nyt saan sentään ottaa täyden vastuun elämästäni. Vuosi sitten kun asuin vielä kotona, äiti yritti "käydä yliopistoa kanssani". Pakotti menemään tentteihin paikalle, jopa sellaisiin, joihin en ollut yhtään lukenut. Äiti hoputti ja marisi päivästä toiseen (milteinpä hetkestä toiseen) minulle, viedän opiskelumotivaationi ja luottamukseni itseeni opiskelijana. Viime vuosi eli ensimmäinen opiskeluvuoteni yliopistossa meni tavallaan hukkaan, minun painien kotona olevien ongelmien kanssa.
Sen vain sanon, että tajuan nykytilanteeni erittäin hyvin. Syyt ja seuraamukset menneisyydestä. Aikaisemmin kuvittelin, että tämä on minun henkilökohtainen persoonani olla puolustuskyvytön ja että minut on tällaiseksi koko loppuiäkseni tuomittu. Mutta ei vaatinut kuin muutaman pienen miettimistuokion, kunnes alkoi hoksata todellisia asioita.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Ja anteeksi tekstin kuivuudesta. Tässä on matteusvaikutus: kun kerran tajuaa olevansa kuiva, tilanne vain pahenee entisestään. Tulee vuosi vuodelta entistä teennäisemmäksi ja kuivemmaksi.
Älkää kirjoittako tänne kommentteja: "En jaksanut lukea, oli niin tylsä teksti". Pahoitan siitä mieleni. :(
Yliopistolla on varmaan psykologi jonka kanssa voi puhua, niin ei tarvitse YKSIN painia ongelmien kanssa.
En asu enää kotona, se on suuri helpotus. Mielestäni pitkävihaisuus (varsinkin aiheesta) kuuluu ihan normaalien ihmisten elämään, varsinkin täällä suomalaisessa kulttuurissa.
Olen juuri tajunnut, mikä olen. Olen tavallinen ihminen. En puolustuskyvytön, kuten aikaisemmin ajattelin. Tiedän tilanteeni syy-seuraus-suhteet. Mihin tarvitsisin enää apua, kun olen vihdoin perillä asioista? Siihenkö, että tunnen itseni kuivaksi? No mutta, eihän kukaan ihminen ole täysin tyytyväinen itseensä. Se johtuu juuri nimenomaan toisten ihmisten antamasta kritiikistä. Vai tiedätkö sinä yhtäkään ihmistä, joka olisi Täysin, 100 prosenttisen tyytyväinen omaan itseensä?
Olen vihainen ainoastaan sille henkilölle, joka sen ansaitsee, enkä muille ihmisille, joilla ei ole osaa eikä arpaa. En tarvitse mielestäni siksi terapiaa.
Vihan tunne on ihan ymmärrettävää, mutta oletko tosissasi sen kanssa että aiot kostaa isällesi?
Toisaalta jo pelkän kyseisen ihmisen näkeminen iljettää niin paljon, etten toisaalta tiedä.....
ymmärrän hyvin tilanteesi.... itse elän elämääni nykyään päivä kerrallaan ja täysillä, koska olen vihdoin tajunnut että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi. minä jaksan kuunnella, minä jaksan jutella ihan mistä vaan. minua pidetään usein kaveripiirissäni sinä ihmisenä jonka luokse tullaan kun joku asia painaa ja halutaan jutella ja jauhaa asiat selviksi. jos haluat, niin voitais kirjoitella sähköpostia ja jutella asioista... voisi olla sinullekkin hyväksi. en tietenkään sinua tunne, mutta olisin valmis tutustumaan...:)
terveisin
tuleva ystäväsi?
mutta en tarvitse. Olen parantumaan päin puolustuskyvyttömyydestäni, koska olen alkanut tajuta asioiden oikeata laitaa.
ihan miten haluat.... ajattelin vain. kaikki kyllä järjästyy... toivotan sinulle jaksamista! elämä voittaa lopulta!
on menneisyydesään kipeitä asioita, jotka kuulostavat ulkopuolisesta entistäkin hirveämmiltä. Harva niitä vain tänne kirjoittaa. Mutta minä olen poikkeus. :)
"elämä voittaa lopulta!"
