Mauthausenin hepokatti
Minä näin sen ensin. Näin sen takajalat auringonpolttamassa ruohikossa parakkin takana. Jalat sojottivat kuin vinksahtaneen sillan kannatinpylväät ruosteenruskeina ja vihreinä paljastaen hepokatin olinpaikan.
Minulla ei ollut hienoa lasipurkkia, mihin panna sirkka, niin kuin espanjalaisella oli, minulla oli käymälän takaa muiden roskien seasta löytämäni pahalta haiseva säilykepurkki.
Puhdistettuani sen, ja väänneltyäni sen kantta edestakaisin, huomasin, että tässä oli toimiva astia saranoineen ja kansineen hepokatin säilytykseen, Koska sen sai niin tiukkaan kiinni, että vain ilma kulki sen reunojen välistä.
Espanjalaisen lasipurkki oli harvinaisuus, enkä tiennyt ketään muuta jolla sellainen olisi ollut. Espanjalainen satuili saaneensa sen palkkioksi kengänkiillottamisesta, mutta en tiennyt kenenkään kiillottaneen täällä saappaita. Kuitenkin heidän saappaansa kiilsivät aina, juuri niin kuin kiilsi espanjalaisen lasipurkki. Sitä hän puunasi ja hieroi joka hetki, jotta näkisi saaliinsa kirkkaammin. Minun oli tyydyttävä kurkistelemaan kannenraosta jos jotain halusin nähdä - enkä yleensä nähnyt mitään.
Hepokatilla oli suuri pää, suurempi kuin koskaan olin nähnyt. Se oli takuulla ennätyssuuri otus, kaikista suurin.
Asetuin makuulle kuin vaaniva kissa. Ja kun hepokatti ei tehnyt mitään, niin loikkasin sen kimppuun kädet ojossa ja tömähdin sen päälle sulkien sen käsieni sisään. Se pomppi, rapisi ja poukkoili otteessani, mutta oli lopullisesti minun - minun saaliini.
Espanjalainen ei tätä helpolla sulattaisi, sillä hän halusi olla aina kaikessa paras, hypätä pisimmälle, nostella isompia kiviä kuin muut, ja puhua kovempaan ääneen kuin muut.
Hän ei ollut vielä huomannut mitään, sillä hän hiiviskeli parakin varjoissa ja vaaniskeli. Tuijotti johonkin kohtaan kuin siinä olisi jotain, vaikka siinä ei ollut mitään. Eikö hän vieläkään ymmärtänyt että hepokatit pitivät auringosta eivätkä kylmistä varjoista.
Aamulla parakkiimme oli tullut outoa kieltä puhuvia ihmisiä. He tulivat siään suurella joukolla ja käyttäytyivät kuin omistaisivat paikan. He puhuivat taukoamatta heilutellen käsiään, kysellen omalla kielellään kysymyksiä joihin meillä varmasti olisi ollut vastaukset, mutta ei kykyä ymmärtää niitä.
Kaikkialla tuntui olevan loputtomasti kysymyksiä - mutta kenelläkään ei tuntunut olevan ainoatakaan vastausta niihin.
Minusta oli typerää kysellä syitä siihen miksi ruoka oli vettä jossa kellui mätiä perunoita ja omenanraatoja, perunankuoria ja omenansielmeniä, miksi jomavesi haisei virtsalle ja leipä oli sinisessä homeessa.
Kaikki tämä oli hiljaisuuden arvoinen asia. Ei ollut mitään järkeä kysyä miksi.
Minä en koskaan kysellyt Jakob-sedältä yhtään mitään, sillä tiesin kaikkiin tärkeisiin kysymyksiin vastaukset.
Jakob-setä oli kelloseppä pienestä kaupungistä lähellä Badenia, tarkka mies ja yhtä hiljainen tarkkuudestaan - vaikka hän ei enää nähnytkään mitään, sillä hän oli kadottanut silmälasinsa jonnekin. Tarjouduin etsimään niitä hänelle, mutta hän kertoi sen olevan turhaa.
