Jokaisen kuuluisi arvostaa itseään, koska jokainen ihminen on oma, korvaamaton, ainutlaatuinen yksilönsä.
Kerronpa oman tarinani.
En ole pystynyt hyväksymään itsessäni seuraavia asioita: puheliaisuus, asioiden vakavasti ottaminen ( = aitous ) ja pituus. En usko, että hyväksyisin nuo edelleenkään täysin, mutta nyt tajuan, että on olemassa ihmisiä, jotka pitävät kyseisistä asioista minussa minun puolestani. En ole törmännyt sellaiseen ihmiseen vielä, mutta uskon sellaisia olevan. Ihmisiä, joka ihastuvat minuun "kokonaisena pakkauksena".
Minun äitini aivopesi minut uskomaan, että puheliaisuuteni olisi toisen ihmisen rasittamista. Aloin hävetä sitä, että puhuin aina iloisesti paljon, ja yritin väkisin pitää suuni supussa. Mutta se oli vaikeata sotia omaa perusluonnettaan vastaan. Puhumisen tarpeeni kuitenkin pysyi minulla ihan samanlaisena! Häpeä oli kova, kun huomasin että olin taas elämäniloisesti jotakin höpöttänyt. Ajattelin nolostuneena että "voi ei, nyt menetän tuon ihmisen. Hän ei enää halua olla kanssani tekemisissä, kun jauhan päivästä toiseen p:tä". Itkin paljon omassa huoneessani sille, miksen voisi olla hiljainen, kiehtova ja salaperäinen persoonaltani. Sellainen ihminen, joka puhuisi vain vähän, ja jonka jokainen sana olisi kuin musiikkia korville (niin mielenkiintoinen!). Nykyään kyllä tajuan, ettei tuonkaltaista ihmistä ole edes olemassa. :D Tavoittelin siis mahdottomia ja siitä tuli hyvin paha mieli minulle. Yritin mukautua äitini vaatiman muotin mukaiseksi.
Häpesin myös sitä, että olin aito enkä lapsellisen teennäinen, koska äitini haukkui minua silloin sellaiseksi "joka ottaa asiat typerän vakavissaan". Tajuan nyt jälkeenpäin, että tuo on puhdasta kateutta! Äitini on hiljainen tuppisuu, joka ei juuri koskaan innostu keskustelemaan. Hänelle minun eloisa ja avoin luonteeni oli liian vaikea kohdata. Kateus oli taattu. Lisäksi olen ollut lapsesta lähtien hyvin aito (en tosin enää niin, johtuen heikosta itsetunnosta), johon äitini ei ole ehkä koskaan kyennyt itse! Ilmankos muuta aitouteni pitää viedä minulta haukkumalla typerän tosikoksi. Karismani lähti siinä samalla. :( Nykyään sanon vieraiden ihmisten kuullen vain muutaman vaivaisen lauseen eikä kenelläkään ole hinkua tutustua minuun, toisin kuin ennen joillakin ihmisillä oli.
Kun kasvoin nuoreksi, kauniiksi naiseksi, johon muutama opettajakin ihastui, äidilläni oli kova hätä keksiä keino sille, kuinka en olisikaan hänen silmissään "nuori, kaunis nainen". Hän takertui pituuteeni. Sanoi, että mallit ovat ainoastaan siksi pitkiä, jotta vaatteet tulisivat esille eivätkä siksi, että pituus olisi naisella mitään niin kaunista katseltavaa. Minä hölmö uskoin. Kun katselin äitini kanssa malli-/missikisoja, hän aina toitotti kuinka vähemmän vaihtoehtoja 180 senttisillä neidoilla olisikaan, kun miehet eivät pidä pitkistä naisista. Tällaista paskaa sain kuulla. Kaverini vahvistivat asiaa. Aloin ujostella pituuttani. Luonnollisestihan ihminen nauttii isosta koostaan (en tarkoita läskiä kokoa) siinä missä pakasuista hiuksistaan esimerkiksi. Ihminen on aika pieni kappale maailmankaikkeudessa ja mitä isompi, sen parempi. Tarkoitan, että sen mukavampaa on itsellä olla, kun on iso ja näyttävä. Mutta äidilleni ei käynyt se, että nautin nuorena naisena pitkistä, hoikista, gasellimaisista jaloistani. Hän haukkui ne epänaisellisiksi. Väsähdin ulkonäköni arvosteluun ja aloin syödä kaikkea moskaa (roskaruokaa) niinsanottuun "suruuni". Lihosin ja en ollut enää kaunis. Siinä vaiheessa äitini keksikin, että pitkä nainen on ihan yhtä ok kuin minkä pituinen hyvänsä. Kehotti vieläpä olemaan ylpeä pituudestaan. no, nyt oli vaikea olla ollenkaan ylpeä ulkonäöstään, kun oli iso ja läski. Mutta äitini siitä vain hyvin mielin tuumasi, että "olet ihan hyvä. Nyt olet jo sen ikäinen että voit olla tuon kokoinen. Enää et ole ylipitkä". Mutta kauneuteni oli kadonnut. =(
Olen huomannut, että äitini hyväksyy minut vain silloin, kun en ole hänelle uhkaksi millään tavalla. Nykyisin kun olen esimerkiksi paljon hiljaisempi kuin aikaisemmin (johtuen kompleksista), hän sanoo painostavasti: "No mene, mene ihmisille puhumaan jo! Et saa kavereita, jos et mene joukkoon mukaan ja höpisi niitä näitä". On vaikeaa uskoa, että puheliaisuuteni on ok, samoin pituuteni, koska äidin nykyiset rohkaisut eivät enää auta, kun paskaa on syötetty takaraivoon sellaiset useampi vuosi!! Tiedän, että joitakin ihmisiä vetävät puoleensa isokokoiset naiset, jotka höpöttävät paljon, mutta itse en hyväksy itseäni sellaisena. Minut on aivopesty,siitä se johtuu. :(
Anteeksi tekstini pituus. Kenenkään ei ole todellakaan pakko lukea :)
Mutta nyt tähän positiiviseen puoleen... Minä tiedän, että jotkut ihmiset pitävät puheliaista höpöttäjistä. Jotkut haluavat olla reippaiden ja elämäniloisten ihmisten lähettyvillä. Minä olen sellainen. Pohjimmiltani. Joskus saatan puhua liikaa, mutta tiedän, tiedän että on olemassa ihmisiä joita ei se häiritse. Tiedän myös ettei "vakavuuteni" häiritse kaikkia, vaan osa pitää siitä ominaisuudesta minusta. Tiedän myös, ettei pitkä nainen ole ollenkaan huono, vaan on paljon tunnettuja pariskuntia, joissa nainen on kooltaan runsas (en tarkoita kuitenkaan lihavaa..).
Tiedän, että on ihmisiä, joiden makuun olen "koko pakkauksena". Niin luonne kuin ulkonäkönikin. Mutta se, mikä minua häiritsee, on etten nauti tällaisena olemisesta kuitenkaan. Minulle ei ole herkkua olla tällainen. Haluaisin, että olisin jollakin tavalla itsestäni ylpeä. Haluaisin ne "vanhat linssit", joilla katsella itseäni. Aikaisemmin en kärsinyt yhdestäkään piirteestä itsessäni.
Kerronpa oman tarinani.
En ole pystynyt hyväksymään itsessäni seuraavia asioita: puheliaisuus, asioiden vakavasti ottaminen ( = aitous ) ja pituus. En usko, että hyväksyisin nuo edelleenkään täysin, mutta nyt tajuan, että on olemassa ihmisiä, jotka pitävät kyseisistä asioista minussa minun puolestani. En ole törmännyt sellaiseen ihmiseen vielä, mutta uskon sellaisia olevan. Ihmisiä, joka ihastuvat minuun "kokonaisena pakkauksena".
Minun äitini aivopesi minut uskomaan, että puheliaisuuteni olisi toisen ihmisen rasittamista. Aloin hävetä sitä, että puhuin aina iloisesti paljon, ja yritin väkisin pitää suuni supussa. Mutta se oli vaikeata sotia omaa perusluonnettaan vastaan. Puhumisen tarpeeni kuitenkin pysyi minulla ihan samanlaisena! Häpeä oli kova, kun huomasin että olin taas elämäniloisesti jotakin höpöttänyt. Ajattelin nolostuneena että "voi ei, nyt menetän tuon ihmisen. Hän ei enää halua olla kanssani tekemisissä, kun jauhan päivästä toiseen p:tä". Itkin paljon omassa huoneessani sille, miksen voisi olla hiljainen, kiehtova ja salaperäinen persoonaltani. Sellainen ihminen, joka puhuisi vain vähän, ja jonka jokainen sana olisi kuin musiikkia korville (niin mielenkiintoinen!). Nykyään kyllä tajuan, ettei tuonkaltaista ihmistä ole edes olemassa. :D Tavoittelin siis mahdottomia ja siitä tuli hyvin paha mieli minulle. Yritin mukautua äitini vaatiman muotin mukaiseksi.
Häpesin myös sitä, että olin aito enkä lapsellisen teennäinen, koska äitini haukkui minua silloin sellaiseksi "joka ottaa asiat typerän vakavissaan". Tajuan nyt jälkeenpäin, että tuo on puhdasta kateutta! Äitini on hiljainen tuppisuu, joka ei juuri koskaan innostu keskustelemaan. Hänelle minun eloisa ja avoin luonteeni oli liian vaikea kohdata. Kateus oli taattu. Lisäksi olen ollut lapsesta lähtien hyvin aito (en tosin enää niin, johtuen heikosta itsetunnosta), johon äitini ei ole ehkä koskaan kyennyt itse! Ilmankos muuta aitouteni pitää viedä minulta haukkumalla typerän tosikoksi. Karismani lähti siinä samalla. :( Nykyään sanon vieraiden ihmisten kuullen vain muutaman vaivaisen lauseen eikä kenelläkään ole hinkua tutustua minuun, toisin kuin ennen joillakin ihmisillä oli.
Kun kasvoin nuoreksi, kauniiksi naiseksi, johon muutama opettajakin ihastui, äidilläni oli kova hätä keksiä keino sille, kuinka en olisikaan hänen silmissään "nuori, kaunis nainen". Hän takertui pituuteeni. Sanoi, että mallit ovat ainoastaan siksi pitkiä, jotta vaatteet tulisivat esille eivätkä siksi, että pituus olisi naisella mitään niin kaunista katseltavaa. Minä hölmö uskoin. Kun katselin äitini kanssa malli-/missikisoja, hän aina toitotti kuinka vähemmän vaihtoehtoja 180 senttisillä neidoilla olisikaan, kun miehet eivät pidä pitkistä naisista. Tällaista paskaa sain kuulla. Kaverini vahvistivat asiaa. Aloin ujostella pituuttani. Luonnollisestihan ihminen nauttii isosta koostaan (en tarkoita läskiä kokoa) siinä missä pakasuista hiuksistaan esimerkiksi. Ihminen on aika pieni kappale maailmankaikkeudessa ja mitä isompi, sen parempi. Tarkoitan, että sen mukavampaa on itsellä olla, kun on iso ja näyttävä. Mutta äidilleni ei käynyt se, että nautin nuorena naisena pitkistä, hoikista, gasellimaisista jaloistani. Hän haukkui ne epänaisellisiksi. Väsähdin ulkonäköni arvosteluun ja aloin syödä kaikkea moskaa (roskaruokaa) niinsanottuun "suruuni". Lihosin ja en ollut enää kaunis. Siinä vaiheessa äitini keksikin, että pitkä nainen on ihan yhtä ok kuin minkä pituinen hyvänsä. Kehotti vieläpä olemaan ylpeä pituudestaan. no, nyt oli vaikea olla ollenkaan ylpeä ulkonäöstään, kun oli iso ja läski. Mutta äitini siitä vain hyvin mielin tuumasi, että "olet ihan hyvä. Nyt olet jo sen ikäinen että voit olla tuon kokoinen. Enää et ole ylipitkä". Mutta kauneuteni oli kadonnut. =(
Olen huomannut, että äitini hyväksyy minut vain silloin, kun en ole hänelle uhkaksi millään tavalla. Nykyisin kun olen esimerkiksi paljon hiljaisempi kuin aikaisemmin (johtuen kompleksista), hän sanoo painostavasti: "No mene, mene ihmisille puhumaan jo! Et saa kavereita, jos et mene joukkoon mukaan ja höpisi niitä näitä". On vaikeaa uskoa, että puheliaisuuteni on ok, samoin pituuteni, koska äidin nykyiset rohkaisut eivät enää auta, kun paskaa on syötetty takaraivoon sellaiset useampi vuosi!! Tiedän, että joitakin ihmisiä vetävät puoleensa isokokoiset naiset, jotka höpöttävät paljon, mutta itse en hyväksy itseäni sellaisena. Minut on aivopesty,siitä se johtuu. :(
Anteeksi tekstini pituus. Kenenkään ei ole todellakaan pakko lukea :)
Mutta nyt tähän positiiviseen puoleen... Minä tiedän, että jotkut ihmiset pitävät puheliaista höpöttäjistä. Jotkut haluavat olla reippaiden ja elämäniloisten ihmisten lähettyvillä. Minä olen sellainen. Pohjimmiltani. Joskus saatan puhua liikaa, mutta tiedän, tiedän että on olemassa ihmisiä joita ei se häiritse. Tiedän myös ettei "vakavuuteni" häiritse kaikkia, vaan osa pitää siitä ominaisuudesta minusta. Tiedän myös, ettei pitkä nainen ole ollenkaan huono, vaan on paljon tunnettuja pariskuntia, joissa nainen on kooltaan runsas (en tarkoita kuitenkaan lihavaa..).
Tiedän, että on ihmisiä, joiden makuun olen "koko pakkauksena". Niin luonne kuin ulkonäkönikin. Mutta se, mikä minua häiritsee, on etten nauti tällaisena olemisesta kuitenkaan. Minulle ei ole herkkua olla tällainen. Haluaisin, että olisin jollakin tavalla itsestäni ylpeä. Haluaisin ne "vanhat linssit", joilla katsella itseäni. Aikaisemmin en kärsinyt yhdestäkään piirteestä itsessäni.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ompas sulla vittumainen äiti ollu.
Mulla on taas sellanen että mä puhun liikaa paskaa vaikka oikeasti olen aika en nyt sanoisi hiljainen mutta sellainen joka puhuu vain kun on todella iskevää asiaa. Tai ainakin haluasian olla sellainen.
Kiitos, kun luit viestini.
Kysyn sulta... Minkälainen siis haluaisit olla? Puhelias vaiko hiljainen? En ole varma, ymmärsinkö oikein, siksi kysyn.
Haluaisin olla hiljaisen puhelias .. lol.
Eli hyvin usein huomaan puhuvani täyttä sontaa. Asian ei edes kiinnosta minua, eikä kiinnosta heitäkään joille sen kerron.
Olen huomannut että asiat jotka kiinnostavat minua myös kiinnostavat myös muitakin.
En haluaisi olla mikään hölösuu. Puhua vain silloin kun on hyvää asiaa ja hyvää "läppää". Mutta sehän on vain niin ettei sitä tule minulta kovin usein ja siksi saatan vaikuttaa hiljaiselta.