Kiitos tuenannosta. Uskon, että sinä olet mukava persoona, mutta kipeiden asioiden tuominen päivänvaloon kertoo tavallaan jo niiden voittamisesta. Toisin sanoen, en häpeä sitä että tunnen itseni kuivaksi -tiedän että se johtuu pelkästään olosuhteista, en häpeä sitä että minulla on ollut huono isä -tiedän, ettei se ole lainkaan minun vikani jne. Ymmärrän asioita nyt aikuisena enemmän kuin lapsena, enkä tarvi siksi mielestäni asioista keskustelua.
Kiitos kuitenkin sinulle, kun luit viestini ja rohkaisit! :)
en nyt tarkoittanut että puhuttaisi vain ongelmista, vaan olisin valmis juttelemaan ja vaihtamaan mielipiteitä ihan kaikista asioista. olisihan se kiva itsekkin odottaa viestiä... :) mutta tämä on tietenkin sinun päätöksesi, ja oli se mikä tahansa hyväksyn sen täysin! :)
elämä ottaa välillä koville ja jokaisella on omat luurankonsa kaapissa. minullakin on omat luurankoni joista olen päässyt suurimmaksi osaksi ohi. kavereita ei ikinä voi olla liikaa, joten ihan sillä ajattelin sitä sähköpostien vaihtamista... :)
Ei tuo ollut ollenkaan kuivaa tekstiä. Mä ainakin luin koko pätkän tylsistymättä :). No, sä olet vielä nuori ja elämä edessä. Ehkä löydät vielä uudelleen sen kyvyn keskustella ja tutustua muihin ihmisiin.
Mukava kuulla, että teksti oli siedettävää.
Jos ei olisi tuollaista äitiä, ei tulisi edes ajatelleeksi koko asiaa, että onko nyt mielenkiintoinen vai ei...
Mun tapauksessa alkoholisti isä on tuottanut päänvaivaa. Siihen vielä päälle monen vuoden koulukiusaamiset ja muut jutut. Kyllähän sitä tulee vetäydyttyä kuoreensa, kun huont kokemukset painaa mieltä. Mutta silti se positiivinen asenne elämään on onneksi jäänyt. En pistäisi yhtään pahakseni jos saisin ystävän/ystäviä.
Valmiiksi latistettuna ja lyötynä on hyvä jatkaa elämää, tiedän kokemuksesta. Kuin TV-shop tarjous: ei siinä vielä kaikki että olet kiusattu ja nolattu, saat boonuksena kantaa mukanasi vihaa, pelkoa ja katkeruutta samaan hintaan.
Sympatiani aloittajalle.
No, mitä ajattelit tehdä asialle? Tilanne on se mitä on, ja ei ole olemassa muita vaihtoehtoja kuin ne, jotka ovat käytettävissäsi.
Esimerkiksi voisit yrittää sopia välejäsi vanhempiin. Asia olisi sillä korjattu. Hienoa, jos niin käy.
Ehkä korjaaminen ei onnistu, tai se ei muuta mitään. Vaikka monesti sanotaan "ovathan he sentään vanhempiasi", jollakin voi yksinkertaisesti olla tyhmät vanhemmat.
Silloin asia pitää pystyä jättämään taakseen. Et voi jatkaa opiskeluja, työnkäyntiä tai elämää yleensäkään kovin hyvillä mielin jos jatkuvasti esimerkiksi mietit isällesi kostoa. Tai siis jos nuo asiat painavat sinulla huolena vuodesta toiseen. Ymmärrätkö että tilanne voi silloin jatkua niin kauan, että elämä kuluu oikeasti ohi.
Jos et asiaa pysty sen kummemmin ratkaisemaan, ehkä voisit alkaa enemmän vain "omaa elämääsi" ja antaa vanhempien kanssa harmittelujen olla mennyttä elämää. Yksi lisävaihtoehto tässä on se, että annat vanhempiesi myös "kuulla kunniansa", eli kerrot heille kuinka kusipäitä tai elämääsi turmelleita he ovat olleet. Tämä voi helpottaa taakkaasi ja saat "tilit tasattua".
On ehkä muitakin vaihtoehtoja joita en nyt vain saanut mieleeni. Ei ole kuitenkaan ainakaan hyvä että jätät asian kokonaan auki jolloin se jää haittaamaan elämääsi. Isällesi kostaminen väkivallalla saattaa myös aiheuttaa käytännön ongelmia, esim. saatat saada syytteen tai joutua suljetulle osastolle.
Sanoisin, että viestisi oli mielestäni todella mielenkiintoinen. Ei ollenkaan tylsä. Harva täällä erittelee syvemmin elämäänsä..
Niin, minäkin olen jollain tavalla puolustuskyvytön, mutta en täysin. Vielä muutama vuosi sitten, pyrin välttelemään kaikkia konflikteja ja riitoja. Pelkäsin jääväni aina alakynteen. Sen verran sisua musta löytyi kyllä silloinkin, että jonkun verran sain puolustettua itseäni. Huomasin myös aika jännän reaktion, kun hyvin nuorena, en puolustanut itseäni oikein lainkaan, niin nyt kun samoille henkilöille sanoinkin vastaan, niin minä olin se, josta tehtiin hankala, toisia syyttelevä henkilö. Mulla on lähipiirissä muutama hyvin hallitseva ihminen, joille ei koskaan saisi sanoa vastaan. Jos sanot vastaan, se otetaan henkilökohtaisena loukkauksena, ja ihmetellään, mikä mua vaivaa, kun pitää väittää vastaan, vaikka kertoisin vain oman vastakkaisen mielipiteeni.
Mulla on myös ongelmia sen kanssa, että pidän monasti juttujani tylsinä. Mun oma äiti ei mua pahemmin kuuntele, niin että kai mulle on jäänyt joku trauma siitä, ettei mun asiat olekaan tärkeitä. Äiti kuuntelee lähinnä silloin, kun itse ensin jotain on kysynyt. Tuo piirre on minusta todella loukkaava. Puhelunkin hän aloittaa usein omilla kuulumisillaan ja murheillaan.
Osaan kyllä kertoa, miltä minusta tuntuu, mitä olen tehnyt jne, mutta jos asiani olisi vähänkin pidempi, jätän sen usein kertomatta, jos vähänkään koen, ettei toista voisi kiinnostaa. Joskus olen väkisin jotain juttua yrittänyt kertoa, ja on todella loukkaavaa, kun huomaa, ettei itselle tärkeä asia kosketa toista millään tavalla, vaan siihen suhtaudutaan olan kohautuksella! Niinpä useinmiten annan toisten hoitaa puhumisen.. Usein äitini tai pari kaverianikin keskeyttää, jos alan jotain juttua selittämään. Että enpä taida kovin mielenkiintoinen olla!
Minunkin isäni on alkoholisti. Hänellä on myös narsistinen persoonallisuushäiriö, ja ties mitä muitakin häiriöitä..
Olen saanut kärsiä henkisestä ja fyysisestä väkivallasta isäni taholta ensimmäiset 12 elinvuottani. Nyt olen 24-vuotias, ja olen myös tullut siihen tulokseen, että tämän hetkiset ongelmani johtuvat siitä miten isäni kohteli minua. Siihen päälle vielä koulukiusaamiset yläasteella ym..
Opiskelen ammattikorkeassa, ja elämä on muutenkin ihan mallillaan, mutta kärsin masennuksesta ja yksinäisyydestä.
Tässä os. jos haluaa mailailla ja ystävystyä:
[email protected]
Jaksamista kaikille! =)
itse olen ollut yksinäinen jo 20vuotta minulla ei ole kotona kuin yksi kissa jolle juttelen. töitä ei ole tulen juuri ja juuri toimeen rahoillani jotta voin maksaa vuokran ja muut laskut :( olen ajatellut itsemurhaa jo monen monta kertaa mutta aina olen päätynyt siihen että se ei ole ratkaisu. toivotan sinulle hyvää jatkoa ja onnea
hei ajattele nyt vähän kissaas miltä siitä tuntuu jos tapat ittes.