Setä yleensä vain kuunteli ihmisiä. Sanoi sanan sinne ja tänne, ja kun hän sanoi nuo sanat, muut olivat hiljaa omissa puheissaan. Aivan kuin puheet eivät olisikaan enää olleet tärkeitä puheita, sellaisia joita Jakob-setä lausui.
He katsoivat häntä hievahtamatta vaanivina kissoina, ja kuuntelivat herkeämätt millainen Jakobin asia tällä kertaa olisi. Jopa saksalaiset kuuntelivat häntä, sillä hän tunsi monia kaupunkeja ja monia niiden asukkaita. Ja usein joku sotilas heittäytyi juttusille sedän kanssa, nojaili huolettomana kivääriinsä ja työnsi kypäräänsä takaraivolle, aivan kuin he olisivat olleet jonkin kaupungin tavallisia asukkaita, ja keskustelemassa aivan tavallisista asioista, kuten elintarvikkeiden hinnoista, katujen korjaamisista, naapureista, lehdistä ja kaikenlaisesta maailmanmenosta.
Saksalaiset eivät tuntuneet niin tyhmiltä kuin itävaltalaiset. Saksalaiset olivat yhtä kaukana kotoaan kuin mekin, toisin kuin itävaltalaiset. He olivat kaikista pahimpia. He potkivat saappailla sääriin ja repivät korvista, löivät hatun takaapäin päästä niin että silmissä pimeni. He huusivat koko ajan, taukoamatta, yöllä ja päivällä hienoissa univormuissaan ja koppalakeissaan, paukuttaen ratsupiiskojansa saappaanvarsiin.
En ole koskaan nähnyt Jakob-sedän keskustelevan yhdenkään itävaltalaisen kanssa. Tuntuu siltä, ettei hän pidä heistä.
- Tänne on tullut aamuisten lisäksi vielä lisää ihmisiä, ihmettelin.
- Onko tänne tullut uusi hepokattikin?
- Espanjalainen ei saanut taaskaan mitään.
- Tuo on varmaan maailman suurin hepokatti.
- Mistä sinä sen näet, eihän sinulla ole silmälaseja päässäsi?
Jakob-setä nauroi. Minusta näytti siltä ettei hänellä ollut enää yhtään hammasta suussa. Miten ihmiseltä voi irrota hampaat suusta?
- Tiedätkö mitä? Minusta tuntuu että espanjalainen syö kaikki pyydystämänsä hepokatit. Ja ajattele: hän saattaa syödä kaikki muutkin löytämänsä ötökät.
Joskus häneltä roikkuu suupielistään raajoja, kun hän esittelee tyhjää lasipurkkiaan että miten hieno ja harvinainen se on - tavallinen lasipurkki, vielä tyhmempi tyhjänä.
- Miltähän hepokatit maistuvat?
- Kitkeriltä. Niiden sisällä on keltaisenvihreää mönjää joka haisee kamalalle. Niiden kovat kuoret rutusevat puraistessa kuin pistaasipähkinät. Ja sitten se mönjä valuu suuhun.
- Jos niihin saisi jostain suolaa, tai... ajattele, sokeria.
- En sittenkään söisi. Ennemmin söisi heinää niin kuin hevoset ja lehmät, tai multaa niin kuin madot.
Jakob-setä hymyili minulle kummallsta hymyä. En ole sellaista hymyä nähnyt koskaan hänen kasvoillaan. Aivan kuin hän olisi tyhjentynyt ja jättänyt ruumiinsa sängynlaidalle istumaan ja pitelemään polviaan. Minun teki mieleni ravistella häntä, mutta en uskaltanut koskea häneen, sillä en tiennyt mihin hän oli mennyt.
Minä näin sen ensin. Näin sen takajalat auringonpolttamassa ruohikossa parakkin takana. Jalat sojottivat kuin vinksahtaneen sillan kannatinpylväät ruosteenruskeina ja vihreinä paljastaen hepokatin olinpaikan.
Minulla ei ollut hienoa lasipurkkia, mihin panna sirkka, niin kuin espanjalaisella oli, minulla oli käymälän takaa muiden roskien seasta löytämäni pahalta haiseva säilykepurkki.
