Hei!
Mä olen ns. iso tyttö. 173cm pitkä ja painan 75kg, ja pidän itseäni melko sopusuhtaisena. Mua kiinnostaa kauheasti mitä anorektikon päässä liikkuu. En pahalla tarkoita, vaan ihan puhdasta mielenkiintoa. En ole ikinä pystynyt ymmärtämään syömishäiriöitä. Tuntuu, että jos ruoasta ja ruokailusta tekee elämänsä keskipisteen niin missaisi niin paljon kaikkea muuta. Ruoka on kuitenkin tarkoitettu vain hengissä pysymiseen, ei elämän sisällöksi. Miten olette itsellenne selittäneet sairautenne? Haluatteko "parantua"? Onko edes mahdollista täysin parantua anoreksiasta? Mietin vain, että myös reilusti ylipainoisilla ihmisillä on varmasti myös melko sairaalloinen suhde ruokaan, ja vaikka saisikin itsensä laihdutettua normaalipainoiseksi niin ne "epäterveet" asenteet varmasti jäävät takaraivoon jossakin määrin. Olisikohan reilusti ylipainoisillakin ihmisillä syytä käydä psykiatrilla niin kuin vaikeasti anorektisillakin?
Pyydän anteeksi jos puheenvuoroni loukkaa jotakuta, olen vaan paljon miettinyt näitä syömishäiriöitä, enkä kuitenkaan ole pystynyt ymmärtämään.
Mä olen ns. iso tyttö. 173cm pitkä ja painan 75kg, ja pidän itseäni melko sopusuhtaisena. Mua kiinnostaa kauheasti mitä anorektikon päässä liikkuu. En pahalla tarkoita, vaan ihan puhdasta mielenkiintoa. En ole ikinä pystynyt ymmärtämään syömishäiriöitä. Tuntuu, että jos ruoasta ja ruokailusta tekee elämänsä keskipisteen niin missaisi niin paljon kaikkea muuta. Ruoka on kuitenkin tarkoitettu vain hengissä pysymiseen, ei elämän sisällöksi. Miten olette itsellenne selittäneet sairautenne? Haluatteko "parantua"? Onko edes mahdollista täysin parantua anoreksiasta? Mietin vain, että myös reilusti ylipainoisilla ihmisillä on varmasti myös melko sairaalloinen suhde ruokaan, ja vaikka saisikin itsensä laihdutettua normaalipainoiseksi niin ne "epäterveet" asenteet varmasti jäävät takaraivoon jossakin määrin. Olisikohan reilusti ylipainoisillakin ihmisillä syytä käydä psykiatrilla niin kuin vaikeasti anorektisillakin?
Pyydän anteeksi jos puheenvuoroni loukkaa jotakuta, olen vaan paljon miettinyt näitä syömishäiriöitä, enkä kuitenkaan ole pystynyt ymmärtämään.
Vastaukset 3
Vanhimmat
noi on nii vaikeita kysymyksiä. aatelin ton luettuani vastaa noihi, mut en tiiä mitä kirjottaa. mulla on anoreksia eikä oo tietookaa miten täst pääsis pois. mä en tajuu miks mul on tää koska mä en haluu laihtua enempää. mua pelottaa mun laihuus, mut silti en pysty syödä. kai sen verran voin sanoo, et mulla tää ainakin tuo jotain "hallitavuutta" mun elämään. mul tulee parempi olo ku hallitsen mitä syön tai siis sillee et tunnen et mä voin olla syömättä ja oon vahva. mut silti en haluis olla syömättä ja haluisin lihoo. aika monella muulla on varmaan yksinkertaisempi syy tähän, ne yksinkertaisesti haluu laihtua ja näkee itsensä aina lihavana. mulla ei oo niin. sentakin en ymmärrä itseeni. joka kerta ku nään vaa'alla et oon taas laihtunu alan melkeen itkee ja mun olo on niin paha. mut silti en pysty pistää sitä ruokaa suuhuni.
ja voin sanoo, tää on yhtä helvettiä. mä en aatele muutaku ruokaa ja millo syön seuraavaks ja mitä. ja mä en jotenki pysty uskoo et koskaan tästä voin parantua. miten muka voisin vaan tän kaiken jälkeen alkaa syödä normaalisti. kattomatta kaloreita. en ymmärrä. mut haluun tästä pois niinku moni muukin varmasti. haluun sitä enemmän kun mitään. eli uskon että kaikki pohjimmiltaan haluavat parantua.
aika epäselvä viesti, mut tossa on nyt jotain mietteitä ja vastauksia, toivottavasti valaisi ees vähän.
Hyviä kysymyksiä, mut niihin ei välttämättä saa vastauksia täältä.
Mäki tulin vaa mielenkiinnosta kattomaan, mitä täälä on, ja kuulun kans noihin "normaaleihin ihmisiin" ilman syömishäiriöitä.
Mut noi kysymykset, niin hyviä ku ne onki, "mitä teiän päässä liikkuu" on melkei sma ku kysyisit hullulta et mitä se oikee ajattelee, ku kiipeilee seinille..
En väitä, et anoreksiasta kärsivät olis hulluja, mut mielenterveysongelmasta syömishäiröt kertoo lähes poikkeuksetta. Se on sairaus.
Mulla ruoka on aika suurilta osin mun elämän keskipiste. Oon suunnitellu tarkkaan mihin aikaan ja mitä saan syödä. Koulussa en ikinä pysty syömään luokkalaisteni kanssa vaan vetaydyn aina jonnekkin portaikkoon syömään yksin omenaa tai jotain riisikakkuja. Tykkään muutenkin syödä yksin omissa oloissani. Aina kun katson peiliin nään vain leveän lantion ja ison vatsan joita yritän toivottomasti kadottaa. Kyllä mä tajuan että ei ole terveellistä syödä miten mä syön, mutta silti en pysty lopettamaan. Maidon käytön olen lopettanut melkein kokonaan lukuunottamatta raejuustoa jota syön noin kerran viikossa pienen annoksen, joten saan kaiken kalkkini tabletin muodossa. Minulle tulee käsittämättömän vahva tunne kun pystyn olemaan syömättä pitkiä aikoja ja aina kun minulla on nälkä ajattelen vain että "laihdun, laihdun..." En voi sanoa että olisin pitkään aikaan ollut onnellinen, mutta täällä vielä sinnitellään ja toivotaan, että joskus helpottaisi.