Ja kompsensoidakseni tätä hiljaisuutta minä muutun joksinkin muuksi kuin itsekseni ja puhun paskaa, koska en kestä hiljaisuutta kun kukaan muukaan ei puhu. Heh
Ei ole sinun "vikasi" (jos sitä voi miksikään viaksi edes sanoa), että on hiljaista. Jos ei toinen puhu, miksi täytyisi sinunkaan puhua? Jokainen päättäköön itse, puhuuko vai ei.
Minulla on ollut yhdessä vaiheessa täsmälleen sama ongelma. Pelkäsin toisen seurassa jopa yhtä ainutta hiljaista hetkeä. Se ahdisti aivan käsittämättömästi. Pääsin kyseisestä ongelmasta pois sillä, kun vahingossa keskityin yhteen toiseen ongelmaan. Se oli: "Kukaan ei jaksa kuunnella minua, ketään ei yksinkertaisesti se mitä sanon". Tämä vei kokonaan pois väkinäisen puhumisen yrittämisen.
Mutta kyllä olen sitä mieltä, että puheessa laatu on ehdottomasti tärkeämpää kuin määrä. Tai sanotaan näin: mitä parempi laatu, sitä enemmän jaksaa kuunnella. Joten puheen määrällä ei sinällään ole yhtään mitään väliä! Jos puhuu esimerkiksi pelkästään tylsiä, niin mielellään sanoo asiansa mahdollisimman lyhyesti.
Sinua ei tunnu haittaavan se, että omien sanojesi mukaisesti "jauhat p:tä" ihmisten parissa. Sinulle on ilmeisesti tärkeämpää se, että sanottavaa riittää kuin se, että puheenaihe olisi mikään mielenkiintoinen. Mutta sanon vain sen, että kun noin vaatimattomasti suhtaudut sanomaasi ja niin nöyrästi yrität parhaasi, välittämättä lainkaan lopputuloksesta, saattaa olla että Sinä oletkin juuri nimenomaan mielenkiintoinen muiden silmissä! Kun ei yritä puhuessaan liikoja, vaan on aito ja "nöyrä" (hyväksyy sen, että voi epäonnistua eli kuulostaa kuivalta), yleensä silloin ihminen on juuri mielenkiintoisimmillaan. Kuulostaa kreisiltä, mutta niin se usein menee. Mitä vähemmän yrittää olla mielenkiintoinen, sitä enemmän on sitä. Mielenkiintoisuus tulee aitoudesta, ja sitä aidompi on, mitä vähemmän yrittää mitään. Eli toisin sanoen, en usko että jauhat ollenkaan p:tä, vaikka itse niin tulkitsisit.
Omituinen äiti sinulla kyllä on..
Jokainen ihminen on kuka on jos joku toinen ei pidä siitä minkälainen olet älä välitä siitä, on monia ihmisiä jotka varmasti pitävät sinusta juuri sellaisena kuin olet
Kyl sä itsees tyytyväinen olet ja tiedät hyvin olevas kaunis, sen huomaa miten kirjotat ittestäs. "pitkät ja gasellimaiset sääreni" selvästi ihailet itseäs. Ei sul ole hajuakaan millasta on oikeesti vihata ittees =/.
hävetä itseäs. Ite tykkään niinku sanoit, elämänilosista ja reippaista ihmisistä, ehkä koska oon ite hiljanen hissukka, jota hävettää avata suunsa tai ees kattoa ihmisiä silmiin. mä oon pienestä asti kasvanu häpeämään itteeni ja nään itteni jotenkin ihan vääristyneesti ja tulkitsen kaikki katseet silleen et toiset aattelee et mä oon pöljä tai epäkelpo tai something. Se on niinku eläis kahleissa, ja todella ahdistavaa. Joten hei, älä masennu, oo rohkeesti oma ittes. Sun aitous ja elämänilo voi antaa voimaa jollekin toiselle, ja kun ihminen on se mikä oikeasti sisimmässään on, niin on iteki onnellinen. Muista olla aito, aina. :)