Olen 16-vuotias tyttö ja kärsinyt jo pitkään erittäin vaikeasta masennuksesta ja huonosta itsetunnosta -> syömishäiriöitä ja itsetuhoisuutta, häpeän elämääni ja itseäni. Peruskoulun päättötodistusta en ole saanut koska en jaksanut/halunnut käydä koulussa, olin lähes koko ysiluokan poissa ja periaatteessa jäin luokalle. Olen aina ollut hyvä oppilas, erittäin kunnianhimoinen ja kiltti tyttö, väsymykseni alkoikin ehkä juuri siitä että otin liikaa tehtäviä suoritettavakseni ja minun vain on yleensäkin _pakko_ viedä kaikki kunnialla loppuun saakka, kaikki tai ei mitään. Lintsasin siis koska olin yliväsynyt ja stressaantunut ja tahdoin nukkua koko ajan. Lintsaaminen onkin sitten aiheuttanut lisää stressiä, huonoa omaatuntoa ja pahaa oloa. Olen viillellyt ja hautonut itsemurhaa lähes koko yläasteen ajan. Vuorokausirytmini on päin persettä, valvon yöt ja nukun päivät ja joskus valvon monta vuorokautta putkeen ja sen seurauksena sitten nukun univelkojani pois.
Alkoholi ja huumeet astuivat jossain vaiheessa mukaan kuvioihin (huumeet tosin jäivät aika nopeasti pois erään ystäväni ansiosta) ja olen käynyt läpi putkareissuja ja sossujen kanssa temppuilua. Minut on monia kertoja meinattu huostaanottaa mutta aina olen jollakin ihmekonstilla saanut vakuutettua että kaikki on kunnossa että pärjään ja jaksan, vaikka oikeasti kaikki painaa päälle. Tahdon pysyä kotona siksikin että vanhemmillani on satunnaisesti ongelmia alkoholin kanssa enkä tahdo jättää nuorempia sisaruksiani yksin. Voisin vielä lisätä että isosiskoni menehtyi lähes kaksi vuotta sitten auto-onnettomuudessa eikä perheelläni ole ollut helppoa muutenkaan, ehkä osasyy siihen miksen tahdo huolestuttaa heitä omilla ongelmillani (kunpa vaan tajuaisin että olen huolestuttanut jo).
Ja siihen syömishäiriöjuttuun voisin sanoa näin yleisesti, että saatan oksentaa monta kertaa viikossa jos siihen tulee mahdollisuus, paastoan, heitän ruokaa pois, ahmin ja syön liikaa, painoni on vaihdellut muutaman vuoden aikana parillakymmenellä kilolla (44-65) pituuden pysyessä samana. Tämänhetkiset mittani ovat 165/61 ja tiedän olevani normaalipainoinen mutta pidän itseäni lihavana ja laihuutta kauniina ja yritän jatkuvasti laihduttaa ja häpeän itseäni älyttömästi. Ja tämä ruuan kanssa temppuileminen on myös väsyttänyt minua tolkuttomasti, verensokeri heittelee ja yhtä hampaistani koristaa elämäni ensimmäinen reikä, ja vaikka en koskaan tästä enää laihtuisikaan elimistöni kärsii/tulee kärsimään kaikenlaisista puutostiloista ym. Tiedän olevani sairas mutten kykene sitä ymmärtämään enkä jaksa välittää.
Suurimman osan ajasta itken huoneessani peiton alla, olen kaikille pettymys ja ahdistaa ja piilottelen enkä riitä. Periaatteessa en tahtoisi kuolla vielä vaan elää parempaa elämää, mutta koska en vaan muutu elämänhaluisemmaksi ja kaikki stressaa ja rasittaa mieltä ja kaikki tuntuu turhalta enkä jaksaisi välittää mistään, pelkään että tapan itseni. Nukun toisinaan liikaa ja olen ihan helvetin väsynyt vaikken mitään koskaan teekään. Huoneeni on sotkuinen ja pesen pyykkiä erittäin harvoin, suihkussakin käyn vain silloin kun olen lähdössä johonkin esim. moikkaamaan kavereitani, ja tätäkin hyvin harvoin koska kärsin paniikkikohtauksista turhankin helposti ja useimmiten välttelen ihmistenilmoille menemistä ellen ole lähdössä ryyppäämään. Jätän myös usein vastaamatta puhelimeen. En ole koskaan seurustellut, mutta yhdenillanjuttuja on ollut liikaakin ja häpeän touhujani helvetillisesti. Minusta tuntuu että pelkään ihmisiä ja ehkä kärsin myös seurustelupelosta.
Viimeksi yritin itsemurhaa umpikännissä pari kuukautta sitten purkillisella kipulääkkeitä ja makasin huoneessani järkyttävissä kivuissa kaksi sitä seuraavaa päivää, tätä ei kukaan tiedä koska oveni oli lukossa ja sulkeutumiseni on tavallista, enkä aio todellakaan kertoa asiasta kenellekään. Satutan läheisiäni muutenkin sillä etten saa peruskoulua suoritettua (ja ilman peruskoulun päättötodistusta on lähes mahdotonta pärjätä tulevaisuudessa tiedäntiedän, sekin stressaa), sillä etten koskaan osallistu mihinkään enkä "rakenna pohjaa tulevaisuudelleni" ja satutan heitä myös sillä etten ota minkäänlaista apua vastaan enkä puhu ongelmistani. En avaudu lähes koskaan mistään, varsinkaan pahasta olostani tai muustakaan koska en tahdo vaikuttaa säälittävältä, huomionkipeältä tai huolestuttaa muita turhaan. Kesällä hain apua omasta tahdostani, kävin yhden kerran jonkun nuorisopsykologin vastaanotolla mutta siihen se sitten jäikin kun en jaksanut enää sitä idioottimaista lässytystä ja nukuin aina kun sinne olisi pitänyt mennä.
Vähän aikaa sitten eräs kavereistani huolestui minusta todenteolla (kun kerran kännissä vähän lipsahti että jotain ongelmia on ollut) ja meni puhumaan asioistani terveydenhoitajalle. Nyt kyseinen kaverini yrittää sinnikkäästi saada minua hakemaan apua ("olet vaaraksi itsellesi"), mutta jostakin syystä en ole taaskaan siihen suostunut. Terveydenhoitaja oli kuulemma sanonut että todennäköisesti joutuisin jonkinlaiseen osastohoitoon, enkä ole asiasta kovinkaan innostunut. Olisikohan jollakin teistä kokemusta tällaisesta? Voivatko ne pakottaa minut sinne jos itse en suostu lähtemään ja mitä ne tekevät minulle siellä?
Ja tähän sekavaan avautumistekstiini saa muutenkin ottaa ihan vapaasti kantaa ja tahtoisinkin itseasiassa tietää onko kenelläkään muulla ollut mitään samantapaista elämänsä aikana. Toivottavasti jaksoitte lukea.
Alkoholi ja huumeet astuivat jossain vaiheessa mukaan kuvioihin (huumeet tosin jäivät aika nopeasti pois erään ystäväni ansiosta) ja olen käynyt läpi putkareissuja ja sossujen kanssa temppuilua. Minut on monia kertoja meinattu huostaanottaa mutta aina olen jollakin ihmekonstilla saanut vakuutettua että kaikki on kunnossa että pärjään ja jaksan, vaikka oikeasti kaikki painaa päälle. Tahdon pysyä kotona siksikin että vanhemmillani on satunnaisesti ongelmia alkoholin kanssa enkä tahdo jättää nuorempia sisaruksiani yksin. