Rakkaus lapseeni on kuollut!

Sä olet väsynyt. Mä olen väsynyt. Miten mä sua tsemppaisin? Tiedä nyt ainakin ettet ole ainoa. Kohta se menee esikouluun. Sit helpottaa. Huomaat et olet vain väsynyt. Onko sulla muita kanavia purkaa kiukkua ja muuta sontaa? Yritä olla purkamatta niitä esikoiseesi. Sitä se vain on. Kyllä sä häntä rakastat!

ja toi on paha, mitä enemmän niitä aivan karseita asioita huutaa, sitä enemmän sitä huutaa. Tuntuu et ei ole mitään väliä enää miten paskasti sanoo. Mut on sil. Mä yritän mielummin hakata päätäni seinään ja purra kieleni pois. Kadota hetkeks tilanteista ja muistaa että mä rakastan. ja olen väsynyt.

On ne vanhat tunteet siellä vielä.

Mulla on 7-vuotias adhd tyttö ja 1-vuotias vauva. Esikoinen oli aina hankala ja kulutti hirveesti äidin energiaa. Uusi vauva on rauhallinen, yhtä hymyä ja helppo rakastaa.
Kun vauva tuli, huomasin jakavani esikoiselle pelkkää negatiivista palautetta. Koko ikänsä tälle tuuliviiri tytölle, joka on kovaääninen, teatraalinen ja uppiniskainen, on ollut vaikea antaa positiivista palautetta ja uuden vauvan jälkeen se oli entistä hankalampaa. Vauvaan tutustelu vie äidin keskittymistä ja äiti ja vauva elävät hetken melkein täysin symbioosissa, vain toisilleen. Siihen kun lisätään se epäonnistumisen tunne, jota kokee, kun huomaa laiminlyövänsä toista. On helppo alkaa kuvitella vihaavansa toista lastaan. Itse ajattelisin kuitenkin, että todennäköisesti olet vihainen itsellesi tilanteesta ja syyllistät itsesi melkein hermoromahduksen partaalle. Et uskolla lähestyä esikoista tietäessäsi omat itsekkäät tunteesi ja käännät ne lapsen vioiksi. Eli oravanpyörä on valmis.

Mietippä, kuinka monta vuotta olet jo "uhrannut" esikoiseesi. Synnytys, valvotut yöt, potta opettelut, ruokailemaan opettelut, hoitanut kipeänä ja suojellut kaatumisilta jne. Entä jos ei häntä enää olisi? Kaikki "turha" työ? Menetetyt rippijuhlat, menetetyt poikaystävä ehdokkaat, menetetyt lapsenlapset. Menetetty lapsen rakkaus.

Esikoisesi kuitenkin rakastaa sinua, eikä hän ole lapsi iän kaiken. Vielä pari vuotta, niin hän on reipas koululainen. Niin minunkin esikoiseni on. Sitten ei äitiä enää "tarvita". Ope on kiva ja kaverit kaikkein tärkeintä ja äiti parka ihmettelee, mitä tapahtui.

Suosittelen, että alat viettää esim. kerran viikossa kahdenkeskeisen hetken esikoistyttäresi kanssa. Käytte yhdessä eväsretkillä, uimassa, luistelemassa, jossain harrastuksessa tms. Vain te kaksi. Jo se pieni aika riittää helpottamaan soimaavaa omatuntoasi ja antaa esikoiselle rakastetuksi tulemisen kokemusta, että hän on yhtä hyvä kuin vauva.

Ajattele tekeväsi myös siltaa välillenne, kun murrosikä koittaa. Jos teillä on läheiset välit, voi tyttösi kertoa asioita, esitellä kavereitaan ym. Murrosikä on kuulemma se kaikkein vaikein vaihe. Että vielä vaan pitää meidän äitien jaksaa. Rakkaus on aina siellä pohjalla. Joskus se vaan palaa pienemmällä liekillä.

ennen kuin on myöhäistä!

Ei sun rakkaus ole kuollut - olet varmaan vain unohtanut sen hetkeksi. Neljävuotias voi olla hyvin rasittava ja varsinkin silloin jos sisarus on jakamassa huomiota. Itse olet väsynyt, etkä ehkä oikein ymmärrä, miksi esikoinen aina kiukuttelee.

Sanoit, ettet tunne halua suojella häntä kaikelta pahalta. Kuitenkin haluat hänelle turvallisen lapsuuden ja rakastavat vanhemmat. Se osoittaa, että haluat suojella häntä.

Järjestä itsellesi tilaisuus olla päivittäin hetki kahden esikoisesi kanssa. Lue hänelle vaikka satu. Kun hän istuu vieressäsi ja kuuntelee kiltisti ja hiljaa, huomaat, että hän on yhä ihana oma esikoisesi, joka nauttii seurastasi ja jonka seurasta myös sinä nautit. Kun esikoisesi huomaa, että teillä voi olla taas kivaa kahdestaan, hän myös muuttuu ehkä helpommaksi sinua kohtaan.

Kerro tunteistasi vaikka neuvolassa. Keskusteluapu saattaa auttaa, tai sitten sinulle voidaan järjestää kotiapua, jolloin ehdit ja jaksat paremmin olla molempien lastesi kanssa. Älä tee itsemurhaa ja jos se on oikeasti todellinen vaara, niin hae heti apua. Molemmat sinun lapsesi tarvitsevat sinua - ja varmaan moni muukin.

ja paskan äidin syndroomasta. Masennuksesi estää sinua rakastamasta esikoistasi, jolla on jo oma tahto ja joka hankaloittaa elämääsi sen toistaiseksi vielä äitiä myötäilevän lapsen kanssa.

Tuo vihasi tulee siirtymään varmasti myös kuopukseesi josset käy juttelemassa asioista psykologilla tai jollakin sellaisella ammattitaholla joka osaa kysyä oikeat kysymykset.

Tämä palsta eiv armasti oikeasti tiedä mistä kyse. Mutta kyllä sä rakastat. Kuulostat vaan niin väsyneeltä etten enää muista sitä. Hipinhopin neuvolan tätiltä psykologin aikaa hakemaan, samoin vois olla omalääkärin juttuja, rauhoittavaa tms, ettet tee isoja vaurioita lapsesi minäkuvaan paranemista odotellessa.

oletko muuten mahdollisesti "huonon lapsuuden"
kokenut? Sekin saattaa nostaa traumoja esiin nyt.

Itsellä oli hyvin samankaltaista oirehdintaa kasvon ihon kutina ja masennustahan se oli, kun vaan jaksoin myöntää sen että se voi minullekin tulla jos muillekin "hulluille".

Voimia.

ps. älä tee itsellesi mitään, ja jos tekee mieli tehdä lapsille jotain, lukkiudu vaikka komeroon rauhoittuaksesi. Muista että nelivuotias on narsisti, jonka kanssa on turha väitellä. Raivo äiti ennemminkin lietsoo samaan käytökseen kuin "pistää rajat"

Tuli ihan helvetin paha olo lukiessa kirjoitustasi. Yritä hetkeksi päästä "itsesi ulkopuolelle", sen verran irti noista julmista tunteistasi, että ymmärrät mitä lapsesi joutuu kokemaan. Kun sen ymmärrät, ymmärrät toivottavasti myös hakea apua! Vaikket kokisi lastasi enää edes omaksesi, niin jokaisen pitäisi sen verran tuntea suojelunhalua vierastakin lasta kohtaan, että auttaisi lasta kärsimyksissään.
Otin nyt kantaa lapsen kannalta. Mielestäni lapset tulevat ensin. Se ei tietenkään tarkoita mitään uhrautumisia tai omaa kärsimystä, vasten tahtoaan ei voi rakastaa. Mutta rakastamaan voi oppia uudelleen jos tajuaa pienemmän ihmisen hädän ja avuntarpeen.. Raukka hakee yhä enemmän ja enemmän huomiotasi mitä rajummin keinoin, sinä ärsyynnyt yhä kiivaammin ja kiivaammin. MIETI!
Itselläni on kaksi erilaista lasta. Rakastan heidän erilaisuuttaan! Esikoisen rauhallisuutta ja järkevyyttä, kuopuksen voimakasta tahtoa (se ei ole minulta pois, mutta avuksi lapselle myöhemmin) ja määrätietoisuutta. Kumpikaan ei tee minulle kiusallaan yhtään mitään, vaikka niin olisi joskus ehkä houkuttelevaa ajatella kun asiat menevät huonommin.
Lapsesi tarvitsevat sinua vielä pitkään ja se on ihana asia!

mene mielisairaalaan heti

Muista että rakkaus ja viha ovat niin lähellä toisiaan, että vaikka tuntisit suorastaan vihaavasi lastasi, on se rakkaus edelleen jossain, ehkä se on vain jossain "piilossa" nyt ja kadoksissa, se löytyy kyllä kun jaksat tehdä töitä sen eteen ja kamppailla! Hae ensimmäiseksi apua, neuvolan tai mielenterveystoimiston kautta. Muista että ne ihmiset ovat siellä auttaakseen sinua, jos jonkun kanssa ei "synkkaa" hae uudestaan apua! Itsellänikin esikoinen oli paljon "hankalampi" kuin toinen ja kolmas ja joskus itsekin ajattelin tuntevani suorastaan vihaa häntä kohtaan. Huomasin että toisaalta hänen hankaluutensa oli rakkauden ja huomion hakemista, vaikka hän sitä saikin rutosti, niin hän tarvitsi sitä vielä enemmän. Moni kiukku ja hermoja raastava toiminta oli häneltä vain huomion hakua.
Älä ole itsellesi liian ankara äläkä tuomitse itseäsi! Lapsesi (molemmat) varmasti rakastavat sinua maailman parhaana äitinä, eikä kukaan toinen voisi korvata sinua joten lakkaa edes ajattelemasta itsemurhaa.
Pidä huoli että sinulla on ihan omaa aikaa itsellesi, ilman lapsia. Jo pieni hengähdystauko (kävelylenkki) tekee terää ja piristää. Kukaan, ei kukaan jaksa elää ja olla vain lapsiaan varten, tärkeintä on ensin pitää huolta itsestään ja tarpeistaan, vasta sitten voi pitää huolta muista. Itseään täytyy oppia myös rakastamaan, jotta pystyy rakastamaan muita, on sitten kyse lapsesta tai aikuisesta ketä rakastaa!

Niin minäkin luulin... Esikoistyttäreni joutui kuuntelemaan kamalaa huutoa ja solvausta, tukkapöllyäkin ressu sai välillä hakiessaan äidin huomiota. Tuntui että nuorempi lapsi saa kaiken huomion ja aivan luonnostaan, mutta vanhemmalle ei huomiota herunut/jaksanut antaa...

Minäkin tiedostin tunteeni ja ongelmani ja hain siihen jossain vaiheessa apua sosiaalitoimistosta. Aloin myös epäillä että jonain päivänä pamautan jotakuta liian lujaa.
Meillä kävi sitten kotona n. puolen vuoden ajan perhetyöntekijä juttelemassa mun kanssa. Oli hyvä saada puhua ne tunteet jollekulle ei tutulle suoraan sellaisina kuin ne on. Tämä sosiaalityöntekijä ymmärsi ja kannusti minua äitinä, hän ammattilaisena näki etten ole mikään hirviö ja lapsemme voivat hyvin. Mutta väsynyt olin ja siihen hän puuttui ja siihen myös sain apua terveyskeskuksesta.

Meillä on tilanne helpottanut nyt kun nuorempi on
vähän yli kolmen vanha uhmaikäinen kiukuttelija. Isompaa lasta onkin yllättäen ikävä ja on ihanaa hakea hänet koulupäivän jälkeen jälkkäristä. Kun pienempi raivoaa uhmaansa pää punaisena, on mukavaa kun isompi jo osaa asioita. Hänen kanssaan on tosi kiva käydä vaikka lenkillä kahden kesken välillä.

Kyllä sinä lastasi rakastat. Sitä ei vaan arjen pyörityksessä aina huomaa.

Anna itsellesi aikaa ja armoa. Ja hae rohkeasti apua väsymykseen niin jaksat paremmin.

Mäkin tunsin ihan samoin, osittain siksi että esikoiseni oli 2 v, kuopuksen syntyessä ja pahimmat uhmat vasta edessä. se on hermoja koettelevaa. muistan kesällä tunteneeni samoin kuin sinä. Kesä oli meillä pahinta aikaa ja esikoiseni oli kesällä 3vuotias. Mutta se helpotti, pahin uhma meni ohi ja tilalle on tullut ihana huolehtiva isoveli. Hän joka päivä kertoo kuinka rakastaa äitiään, haluaa halua, kuuntelee enemmän eikä saa sellaisia kohtauksia kuin ennen.
Jotenkin tuntui kesällä että esikoiseni oli rasite. Mutta olin vain itse väsynyt, ja yh kaupan päälle. Rakkaus molempiin lapsiini on voimakasta ja tasavertaista, ja jos pitäisi nyt päättää kummasta lapsesta on enemmän rasitetta(älkää takertuko tuohon sanaan, en sitä oikeasti tarkoita että lapseni olisi ) niin voisin sanoa että kuopus on se joka aiheuttaa enemmän närää ja tappelua kuin esikoinen...näin ne osat vaihtuvat

Kuulostaa tutulta, mutta huolestuttavalta!
Olin itse samassa tilanteessa, nyt vanhempi lapseni jo 13 vuotias, ja jäljet näkyy ja minä itken. Juostu ammatti auttajilla 3 vuotta ja rakkaudettomuus nuoremman synnyttyä jättänyt syvät arvet. En ymmärtänyt sitä silloin, koska olin niin väsynyt ja masentunut. Nyt ei muuta mahdollisuutta kuin korjata se mitä korjattavissa on :-(
Toivottavasti saat tunteesi pian takaisin, jottei lapsesi kärsi näin pahasti kuin meillä.

Jos et rakastaisi esikoistasi, et tuntisi syyllisyyttä hänelle tekemistäsi asioista. Siteesi häneen on vahva, koska myös koit konkreettisen tarpeen huutaa tuon syyllisyydentunteesi täällä julki. Tämä tekosi on ihailtava, ja suosittelen Sinua olemaan siitä onnellinen. Toivon, että kerrot tämän kaiken tuntemasi myös ihmissuhdeverkostollesi, joka voi väsymyksesi tilan tietäessään auttaa Sinua. Useinhan lähimmäiset vain ihailevat kaukaa naisen sisua pärjätä yksin. Niin ei kuitenkaan tarvitse olla, ja useimmat ihmiset auttavat mielellään ja kokevat itsensä tärkeiksi, kunhan pääsevät eroon siitä harhakäsityksestä, ettei heidän apuaan tarvita tai kaivata.

Jos ihmissuhdeverkostoa ei ole tai sen käyttämiseen apuna on vain pienet mahdollisuudet, niin lähde vaikka äiti-lapsi-kerhoon, avoimiin toimintaryhmiin tai muihin "lapsellisiin" harrastuksiin, ja huomaat, että et ole yksin. Yhteisyydestä saat voimaa!

Rakkautta ja valoa!

Äidin tehtävänä on rakastaa ja suojella lasta. Sinä et omasta mielestäsi pysty rakastamaan joten suojelun halusi (lähinnä sinulta itseltäsi) lasta kohtaan on myös poissa. Joku kirjoitti, että rakkautesi ei ole hävinnyt vaan on jossakin syvemmällä. En usko, että tässä tilanteessa on järkevää jäädä odottelemaan rakkautesi pintaan pulpahtamista vaan on aika toimia. Tärkeintä tässä asiassa on lapsen etu koska hän ei itse voi etujaan tai oikeuksiaan vaatia saatikka pitää niistä kiinni. Lapsesi ja hänen käytöksensä ovat täysin vääriä "syntipukkeja", hän ei ole valinnut osaansa eikä muovannut käytöstään vaan kasvattaja olet sinä ja myös vastuussa lapsestasi. Jos ymmärrät hae jostakin apua ja puhu jollekin ennen kuin on myöhäistä. Lapsesi kyllä vaistoaa kodin kylmän ilmapiirin ja rakkaudettomuuden sekä epätasa-arvon pikkusisareensa nähden muttei voi sitä ymmärtää. Seuraukset voivat kantaa vuosienkin päähän!

Kamala sanoa näin, mutta et ole ainut... Mulla on samanlainen ongelma. Mutta mun esikoiseni on vain 10 vuotta vanhempi kun sun.

Jo toista lasta odottaessani mietin, että mitäs jos rakastan häntä enemmän tai lakkaan rakastamasta esikoista!

Huomasin, että heti alussa tunteeni esikoiseen muuttui; hänen aivan tavalliset leikitkin saattoivat ärsyttää ja jos hän tuli pyytämään jotakin niin olin heti sanomassa "ei nyt, kohta".

Tunnistin tämän ajattelu- ja suhtautumistavan itsessäni heti kun sitä alkoi tulla. Olin jotenkin varautunut siihen. Mutta sinnikkäästi vaan puhuin lapselle normaalisti ja teimme asioita yhdessä silloin kun pikkuveli nukkui. Puhuimme paljon ja luimmme kirjoja sohvalla vierekkäin.
Kerroin myös mitä haluan hänen tekevän silloin kun esim. nukutan pikkuveliä. Muistutin usein, että hänen täytyy odottaa kun hyssytän veljen uneen kuistilla.
Pikku hiljaa rakkaus taas palasi. Toki en ollut koskaan tuntenut niin suurta vihaa, mutta en antanut sille mahdollisuuttakaan.
Oma mieheni on PALJON pois kotoota, eli ajoittain olen kuin yksinhuoltaja. Se on raskasta!

Ota yhteyttä neuvolaan, he ohjaavat sinut perhetyöntekijälle tai muuhun tukimuotoon!

Tsemppiä ja rakkautta!