Seison hiekkaisen, pitkän ja kuluneen tien päässä, leveän kääntöpaikan reunalla. Katselen hetkisen tienvarren synkkiä betonikerrostaloja, jotka tekevät tiestä pitkälle jatkuvan tunnelin, ja joiden katot ovat tasaiset ja kuivat. Kylänkeskus on tämän tien varrella ja ne muutamat sivukadut, jotka siitä erkanevat ovat vain lyhyitä, huonosti auton mentäviä, kunnostamattomia polkuja kylää ympäröiville laajoille pelloille ja muutamille pienille rakennuksille. Kaukana, aivan sen tien, jonka päässä seison, toisessa päässä on risteys, joka johtaa suurelle valtatielle. Se on kuitenkin niin kaukana, etten edes erota sitä, vaikka maasto on tasainen ja puuton.
Aurinko on laskemassa ja minä istahdan kääntöpaikan kiviselle reunustalle ja jään katselemaan leikkiviä lapsia. Lapset näyttävät niin onnellisilta ja viattomilta potkiessaan siinä yhdessä palloa, ovathan he autuaan tietämät-tömiä ympäröivästä maailman tilanteesta ja siitä kuinka heidän pitäisi vihata toisiaan.
Hymyilen hieman haikeana, kun pieni juutalaispoika kaatuu ja koko sekalainen joukko eri uskontokuntia edustavia lapsia rientää auttamaan häntä. Leikki jatkuu, kun poika nousee hymyillen ylös ja vakuuttaa olevansa kunnossa.
Tien varrella olevasta pienestä, enemmän puotia muistuttavasta, kyläkaupasta astelee lapsia kohti väsyneen ja huolestuneen oloinen musliminainen, joka kantaa kädessään koria, jossa on illan ruoka perheelle. Hän huutaa poikansa luokseen ja sanoo: ”No, niin. Nyt lähdetään kotiin. On jo myöhä, eikä ole enää turvallista olla ulkona.” Poika katsoo äitiään hellyttävästi ja anovasti suoraan silmiin ja pyytää: ”Vielä hetki, äiti. Vielä hetki. Ole kiltti. Tulen ihan kohta perässä muiden kanssa.” Eihän noilta suloisilta, suurilta, rukoilevilta silmiltä voi kukaan mitään kieltää, ja niin pojan äidin ilme sulaa ja hän lupaa: ”Olkoon nyt tämän kerran, mutta vain hetki. Lupaathan tulla kohta?” Poika hyppii riemuissaan ja ympärille kerääntynyt lapsijoukkokin iloitsee. ”Voi kiitos! Lupaan, äiti. Minä lupaan.”
Leikki pääsee siis vielä jatkumaan ja minä jään paikalleni seuraamaan sitä. Iloiset hymyt loistavat jälleen kuraisilta ja pölyisiltä naamoilta, eikä ketään haittaa vaatteiden resuisuus, tai leikkijöiden erilaisuus. Yhtäkkiä pieni ortodoksityttö osoittaa taivaalle ja huutaa: ”Tähtiä!” Leikki loppuu kuin seinään ja kaikki kääntävät päänsä kohti taivasta. Niin teen minäkin ja ymmärrän kauhukseni mistä on kyse. Jähmetyn paikalleni, enkä voi tehdä mitään. Seuraan tapahtumia sivusta, kuin lasin läpi. Vaimeana alkaa kuulua pientä vinkunaa. Hiljainen vihellys voimistuu kokoajan ja lapsetkin kuulevat sen nyt, sillä se keskeyttää heidän väittelynsä siitä onko kyseessä lentokone vaiko tähdenlento.
Muslimiäiti on lähtenyt juoksemaan kotoaan tien toisesta päästä poikansa luo, mutta yritys on toivoton. Myös muiden lasten vanhemmat ovat rynnänneet ulos kodeistaan ja yrittävät epätoivoisesti ehtiä pelastamaan pienokaisensa.
”Tähti tulee maahan” Kuuluu erään pienen hindutytön suusta, joka muiden lailla yhä tuijottaa taivaalle. ”Niitä on monta!” Huutaa yksi vanhemmista arabipojista, ja kaikkialta kuuluu huutoja, jotka todistavat hänen puheensa oikeaksi.
Tähdet lähenevät ja lähenevät, kunnes kuuluu vaimea, mutta kova ja voimakas räjähdys. Maa tärisee ja ikkunoista lentävät lasit, lasten huuto ja tuska painuu kaiken sen alle. Kääntöpaikan päälle muodostuu tiheä, mutta laaja pölypilvi.
Räjähdyksen ääni loppuu yhtä nopeasti kuin se alkoikin jättäen jälkeensä vain vaikerrusta ja itkua. Tomun laskeuduttua näen edessäni valittavia, kärsiviä ja kuolleita lapsia ja aikuisia. Näköpiirissäni ei ole enää jälkeäkään niistä onnellisista hymyistä, joista vielä hetki sitten iloitsin. Kyläkään ei ole enää entisensä, taloja on sortunut ja ihmiset ovat tulleet kadulle peloissaan ja turvattomina.
Yhden pojista –sen, joka sai luvan jäädä vielä hetkeksi leikkimään– viereen on valunut pieni verilammikko ja hänen silmänsä ovat painuneet kiinni. Hänen äitinsä –hän, joka yritti juosta kotoaan varoittamaan– istuu haavoit-tuneena hiljaa paikoillaan ja on ottanut poikansa syleilyynsä. Poika raottaa vielä silmiään ja kuiskaa hiljaa: ”Äiti. Ovatko tähdet täällä?” Sen sanottuaan poika nukkuu pois.
Kuin unessa lähden kävelemään. Mietin kuinka tällaista saattaa tapahtua ja kuinka kukaan sallii sitä. Miksi viattomat –jos sellaisia enää tässä maailmassa on– kärsivät aina eniten? En koskaan voi unohtaa sitä vihan tunnetta niitä ihmisiä kohtaan, jotka saivat tuon aikaan.
***
Edellinen teksti oli täysin omaa mielikuvituksen tuotettani, eräiden tv:ssä näkemieni uutisten pohjalta. Silloin en ymmärtänyt näkemääni, kuulemaani, enkä varsinkaan niitä ihmisiä, jotka päättivät, sanoivat tai tekivät niin. Häpeäkseni minun täytyy myöntää, etten edes halunnut tai halua ymmärtää heitä.
Uutisissa kerrottiin, kuinka Yhdysvallat on taas julistamassa sotaa. Ajattelin silloin mielessäni Suomea, puolueettomana maana, antamassa hävittäjälentokoneille luvan lentää ilmatilamme halki suorinta tietä tappamaan viattomia ja syyllisiä, mutta ennen kaikkea ihmisiä. Kuinka Puolueeton maa voi edesauttaa tällaista toimenpidettä? En tiedä kuinka nyt käy, mutta edellisestä kerrasta minulle jäi tällainen kuva.
Ihmettelen myös miten nykyinen maailmamme voi toimia, kun sopimuksia, jotka koskevat jokaista ihmistä, ei eräiden maiden tarvitse omasta mielestään itse noudattaa. Kuinka muut maat voivat sen vaieten hyväksyä? Onko se pelkoa, kenties jopa tyhmyyttä, vai vain äärimmilleen kehitettyä suvaitsevaisuutta? Onko esimerkiksi Suomi puolueettomuudellaan sitoutunut olemaan samaa mieltä ja mielipiteetön sekä suurempien maiden johdateltavissa ja määräiltävissä?
Ihmiset ovat erilaisia, mutta kaikki ovat erehtyväisiä, tekevät virheitä ja joskus jopa tarkoitettua pahaa. Tätä tosiasiaa en kiistä. Kritisoin kuitenkin jyrkästi sitä, miten tässä maailmassa annamme kostolle vallan ja pelolle luovutusvoiton, pelätessämme vastustaa kos-tonkierteen syntyä, vaikka se koskettaisi meitä.
Koston hinta on miljoonia ja miljoonia dollareita, euroja, mutta myös loputonta kipua, kärsimystä ja tuskaa. Se on monen korvaamattoman asia, tunteen tai ihmisen menetystä. Monen ihmisen elämä tuhoutuu, koska me emme uskalla sanoa mielipiteitämme, olem-mehan puolueettomia, eikä riitelijöiden ylpeys anna lopettaa. Lapsena monille opetetaan, kuinka se, joka lopettaa riidan ensin, on voittaja. Kuinka me voimme odottaa lasten ymmärtävän ja sisäistävän tämän, jos itse aina tartumme aseeseen viha silmissämme, ja aina vain raaempi kosto mielessämme, emmekä osaa lopettaa?
Ehkä tiedän asiasta liian vähän, muttei kukaan ole sitä minulle osannut selittää niin, että olisin sen ymmärtänyt, saati hyväksynyt. Voi myös olla, että olen liian nuori ymmärtämään tai käsittelemään näin laajoja asioita, mutta takaraivossani jyskyttää pieni kiukkuinen ja surullinen ääni, joka kertoo, ettei asia suinkaan ole niin, vaan tässä kaikessa on jotain sellaista mikä ei ole oikein.
Täältä Pohjantähden alta:
Pieni Olento
P.s Olen pahoillani, että laitoin tämän runopalstalle, mutta en keksinyt muutakaan. Teksti julkaistaan myös koulumme lehdessä.
Aurinko on laskemassa ja minä istahdan kääntöpaikan kiviselle reunustalle ja jään katselemaan leikkiviä lapsia. Lapset näyttävät niin onnellisilta ja viattomilta potkiessaan siinä yhdessä palloa, ovathan he autuaan tietämät-tömiä ympäröivästä maailman tilanteesta ja siitä kuinka heidän pitäisi vihata toisiaan.
Hymyilen hieman haikeana, kun pieni juutalaispoika kaatuu ja koko sekalainen joukko eri uskontokuntia edustavia lapsia rientää auttamaan häntä. Leikki jatkuu, kun poika nousee hymyillen ylös ja vakuuttaa olevansa kunnossa.
Tien varrella olevasta pienestä, enemmän puotia muistuttavasta, kyläkaupasta astelee lapsia kohti väsyneen ja huolestuneen oloinen musliminainen, joka kantaa kädessään koria, jossa on illan ruoka perheelle. Hän huutaa poikansa luokseen ja sanoo: ”No, niin. Nyt lähdetään kotiin. On jo myöhä, eikä ole enää turvallista olla ulkona.” Poika katsoo äitiään hellyttävästi ja anovasti suoraan silmiin ja pyytää: ”Vielä hetki, äiti. Vielä hetki. Ole kiltti. Tulen ihan kohta perässä muiden kanssa.” Eihän noilta suloisilta, suurilta, rukoilevilta silmiltä voi kukaan mitään kieltää, ja niin pojan äidin ilme sulaa ja hän lupaa: ”Olkoon nyt tämän kerran, mutta vain hetki. Lupaathan tulla kohta?” Poika hyppii riemuissaan ja ympärille kerääntynyt lapsijoukkokin iloitsee. ”Voi kiitos! Lupaan, äiti. Minä lupaan.”
Leikki pääsee siis vielä jatkumaan ja minä jään paikalleni seuraamaan sitä. Iloiset hymyt loistavat jälleen kuraisilta ja pölyisiltä naamoilta, eikä ketään haittaa vaatteiden resuisuus, tai leikkijöiden erilaisuus. Yhtäkkiä pieni ortodoksityttö osoittaa taivaalle ja huutaa: ”Tähtiä!” Leikki loppuu kuin seinään ja kaikki kääntävät päänsä kohti taivasta. Niin teen minäkin ja ymmärrän kauhukseni mistä on kyse. Jähmetyn paikalleni, enkä voi tehdä mitään. Seuraan tapahtumia sivusta, kuin lasin läpi. Vaimeana alkaa kuulua pientä vinkunaa. Hiljainen vihellys voimistuu kokoajan ja lapsetkin kuulevat sen nyt, sillä se keskeyttää heidän väittelynsä siitä onko kyseessä lentokone vaiko tähdenlento.
Muslimiäiti on lähtenyt juoksemaan kotoaan tien toisesta päästä poikansa luo, mutta yritys on toivoton. Myös muiden lasten vanhemmat ovat rynnänneet ulos kodeistaan ja yrittävät epätoivoisesti ehtiä pelastamaan pienokaisensa.
”Tähti tulee maahan” Kuuluu erään pienen hindutytön suusta, joka muiden lailla yhä tuijottaa taivaalle. ”Niitä on monta!” Huutaa yksi vanhemmista arabipojista, ja kaikkialta kuuluu huutoja, jotka todistavat hänen puheensa oikeaksi.
Tähdet lähenevät ja lähenevät, kunnes kuuluu vaimea, mutta kova ja voimakas räjähdys. Maa tärisee ja ikkunoista lentävät lasit, lasten huuto ja tuska painuu kaiken sen alle. Kääntöpaikan päälle muodostuu tiheä, mutta laaja pölypilvi.
Räjähdyksen ääni loppuu yhtä nopeasti kuin se alkoikin jättäen jälkeensä vain vaikerrusta ja itkua. Tomun laskeuduttua näen edessäni valittavia, kärsiviä ja kuolleita lapsia ja aikuisia. Näköpiirissäni ei ole enää jälkeäkään niistä onnellisista hymyistä, joista vielä hetki sitten iloitsin. Kyläkään ei ole enää entisensä, taloja on sortunut ja ihmiset ovat tulleet kadulle peloissaan ja turvattomina.
Yhden pojista –sen, joka sai luvan jäädä vielä hetkeksi leikkimään– viereen on valunut pieni verilammikko ja hänen silmänsä ovat painuneet kiinni. Hänen äitinsä –hän, joka yritti juosta kotoaan varoittamaan– istuu haavoit-tuneena hiljaa paikoillaan ja on ottanut poikansa syleilyynsä. Poika raottaa vielä silmiään ja kuiskaa hiljaa: ”Äiti. Ovatko tähdet täällä?” Sen sanottuaan poika nukkuu pois.
Kuin unessa lähden kävelemään. Mietin kuinka tällaista saattaa tapahtua ja kuinka kukaan sallii sitä. Miksi viattomat –jos sellaisia enää tässä maailmassa on– kärsivät aina eniten? En koskaan voi unohtaa sitä vihan tunnetta niitä ihmisiä kohtaan, jotka saivat tuon aikaan.
***
Edellinen teksti oli täysin omaa mielikuvituksen tuotettani, eräiden tv:ssä näkemieni uutisten pohjalta. Silloin en ymmärtänyt näkemääni, kuulemaani, enkä varsinkaan niitä ihmisiä, jotka päättivät, sanoivat tai tekivät niin. Häpeäkseni minun täytyy myöntää, etten edes halunnut tai halua ymmärtää heitä.
Uutisissa kerrottiin, kuinka Yhdysvallat on taas julistamassa sotaa. Ajattelin silloin mielessäni Suomea, puolueettomana maana, antamassa hävittäjälentokoneille luvan lentää ilmatilamme halki suorinta tietä tappamaan viattomia ja syyllisiä, mutta ennen kaikkea ihmisiä. Kuinka Puolueeton maa voi edesauttaa tällaista toimenpidettä? En tiedä kuinka nyt käy, mutta edellisestä kerrasta minulle jäi tällainen kuva.
Ihmettelen myös miten nykyinen maailmamme voi toimia, kun sopimuksia, jotka koskevat jokaista ihmistä, ei eräiden maiden tarvitse omasta mielestään itse noudattaa. Kuinka muut maat voivat sen vaieten hyväksyä? Onko se pelkoa, kenties jopa tyhmyyttä, vai vain äärimmilleen kehitettyä suvaitsevaisuutta? Onko esimerkiksi Suomi puolueettomuudellaan sitoutunut olemaan samaa mieltä ja mielipiteetön sekä suurempien maiden johdateltavissa ja määräiltävissä?
Ihmiset ovat erilaisia, mutta kaikki ovat erehtyväisiä, tekevät virheitä ja joskus jopa tarkoitettua pahaa. Tätä tosiasiaa en kiistä. Kritisoin kuitenkin jyrkästi sitä, miten tässä maailmassa annamme kostolle vallan ja pelolle luovutusvoiton, pelätessämme vastustaa kos-tonkierteen syntyä, vaikka se koskettaisi meitä.
Koston hinta on miljoonia ja miljoonia dollareita, euroja, mutta myös loputonta kipua, kärsimystä ja tuskaa. Se on monen korvaamattoman asia, tunteen tai ihmisen menetystä. Monen ihmisen elämä tuhoutuu, koska me emme uskalla sanoa mielipiteitämme, olem-mehan puolueettomia, eikä riitelijöiden ylpeys anna lopettaa. Lapsena monille opetetaan, kuinka se, joka lopettaa riidan ensin, on voittaja. Kuinka me voimme odottaa lasten ymmärtävän ja sisäistävän tämän, jos itse aina tartumme aseeseen viha silmissämme, ja aina vain raaempi kosto mielessämme, emmekä osaa lopettaa?
Ehkä tiedän asiasta liian vähän, muttei kukaan ole sitä minulle osannut selittää niin, että olisin sen ymmärtänyt, saati hyväksynyt. Voi myös olla, että olen liian nuori ymmärtämään tai käsittelemään näin laajoja asioita, mutta takaraivossani jyskyttää pieni kiukkuinen ja surullinen ääni, joka kertoo, ettei asia suinkaan ole niin, vaan tässä kaikessa on jotain sellaista mikä ei ole oikein.
Täältä Pohjantähden alta:
Pieni Olento
P.s Olen pahoillani, että laitoin tämän runopalstalle, mutta en keksinyt muutakaan. Teksti julkaistaan myös koulumme lehdessä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Toivoisin, että arvostelisitte, kyseenalaistaisitte ja kritisoisitte tekstiä ja korjaisitte asiavirheitä.
Minulle voi lähettää sähköpostia aiheesta, tai aiheen vierestä: [email protected]