Puhdistettuani sen, ja väänneltyäni sen kantta edestakaisin, huomasin, että tässä oli toimiva astia saranoineen ja kansineen hepokatin säilytykseen, Koska sen sai niin tiukkaan kiinni, että vain ilma kulki sen reunojen välistä.
Espanjalaisen lasipurkki oli harvinaisuus, enkä tiennyt ketään muuta jolla sellainen olisi ollut. Espanjalainen satuili saaneensa sen palkkioksi kengänkiillottamisesta, mutta en tiennyt kenenkään kiillottaneen täällä saappaita. Kuitenkin heidän saappaansa kiilsivät aina, juuri niin kuin kiilsi espanjalaisen lasipurkki. Sitä hän puunasi ja hieroi joka hetki, jotta näkisi saaliinsa kirkkaammin. Minun oli tyydyttävä kurkistelemaan kannenraosta jos jotain halusin nähdä - enkä yleensä nähnyt mitään.
Hepokatilla oli suuri pää, suurempi kuin koskaan olin nähnyt. Se oli takuulla ennätyssuuri otus, kaikista suurin.
Asetuin makuulle kuin vaaniva kissa. Ja kun hepokatti ei tehnyt mitään, niin loikkasin sen kimppuun kädet ojossa ja tömähdin sen päälle sulkien sen käsieni sisään. Se pomppi, rapisi ja poukkoili otteessani, mutta oli lopullisesti minun - minun saaliini.
Espanjalainen ei tätä helpolla sulattaisi, sillä hän halusi olla aina kaikessa paras, hypätä pisimmälle, nostella isompia kiviä kuin muut, ja puhua kovempaan ääneen kuin muut.
Hän ei ollut vielä huomannut mitään, sillä hän hiiviskeli parakin varjoissa ja vaaniskeli. Tuijotti johonkin kohtaan kuin siinä olisi jotain, vaikka siinä ei ollut mitään. Eikö hän vieläkään ymmärtänyt että hepokatit pitivät auringosta eivätkä kylmistä varjoista.
Aamulla parakkiimme oli tullut outoa kieltä puhuvia ihmisiä. He tulivat siään suurella joukolla ja käyttäytyivät kuin omistaisivat paikan. He puhuivat taukoamatta heilutellen käsiään, kysellen omalla kielellään kysymyksiä joihin meillä varmasti olisi ollut vastaukset, mutta ei kykyä ymmärtää niitä.
Kaikkialla tuntui olevan loputtomasti kysymyksiä - mutta kenelläkään ei tuntunut olevan ainoatakaan vastausta niihin.
Minusta oli typerää kysellä syitä siihen miksi ruoka oli vettä jossa kellui mätiä perunoita ja omenanraatoja, perunankuoria ja omenansielmeniä, miksi jomavesi haisei virtsalle ja leipä oli sinisessä homeessa.
Kaikki tämä oli hiljaisuuden arvoinen asia. Ei ollut mitään järkeä kysyä miksi.
Minä en koskaan kysellyt Jakob-sedältä yhtään mitään, sillä tiesin kaikkiin tärkeisiin kysymyksiin vastaukset.
Jakob-setä oli kelloseppä pienestä kaupungistä lähellä Badenia, tarkka mies ja yhtä hiljainen tarkkuudestaan - vaikka hän ei enää nähnytkään mitään, sillä hän oli kadottanut silmälasinsa jonnekin. Tarjouduin etsimään niitä hänelle, mutta hän kertoi sen olevan turhaa.
Setä yleensä vain kuunteli ihmisiä. Sanoi sanan sinne ja tänne, ja kun hän sanoi nuo sanat, muut olivat hiljaa omissa puheissaan. Aivan kuin puheet eivät olisikaan enää olleet tärkeitä puheita, sellaisia joita Jakob-setä lausui.
He katsoivat häntä hievahtamatta vaanivina kissoina, ja kuuntelivat herkeämätt millainen Jakobin asia tällä kertaa olisi. Jopa saksalaiset kuuntelivat häntä, sillä hän tunsi monia kaupunkeja ja monia niiden asukkaita. Ja usein joku sotilas heittäytyi juttusille sedän kanssa, nojaili huolettomana kivääriinsä ja työnsi kypäräänsä takaraivolle, aivan kuin he olisivat olleet jonkin kaupungin tavallisia asukkaita, ja keskustelemassa aivan tavallisista asioista, kuten elintarvikkeiden hinnoista, katujen korjaamisista, naapureista, lehdistä ja kaikenlaisesta maailmanmenosta.
Saksalaiset eivät tuntuneet niin tyhmiltä kuin itävaltalaiset. Saksalaiset olivat yhtä kaukana kotoaan kuin mekin, toisin kuin itävaltalaiset. He olivat kaikista pahimpia. He potkivat saappailla sääriin ja repivät korvista, löivät hatun takaapäin päästä niin että silmissä pimeni. He huusivat koko ajan, taukoamatta, yöllä ja päivällä hienoissa univormuissaan ja koppalakeissaan, paukuttaen ratsupiiskojansa saappaanvarsiin.
En ole koskaan nähnyt Jakob-sedän keskustelevan yhdenkään itävaltalaisen kanssa. Tuntuu siltä, ettei hän pidä heistä.
- Tänne on tullut aamuisten lisäksi vielä lisää ihmisiä, ihmettelin.
- Onko tänne tullut uusi hepokattikin?
- Espanjalainen ei saanut taaskaan mitään.
- Tuo on varmaan maailman suurin hepokatti.
- Mistä sinä sen näet, eihän sinulla ole silmälaseja päässäsi?
Jakob-setä nauroi. Minusta näytti siltä ettei hänellä ollut enää yhtään hammasta suussa. Miten ihmiseltä voi irrota hampaat suusta?
- Tiedätkö mitä? Minusta tuntuu että espanjalainen syö kaikki pyydystämänsä hepokatit. Ja ajattele: hän saattaa syödä kaikki muutkin löytämänsä ötökät.
Joskus häneltä roikkuu suupielistään raajoja, kun hän esittelee tyhjää lasipurkkiaan että miten hieno ja harvinainen se on - tavallinen lasipurkki, vielä tyhmempi tyhjänä.
- Miltähän hepokatit maistuvat?
- Kitkeriltä. Niiden sisällä on keltaisenvihreää mönjää joka haisee kamalalle. Niiden kovat kuoret rutusevat puraistessa kuin pistaasipähkinät. Ja sitten se mönjä valuu suuhun.
- Jos niihin saisi jostain suolaa, tai... ajattele, sokeria.
- En sittenkään söisi. Ennemmin söisi heinää niin kuin hevoset ja lehmät, tai multaa niin kuin madot.
Jakob-setä hymyili minulle kummallsta hymyä. En ole sellaista hymyä nähnyt koskaan hänen kasvoillaan. Aivan kuin hän olisi tyhjentynyt ja jättänyt ruumiinsa sängynlaidalle istumaan ja pitelemään polviaan. Minun teki mieleni ravistella häntä, mutta en uskaltanut koskea häneen, sillä en tiennyt mihin hän oli mennyt.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Jos kerran haluat kirjoittaa tyylilläsi tee toki se, olen väsynyt lukemaan.
Toistat itseäsi kuin vanha kramofoni, katsot tarinoita kuin pitkän alumiinisen ilmastointiputken lävitse, joku jossain tekee jotain, sinulla, sen enempää kuin lukijalla ei ole mitään näkemystä kokonaisuudesta mutta jotain siellä putken päässä tapahtuu.
Onko tuo mitä tapahtuu kiinnostavaa? Kuka tietää, ei sinne asti näe riittävän selvästi, jos oikein siristää silmiä, saattaa nähdä välähdyksen, mutta ennen kuin ehtii perustaa tuosta mielikuvaa, kuva on jo hajonnut.. joku käveli kaiken edestä ja sekoitti kohdan johon tarkensin katsettani.
Onko näillä tarinoilla taustatarina? Tarina jonka sinä kyllä tiedät, joka tekee näistä sinulle järjellisiä? Minulle lukijana tämä kaikki on kuin rikottu rakennus. On siinä jotain kiinnostavaa mutten kuollaksenikaan keksi mitä läjä esittää.
