varmaan aika tavallinen..

-Morena- kirjoitti:

      Miks ?

   Oltiin oltu yhdessä yli kaksi kuukautta, kaikki oli mielestäni yhtä hyvin kuin ennenkin..
Istuin koneella, luin runoja ja tein kaikkee mitä aina muullonkin. Kännykkä piippas, avaan viestin ja huomaan se on kullalta! luen viestin: "moips kulta! mulla ois sulle ehdotus.. jos pidettäis vähän taukoa tässä meijän jutussa kun meillä menee aika huonosti ja nähäänki vaan pari kertaa viikossa. kun mulla on tää työharjottelu ja oon aina nii väsyny ku tuun kotiin.. Rakkaasi" Luettuani olin enemmän kuin lamaantunut. En tajunnut, ei kai hän oikeesti halunnu erota! Ensimmäiset kyyneleet pyrki jo silmiin ja näpyttelin vastausta takasin.. en pystynyt enää keskittyä tekemisiini koneella, katsoin kelloa ja nousin ylös lähteäkseni harkkoihin.. Veli katseli huoneessani telkkaria, otin vain kamani ja menin eteiseen. Puin nopeasti päälleni ja lähdin ulos.
   Alku matkasta mietin vain sitä viestiä, ei tää voi olla totta! En mä haluu erota! Jonkun matkaa käveltyäni tajusin, että jokin oli outoa. Katsoin kelloa uudestaan ja mietin.. Eikä! harkkojen alkuun on vielä tunti! olin niin sekaisin että kun kotona kello oli ollut vartin yli neljä en ollut tajunnut että harkkoihin lähden vartin yli viisi. Olin kyllä kummastellut kuinka ystäväni ei ollut soittanut ja kysynyt normaaliin tapaan millä menen, mutta siinä järkytyksessä en sitä pisempään miettinyt.. Hienoa! minut oltiin jättämässä ja kävelin liikuntahallille tuntia etuajassa! Kyyneleet kirveli silmissä, puhelin piippasi. Nopeasti otin sen taskusta ja luin.. "kannattaisko meidän kumminkin erota, koska tammikuussa ollaan varmaan jo ihan eri ihmisiä? vai mitä mieltä sä oot.." Itketti, suututti.. Kyyneleet jo poskilla mietin että oliko mulla vaihtoehtoja! Enhän mä voinut pakottaa häntä jaksamaan oleen mun kanssa jos ei oo mitään kiinnostusta.. Se oli niin vääriin! 'Mä rakastan sua! En mä haluu erota!' itkuisin, sekavin ajatuksin näpyttelin taas vastausta. Silmistä tippui tiheään tahtiin kuumia kyyneliä.. Puhelin soi, nyt se kaveri, jota olin ihmetellyt, soitti. Vastasin ja yritin kuulostaa niin paljon normaalilta kuin itkun seasta pystyin..
-Meiltä voidaan viedä sit tänää harkkoihin, et tuuks sä kyydissä?
-No vittu ku mä oon jo kävelemässä hyvää vauhtia hallille!
-Nyt jo, harkathan on vasta vajaa tunnin päästä?
-Nii, mut ku en mä oikein jaksa selittää mut katoin kellon väärin ja oon jo menossa..
-Jaa, no nähään sit halllilla. Moi.
Mä olin varma että Emmi oli kuullu mun itkuisuuden ja tajunnu et kaikki ei oo ihan kohdallaan mulla, mutta tajus myös sen että ei kannata ruveta nyt kyseleen mikä mulla oli.. Jatkoin itkuista matkaani.. Puhelimeen tuli viestiä, en halunnut lukea, tiesin että siinä vaan tuhotaan mun elämä ja rikotaan kaikki haaveet ja lupaukset.
   Hallille päästyä kokeilin oliko ovi auki että pääsisin sisään. Salibandyn pelaajat vain juoksivat kentällä eivätkä huomanneet kun koetin vetää lukossa olevaa ovea auki. Kävelin sivuovelle ja istahdin rappusille. Kaivoin puhelimen taskusta. "Anteeks, ei vika oo mitenkään sussa, mä vaan en jaksais just nyt mitään juttua.. kyllä mä sua silti rakastan.." Vittu lohduttaa paljon, mietin ja annoin taas katkerien kyynelien virrata.. Itkusta ei tullut loppua, alkoi jo vähän olla kylmä, pakkasta oli jonkin verran.. Nousin ylös ja menin luistinkoppiin.
   Kävelin peilin eteen, siitä näin vain itkeneet punaiset silmät ja surkean olemuksen. En tiennyt miten ikinä selviäisin tästä.. Eihän tämä ollut todellista! Olin suuttunut ja pettynyt, olin luottanut että suhteemme kestää, emmehän me edes ikinä riidelleet ja tänäänkin hän oli hymyillyt minulle autosta niin kuin aina ennenkin.. Ei hän voinut tehdä tätä minulle! Makoilin kovalla penkillä ja itkin. Kyyneliä olisi riittänyt loputtomiin, mutta nousin kuitenkin ja menin vessaan huuhtelemaan kasvoja ja laittamaan vähän puuteria, ettei harkoissa huomattaisi itkuista olemustani. En halunnut kaikille näyttää pahaa oloani ja kertoa että mut jätettiin. Lähdin pihalle ja kävelin takaisin ovelle joka hetki sitten oli ollut lukossa, mutta oli nyt jo avattu. Sanoin moi valmentajalle ja kävelin pukuhuoneeseen.
   Olin luonnollisesti ensimmäinen. Vilkaisin peiliin, kasvot näyttivät rauhallisilta, eikä silmitkään enää olleet kyyneleiset, mutta kaikkea punaisuutta puuteri ei ollut peittänyt. Yritin saada normaalin pirteän oloni esille ja olla normaali kun ensimmäisiä tuli pukkariin. Katselin seinille ja istuin hiljaa paikallani. Ensimmäiset olivat vain tuttuja, joiden kanssa en ollut muuten kuin harkoissa tekemisissä. Eivät he mitään huomaisi, eikä ainakaan sanoisi mitään. Kyyneleet yrittivät takaisin pintaan, mutta räpyttelin silmiä ja koitin tasaantua. Hengitin syvään ja aloin vaihtamaan vaatteita.
   Sali oli jo tyhjentynyt edellisistä kun avasin oven ja valmentaja toi tolppia ja pallokorin. Otin pallon ja aloin pelata seinää vasten. Valmentaja katsoi vähän kummasti ja kysyi vaan naurahtaen normaaliin tapaan:
-Ooks sä just heränny?
-Joo.. vastasin ja yritin hymyillä pienesti.
Ei siis tajunnut, tiennyt mikä oli.. Jatkoin pallottelua..
Kaikki alkoi oleen paikalla ja ruvettiin lämmittelemään. Riina juoksi mut heti kiinni enkä voinu olla heti sanomatta et Tomi jätti mut. Sillä oli kans just loppunu yli vuoden kestäny suhde ja se kyllä ties kuinka paha olo mulla oli. Surullisena asiasta ja huolestuneena se rupesi varovasti kyselemään mitä tapahtu ja miten mä kestän tän. Kerroin sille kaikki mitä tiesin (en tienny kovinkaan paljoa, koska mielestäni meillä ei menny huonosti, eikä tää ollu mitenkään odotettua..enhän mä kunnolla edes tienny miks mut oikeestaan jätettiin..). Kerroin sit Emmillekin miks olin puhelimessa niin itkusen kuulonen.. Koitin kuitenkin olla kuin asia ei tuntuisi niin kamalalta kuin se oli ja esitin pirteämpää ja välinpitämättömämpää kuin oikeasti olinkaan.. Harkat meni normaaliin tapaan, särjetty sydän ei juurikaan vaikuttanut syötön lujuuteen eikä muuhunkaan pelaamiseen..
   Harkkojen jälkeen lähettiin Riinan kanssa kävelemään nuokkarille. Matkalla puheltiin tapahtuneesta ja taas esitin vahvempaa kuin olin.. Hanna oli tekstannut Riinalle ja hän kysyi lupaa kertoa tapahtuneesta.. Hanna oli todella järkyttynyt ja huolestunut tilastani. Hänkään ei voinut käsittää tätä, "Tehän olitte niin rakastuneita!?" Olin jo täysin rauhoittunut ja kykenevä esittämään normaalia kun saavuimme nuokkarille. Kaikki oli niin kuin aina ennen. Mikko katseli Riinaa jotenkin halveksivasti (hän oli muuttunut täydeksi kusipääksi sen jälkeen kun oli jokunen viikkoa sitten jättänyt Riinan), Joni ja Matti pelas biljardia ja muut vaan katteli telkkaria ja puheli kaikkee.. Paitsi mikään ei ollu kun ennen, ei mulla..! Puhelin silti Riinan kanssa huolettomasti tavallisista asiosta ja naureskelin hauskoille asioille eikä kukaan varmana huomannut mitään outoa. Hetkessä muutuin totiseksi ja hiljaisen mietteliääksi, siltikään kukaan ei pitänyt sitä mitenkään outona. Pummin jopa tupakkaa vaikka en juurikaan polta! Toisaalta olisin halunnut muiden huomaavan ja kysyvän mikä on. Olisin toivonut lohdutusta ja ymmärrystä, mutta kaikkihan oli hienosti.
   Jarno oli istunut vieressäni jo jonkin aikaa. Mitenkään normaalista poiketen hän ohimennen kysyi:
-Tuleeko Tomi taas huomenna tänne?
-Aika tuskin.. Ei me olla enää yhessä..
-Ette vai! miten ny sillain on?
-En mä tiedä, sitä vaan ei just kiinnosta.. yritin vähän hymyillä ja olla huoleton, mutta se ei tässä tilanteessa onnistunut.
-Pakko kyllä kysyä tätä siltä harkoissa! eihän tää näin voi olla.
-Niin se vaan on..
-No voi hitto..
Jarno ei selvästikään tiennyt mitä sanoa seuraavaksi, eikä se haitannut mitenkään. Olo oli jälleen haikea. Menin Jarnon perässä pihalle ja kysyin Jukalta jämiä, jotka hän leikillään oli luvannut mulle sisällä, olettaen munkin vaan leikkivän kun pyysin.
Eihän niitä sit tullu, mut onneks Jarno oli reilu ja anto pari välistä. Tupakka ei oo koskaan maistunu järin hyvältä, eikä se nytkään nautintoa tuonut. Korkeintaan sen verta kun muut katsoivat ihmeissään minun polttavan.
   Tunnelma oli melko tylsä ja lähettiin Riinan kanssa meille. Matkalla puheltiin jotain pientä ja sisällä sitten mun huoneessa taas puhuttiin Tomista. Suru ja itku oli jo mennyt tarpeeksi suvälle sisälle, että ei ollut pelkoa ruveta itkemään vaikka olinkin surullinen. Hanna lähetti vielä viestiä Riinalle millasessa tilassa mä oon. Riina kysyi multa ja mä vastasin et ihan hyvin mulla menee. "Tossa se istuu ja koittaa olla vahvaa, mut kyllä se selviää, Jenni on sellanen selviytyjä!", Riina luki ääneen ja oikeastaan olin vain iloinen että se näki mun läpi. Vielä hetki puheltiin ennen kun Riinaa tultiin hakeen.    Menin suihkuun ja sen jälkeen sammutin valot ja aloin odottamaan unta.. Kun olin yksin ja tiesin ettei huoneeseeni tulisi ketään, itkin.. Tyyny oli pian märkä eikä loppua näkynyt. En vieläkään voinut uskoa, ei tuntunut todelliselta että itkin siinä Tomin tähden. Mehän rakastettiin toisiamme! Vaan pari päivää sitten oltiin nähty ja kaikki oli ollut kuin ennenkin, ei tän näin pitäny mennä! Kuuntelin radiosta kun tuli kaikkia lauluja, jotka saivat vaan enemmän itkemään. Suljin silmäni, kyyneliä tippui luomien välistä, viimein nukahdin ikuiseen, ikävän uneen..

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä