Voisiko joku vastata

lie? Olen tavattoman utelias tietämään siitä artikkelista.Mutta sitähän sanotaan että uteliaisuus on kissankin kuolemaksi.

Musta olis tosi kiva jos joku vähän selittäis sitä asiaa.

(anteeksi että taas haastattelen teitä.;)

Lappeenrantalainen filosofian tohtori ja historian lehtori Mauri Kinnunen, joka itsekin tunnustaa tätä samaa vl-uskoa, kirjoittaa eilisessä sanomalehti Kalevan sunnuntainumerossa lestadiolaisuudesta.

Itse herätysliikkeeseen kuuluvana toivon että mahdollisimman moni uskovainen lukee Kinnusen viisaan ja rohkean kirjoituksen. Siinä näkyvät juuri ne paljon murhetta aikaansaaneet opilliset ratkaisut, kysymykset, joiden tähden moni uskovainen kipuilee uskossaan.

Kirjoituksessa on nostettu esiin aivan samat kysymykset jotka tällä palstalla nousevat yhä uudelleen pintaan. Tässä alla joitakin otteita siitä.

Kannattaa lukea Kinnusen artikkeli kokonaisuudessaan lehdestä. Jos et ole lehden tilaaja, voit hankkia yhden lehden vaikkapa netistä irtonumerona. www.kaleva.fi

”Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden"

"- - Suomen suurimman herätysliikkeen pitäisi pystyä avoimesti kohtaamaan menneisyytensä kipupisteet. Perinteisillä vastakkain-asetteluilla ei ole enää merkitystä. Yhteisön jäsenet tietävät vaistomaisesti, miten uskovan tulee pukeutua ja käyttäytyä, millaiset mielipiteet ovat arvostettuja ja millaiset hylättäviä. Keskustelu 1970-luvun tapahtumista ja niiden merkityksestä 2000-luvun vanhoillislestadiolaisuudelle odottaa edelleen sopivaa ajankohtaa liikkeen sisällä. Torjuva asenne televisioon tulee jatkossa varmasti uudestaan puntariin, kun raja tietokoneiden, kännyköiden ja televisio-vastaanottimien välillä häviää.

Lestadiolaisuuden kansainvälistyminen tuo toki uusia haasteita liikkeen ydinalueille Suomeen. Henkilökohtaiset kontaktit, matkailu ja kulttuurirajat ylittävät avioliitot asettavat Suomessa asuvat vanhoillislestadiolaiset kyselemään, mikä ”tässä kristillisyydessä” on uskon perusta ja mikä mahdollisesti on historian tuomaa, uskon kannalta epäolennaista tapakulttuuria. Tämä vuosituhat tulee olemaan haasteellinen vanhoillislestadiolaisuudelle, kun perinteisillä vastakkainasetteluilla ei ole enää merkitystä. Suuri osa liikkeen jäsenistä elää urbaanissa ympäristössä Etelä-Suomessa ja tuhannet vanhoillislestadiolaiset nuoret työskentelevät tai opiskelevat ulkomailla. He törmäävät kymmeniin uskontoihin ja kulttuureihin. Tämä nostaa esiin lukuisia kysymyksiä, joihin heidän isovanhempansa eivät juurikaan joutuneet pohtimaan vastausta.

Vanhoillislestadiolaisuus otti kielteisen asenteen television hankkimiseen koteihin vuonna 1963 vuosikokouksessaan. Tuo päätös sai aikoinaan muun muassa liikkeen arvostaman ja monissa tehtävissä käyttämän kirkkoherran Kullervo Hulkon puuskahtamaan: "Kävi kuten 1930-luvulla, kun radio tuomittiin".

Torjuva asenne televisioon tulee jatkossa varmasti uudestaan puntariin, kun raja tietokoneiden, kännyköiden ja tv:n välillä häviää. Ainoa kestävä ratkaisu näihin haasteisiin lienee valinnan suorittaminen ohjelmasisällön eikä mediavälineen tai taidemuodon pohjalta.

Viime aikoina on liikkeen sisällä keskusteltu suhteesta musiikkiin. Huomattava osa maamme eturivin kirkkomuusikoista on mukana vanhoillislestadiolaisuuden toiminnassa. Heidän konsertoimisensa ja vilkastunut kuorotoiminta on nostanut vastareaktioita, jotka ovat heijastuneet liikkeen äänenkannattajan Päivämiehen kirjoituksissa. Nuo reaktiot ovat ilmeisesti heijastumia 1970-luvun linjauksista. Kuitenkin vielä 1950 -luvulla Helsingin olympiakisojen hymnin säveltäjä Jaakko Linjama kehotti laulun lahjan omaavia vanhoillislestadiolaisia osallistumaan aktiivisesti kirkkokuorotoimintaan.

Toisaalta edellä mainitut ominaisuudet voivat olla nostamassa ulkopuolisten kynnystä hakeutua liikkeeseen. Samalla lestadiolaisuudesta erkanee niitä, jotka kokevat herätysliikkeen ahdistavana. Haastavaksi on muodostunut normien ja tapakulttuurin päivittäminen. Liikkeen sisällä käydään keskustelua siitä, ovatko vuosikokousten, puhujien- ja seurakuntavanhinten sekä seurakuntapäivien linjaukset tapakulttuureissa, yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa asioissa ”aikansa lapsia” vai tulisiko niitä noudattaa hamaan ikuisuuteen saakka.

Vanhoillislestadiolaisuuden tulevaisuus näyttää valoisalta, kun liikkeen piirissä tartutaan avoimesti ja rehellisesti 2000-luvun haasteisiin. Se edellyttää myös liikkeen historian ymmärtämistä ja menneisyyden kipupisteiden kohtaamista. - - ”

Täytyypä perehtyä asiaan.

Puhujan poika (vl) kirjoitti:

Lappeenrantalainen filosofian tohtori ja historian lehtori Mauri Kinnunen, joka itsekin tunnustaa tätä samaa vl-uskoa, kirjoittaa eilisessä sanomalehti Kalevan sunnuntainumerossa lestadiolaisuudesta.

Itse herätysliikkeeseen kuuluvana toivon että mahdollisimman moni uskovainen lukee Kinnusen viisaan ja rohkean kirjoituksen. Siinä näkyvät juuri ne paljon murhetta aikaansaaneet opilliset ratkaisut, kysymykset, joiden tähden moni uskovainen kipuilee uskossaan.

Kirjoituksessa on nostettu esiin aivan samat kysymykset jotka tällä palstalla nousevat yhä uudelleen pintaan. Tässä alla joitakin otteita siitä.

Kannattaa lukea Kinnusen artikkeli kokonaisuudessaan lehdestä. Jos et ole lehden tilaaja, voit hankkia yhden lehden vaikkapa netistä irtonumerona. www.kaleva.fi

”Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden"

"- - Suomen suurimman herätysliikkeen pitäisi pystyä avoimesti kohtaamaan menneisyytensä kipupisteet. Perinteisillä vastakkain-asetteluilla ei ole enää merkitystä. Yhteisön jäsenet tietävät vaistomaisesti, miten uskovan tulee pukeutua ja käyttäytyä, millaiset mielipiteet ovat arvostettuja ja millaiset hylättäviä. Keskustelu 1970-luvun tapahtumista ja niiden merkityksestä 2000-luvun vanhoillislestadiolaisuudelle odottaa edelleen sopivaa ajankohtaa liikkeen sisällä. Torjuva asenne televisioon tulee jatkossa varmasti uudestaan puntariin, kun raja tietokoneiden, kännyköiden ja televisio-vastaanottimien välillä häviää.

Lestadiolaisuuden kansainvälistyminen tuo toki uusia haasteita liikkeen ydinalueille Suomeen. Henkilökohtaiset kontaktit, matkailu ja kulttuurirajat ylittävät avioliitot asettavat Suomessa asuvat vanhoillislestadiolaiset kyselemään, mikä ”tässä kristillisyydessä” on uskon perusta ja mikä mahdollisesti on historian tuomaa, uskon kannalta epäolennaista tapakulttuuria. Tämä vuosituhat tulee olemaan haasteellinen vanhoillislestadiolaisuudelle, kun perinteisillä vastakkainasetteluilla ei ole enää merkitystä. Suuri osa liikkeen jäsenistä elää urbaanissa ympäristössä Etelä-Suomessa ja tuhannet vanhoillislestadiolaiset nuoret työskentelevät tai opiskelevat ulkomailla. He törmäävät kymmeniin uskontoihin ja kulttuureihin. Tämä nostaa esiin lukuisia kysymyksiä, joihin heidän isovanhempansa eivät juurikaan joutuneet pohtimaan vastausta.

Vanhoillislestadiolaisuus otti kielteisen asenteen television hankkimiseen koteihin vuonna 1963 vuosikokouksessaan. Tuo päätös sai aikoinaan muun muassa liikkeen arvostaman ja monissa tehtävissä käyttämän kirkkoherran Kullervo Hulkon puuskahtamaan: "Kävi kuten 1930-luvulla, kun radio tuomittiin".

Torjuva asenne televisioon tulee jatkossa varmasti uudestaan puntariin, kun raja tietokoneiden, kännyköiden ja tv:n välillä häviää. Ainoa kestävä ratkaisu näihin haasteisiin lienee valinnan suorittaminen ohjelmasisällön eikä mediavälineen tai taidemuodon pohjalta.

Viime aikoina on liikkeen sisällä keskusteltu suhteesta musiikkiin. Huomattava osa maamme eturivin kirkkomuusikoista on mukana vanhoillislestadiolaisuuden toiminnassa. Heidän konsertoimisensa ja vilkastunut kuorotoiminta on nostanut vastareaktioita, jotka ovat heijastuneet liikkeen äänenkannattajan Päivämiehen kirjoituksissa. Nuo reaktiot ovat ilmeisesti heijastumia 1970-luvun linjauksista. Kuitenkin vielä 1950 -luvulla Helsingin olympiakisojen hymnin säveltäjä Jaakko Linjama kehotti laulun lahjan omaavia vanhoillislestadiolaisia osallistumaan aktiivisesti kirkkokuorotoimintaan.

Toisaalta edellä mainitut ominaisuudet voivat olla nostamassa ulkopuolisten kynnystä hakeutua liikkeeseen. Samalla lestadiolaisuudesta erkanee niitä, jotka kokevat herätysliikkeen ahdistavana. Haastavaksi on muodostunut normien ja tapakulttuurin päivittäminen. Liikkeen sisällä käydään keskustelua siitä, ovatko vuosikokousten, puhujien- ja seurakuntavanhinten sekä seurakuntapäivien linjaukset tapakulttuureissa, yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa asioissa ”aikansa lapsia” vai tulisiko niitä noudattaa hamaan ikuisuuteen saakka.

Vanhoillislestadiolaisuuden tulevaisuus näyttää valoisalta, kun liikkeen piirissä tartutaan avoimesti ja rehellisesti 2000-luvun haasteisiin. Se edellyttää myös liikkeen historian ymmärtämistä ja menneisyyden kipupisteiden kohtaamista. - - ”

Täytyypä ruveta pohtimaan.