miten selvitä keskenmenosta?

Tilanteeni ihan vastaava. Keskeytys nyt takana ja toipumassa. En tosin tunne surua, vaan enemmänkin tyhjää oloa ja menetystäkin,mutta päälimmäisenä on se pelko seuraavasta keskenmenosta.

Tällä hetkellä on tosin sellainen olo, että ei kiinnosta koko uusi raskaus yhtään. Kait sekin jotain "itsesuojeluvaistoa" on. En myöskään halua jauhaa mistään enkelivauvoista, koen tämän vain paskana tsäkänä. Kuvailemasi tunteet ovat minullakin päälimmäisenä, eli ei pätkääkään helpota tieto, että luonto hoitaa tavallaan, eli lapsi olisi ollut kehityshäiriöinen jne... Pelkältä typerältä kliseeltä se kuulostaa.

Toivotan sinullekin silti onnea uuteen yritykseen sitten aikanaan!-muru79-

Kuulostaa tutulta. Ihan ensin, pahoittelut keskenmenostasi. Se ei ole helppoa. Fyysisen kivun kyllä kestää, mutta se henkinen puoli onkin sitten toinen juttu... Itse koin km:n vähän yli 7 viikkoa sitten. Viikkoja oli silloin kasassa 6 5. Hyvin samoja tuntemuksia tuli käytyä läpi, kuin tekin kävitte/käytte. Tunsin tosi isoa pettymystä ja vihaa ja itkin aika paljon. Ajattelin usein, miksi niin piti käydä ja miksi tämä ihmisen alku ei ollutkaan niin terve, että olisi syntynyt tähän maailmaan. Ajattelin jopa sellaista, että mitä jos kaikki seuraavat yritykset päättyisivät samoin. Vaikka raskaus olikin tosi alussa, niin olimme myös miehen kanssa ehtineet suunnitella varovaisesti jo sitä sun tätä. Olimme myös miettieet sitä sängyn paikkaa jne... Sitä on kuitenkin äiti jo ihan alusta asti, kun on saanut tietää raskaudesta; täytyy miettiä, mitä saa tai ei saa syödä, vitamiinien riittävä saanti jne. Mutta täytyy myös muistaa (vaikka se ei tosiaankaan paljoa lohduta), että tuo pieni siemen ei ollut terve. Luonto vaan hoitaa asiat näin, eikä meillä ole siihen mitään sanomista. Edelleen on tyhjä syli-olo, mutta elämä jatkuu ja nyt vaan odottelemme, että kuukautiset alkaisivat ja pääsisi taas yrittämään. Positiivista tässä asiassa oli ainakin se, että pystymme tulemaan ns. luomusti raskaaksi ja uskomme ja toivomme niin, että meillekin se oma lapsi joskus suodaan. Tsemppiä sinulle ja miehellesi tulevaan :)!

Keskenmenoja on turha jäädä murehtimaan. Yksi kolmesta menee kesken. Ihmistaimen alku on sen verran monimutkainen tapahtuma, että moni asia voi mennä pahasti pieleen ihan sattuman takia. Jos keskenmenoja ei olisi syntyisi kolmannes lapsista vaikeasti vammaisina!

takainen kokemus meilläkin keskenmenosta. Vkolla 11 todettiin vauvan alun menehtyneen 9vkolla.Mulla teki vaikeaa kohdata raskaana olevia naisia.Varsinkin niitä jotka olivat suurinpiirtein samoilla vkoilla joilla itsekin olisin tuolloin ollut.Laskeskelin millon itse olisin jäänyt äippälomalle ja lasketun ajan päivän kohtaaminen oli myös haikea.Eräillä tuttavilla on vauva joka on tismalleen saman ikäinen kuin olisi ollut meidänkin pikkanen nyt.Kohdatessa heidät tunnen pienen vihlasun sisälläni.
Ennen kaikkea anna itsellesi aikaa käydä menetystä läpi.Itke niin paljon ja pitkään kuin itkettää.Asian yli ei voi hypätä,vaan pitää mennä läpi selviytyäkseen eteenpäin.Elämässä on kaksi asiaa johon emme voi vaikuttaa.Elämän alkaminen ja sen päättyminen..Niin kipeää kuin se tekeekin ,siihen on tyytyminen.
Me emme enään voi toivoa vauvoja mutta se on jo toinen tarina.Voimia sinulle :)

... kaikki raskaudet eivät suinkaan pääty siksi, että kyseessä olisi jonkin asteinen kehityshäiriö. Raskauksia päättyy myös mm. siksi, että äidillä on tukostaipumus, joka aiheuttaa keskenmenon istukan yrittäessä muodostua. Myös terveitä lapsenalkuja siis menehtyy.

Jos koette useamman keskenmenon niin eikun tarkempiin tutkimuksiin - nämäkin äidit voivat oikealla hoidolla saada oman lapsen. Minulla nyt takana jo 3 keskenmenoa ja uuden raskauden alkaessa verenohennuslääkitys keskenmenojen estämiseksi.

Toivotaan meille kaikille parempaa onnea ensikerralla

..kommenteista, joteskin helpottaa kuulla että nämä ajatukset on aika normaaleja tällaisen tapahtuman jälkeen. Omilla kavereillani ei juurikaan ole ollut keskenmeno-ongelmia niin tosissaan hyvä saada jonkinlaista "vertaistukea" netin kautta. Mieskin on ottanut tämän asian paljon paremmin kuin minä. Vaikka ajallisesti raskaus ei kestänytkään paria kuukautta kauempaa, niin joka päivähän sitä kuitenkin mietti sitä ja tulevaa, nyt tuntuu senkin takia aika tyhjältä. No me ajateltiin miehen kanssa että lähdettäis jonnekin reissuun että saatas muuta ajateltavaa.

mulla todettiin kaksi viikkoa sitten kesken meno olin viikolla 10 tai 9 4 ol menossa. meillä on jo puolitoista vuotias poika mutta niin toivomme hänelle pikkusisarta. kun lauantai aamuna oli verta tullut housuun pelästyin ihan kamalasti. aloin itkemään mies yritti rauhoitella ettei pikku mies pelästy. tässä ollaan menty päivä kerrallaan elämässä ja yhdet kuukautiset odotamme ainakin että yritämme uudestaan.. tsemppiä teille kaikille ja jaksamista ja vointeja

Hei,
Minulla tuli tässä nyt viikonloppuna lauantaina tavallista runsaampaa vuotoa ja kävin uä:ssä eilen, jossa lääkäri totesi että on lopettanut kehityksen 7 vkolle. Ihan järkyttävää tämä on! Tänään otan Mifegynen ja torstaina menen sairaalaan saamaan toisen lääkkeen. En millään voi olla itkemättä koko ajan, välillä jo ajattelen ettei niitä kyyneliä enää riittäisi, mutta kylläpä noita näyttää riittävän. Fyysisesti olen toistaiseksi hyvässä kunnossa, mutta henkisesti en. Miten voi surra niin pientä olentoa joka ei koskaan ehtinyt kuin 8 mm:n kokoiseksi?? Sen kuitenkin tiedän että uutta yritetään heti kun on mahdollista. Voimia sinulle ja meille kaikille saman asian läpikäyneille.