Kokeilisitko kertoa sen mitä HALUAT kertoa, ihan suoraan, ilman tätä peitettä. Kirjoittajan pitää uskaltaa alastomuuteen, kokeile kertoa jotain joka on totta.
Eräänä aivan tavallisena päivänä kadulle ilmestyi mies ilmastointiputken kanssa.
Tapaus ei herättänyt ensin minkäänlaista ihmettelyä, luultiin vain rakennusmiesten pelleilyksi miehen kulkua ilmastointiputki kasvoillaan.
Mutta kun tapaus toistui seuraavanakin päivänä, niin asia pantiin merkille aivan erilaisessa hengessä.
Joku oli nähnyt hänet housuhaalareissa ja saappaissa ilman paitaa, toinen oli nähnyt hänellä puvuntakin, ja kolmas oli aivan varma että miehellä oli ollut hame. Siitä syntyi niin suuri kiista, että katsottiin hyvin tarkkaan kun mies käveli vastakkaista puolta katua ohitse näyteikkunoiden ja pysähtyi jokaisen kohdalla tuijottamaan putkellaan sisään. Ensin hän tutki eläinkaupan, sitten army-shopin, sitten eturauhas-yhdistyksen toimitilat, ja jatkoi näin kunnes tuli R-kioskille.
Hän meni sisään, ja nähtiin, että vartija huomasi hänet, tuijotti kummissaan ilmestystä tämän ostaessa savukkeita puhellen samalla putkensa lävitse myyjälle. Kääntyessään lähtemään, hän melkein kaatoi karkkitelineen. Juuri ennen lähtemistään kioskista, putkimies joutui rupatteluun tulosvetoveikkaajan kanssa siitä miten tämäniltainen kotiottelu päättyisi.
He eivät tienneet kumpi tämän keskustelun aloitti, mutta keskustelun lopputulos oli hyväntuulinen ja varma. Kadulla ihmettelynaiheemme kurkisteli putkellaan naapurinnaisen lastenvaunuihin, nainen oli menossa Kättärille tapaamaan tuttuaan joka vihdoin ja viimein oli saanut töitä. Putkimies halusi lähteä mukaan, mutta hänelle tuli muita kiireitä, sillä hän näki toisella puolella katua tarkkailuryhmämme. Hän juoksi putki heiluen ylitse raitiovaunukiskojen ja muun liikenteen ja törmäsi hengästyneenä eteemme. Katselimme häntä kummastuneina, ja odotimme että keksisimme jotain sanottavaa, mutta hän ehti ensin. Hän pyysi tulta. Oliko meillä tulta? Minulla ei ainakaan ollut, oliko sinulla?
Takarivistä joku antoi sytkärin, ja hän tuprutteli kohta savuja putkestaan kysellen miksi me jonotamme. Jonotamme? Niin, tosiaan. Seisoimme leipäjonon sekamuodostelmassa apteekinkulmalla. Joukossamme muutamat lukivat iltapäivälehteä ja jotkut istuivat kassiensa päällä lytäten ne. Keskustelu oli toisinaan kovaäänistä, mutta yleisesti ottaen köyhät ihmiset eivät paljon jonoissa huudelleet. He astelivat paikallaan eteenpäin jaksaen odottaa ikuisuuksia huolimatta siitä miten pitkä jono oli, satoiko vettä tai miten paljon pakkanen ja tuuli tänään heitä puri.
Selitimme putkimiehelle ettemme olleet leipäjonossa vaan turistimatkalla pääkaupungissa ja eksyneet.
Hän näki heti että me valehtelimme; sen näki luultavasti alumiinisella ilmastointiputkella yhtä hyvin kuin kaukoputkella mäkee kuun pilvettömänä yönä. Mutta vaikka me valehtelimme, niin hän ei siitä tuntunut pahoittavan mieltään, päinvastoin. Hän neuvoi meidät sinne minne emme olleet menossa, tarjoutui lähtemään avuksi jotta aivan varmasti pääsisimme sinne minne emme olleet menossa. Kieltäydyimme avusta ja päätimme sulautua muuhun väkijoukkoon vaivihkaa ja kohteliaasti, jottemme näyttäisi nälkäisiltä ja köyhiltä aivan väärällään olevalla kadunkulmalla.
Keskustelimme pitkään ja kiivaasti putkimiehestä läheisessä kapakassa. Viidennen kierroksen jälkeen olimme jo unohtaneet hänet, mutta kun horjuimme yöllä ulos ja taksiimme, hän istui sen ratissa ja morjensti tuttaviaan putkensa lävitse.
****
Musta on niin mukavia nämä kritiikin vastaanottamisharjoitukset että en taida sittenkään luopua näistä.
Eikö elämä olekin ihanaa, vaikka ilmastointiputki yleisesti ottaen ei olisikaan alumiinia?
kai sitä voi viihdyttää kukin itseään kuten tahtoo.
Onko kenellekään tässä kirjailijan aluissa tullut mieleen josko kirjoittaisi tarinan hiukan lukijallekin? Toki kirjoittaminen on aina osin onanointia, mutta kyllä yhtyminen toiseen ihmiseen silti on vertaansa vailla oleva kokemus jota kannattaa joskus kokeilla.
"Kirjoittaa hiukan lukijallekin". Ensin mä luin tämän ajatuksen niin kuin lukija, sitten mua jäi jokin siinä kaivelemaan, ja luin sen uudestaan niin kuin kirjoittaja sen lukisi.
Kohteliaasta pyynnöstä päätellen, olet määritellyt itsesi lukijaksi joka ei ole nähnyt itselleen kirjoitettavan sitä oikeaa tarinaa.
Anna mulle kehys ja teema, niin mä koitan viihdyttää sua.
Ollaanhan tässä yleisön asialla.
... sun ilmastointiputkesi läpi??
Näkyy, että Puh on jotennin elossa... vaikka en tiëdäkään, miksi ja miten tämän sanoisin.
Se on pääasia!! Toivottavasti ei ole jumiutunut paikalleen??
Kirjoittaa pitää siitä mikä itsestä hyvältä tuntuu, jotta teksti on uskottavaa, toisaalta aina kirjoittaja osin kirjoittaa lukijoille (ainakin jos tahtoo mainetta ja kunniaa)
Noiden asioiden yhdistäminen on se jota kirjoittamisen vaikeudeksi sanotaan.
Kehystä ja teemaa, oikeinko saan toivoa? ;)
Mitähän tahtoisin lukea, jos saisin kirjoittamasi tekstin eteeni?
Haluan kieroa huumoriasi, ei liian helposti avautuva tarina. Henkilöille nimet, persoonat, lämpöä joka tekee näistä eläviä. Ja kehykset? Joku jippo joka aiheuttaa ikuista ristiriitaa, lestadiolaisuus, kaksinaismoralismi joka alistaa naista nykysuomessa käsittämättömän järjettömästi.
Siitäpä kokeile tehdä jotain.. saa lisätä tai vaihtaa aihetta, kunhan jotain tuosta otat mukaan.
kynä ja miekka
ja myöskin
kynäniekka
----------
kiitos!
hyvä! Erinomaisen hieno.
En ole lukenut nimimerkin aikaisempaa tuotantoa, sattumalta täällä palstalla. Mutta tämä on hieno.
...Ja kikkanaula ja viulumieli.
Mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu teksti, joka tuntuu katkelmalta jostain laajemmasta yhteydestä. Tällaisenaan tarina jää minulle vajaaksi mm. ajan, paikan ja tapahtumaympäristön suhteen.
Kirjoitat kiinnostavasti ainakin tämän mittaisia katkelmia, toivottavasti vire säilyy pidemmässäkin tekstissä.
Mauthausen, 1939-1940, Keskitysleiri, Itävalta. Loput ripottelet netistä yleissivistyksen aromiksi.
Mielenkiintoinen historia, ja puksuttaa toisinaan lähellä.
En ole koskaan ennen lukenut kirjoituksiasi mutta tuosta tekstistä ymmärsin uusien ihmisten kohdalla että keskitysleirillä ollaan, muutenkin mielestäni varsin selkeä kirjoitus.
Pidän teksteistä joissa ei ensin suoraan kerrota missä ja milloin vaan saa hieman pohtia itse.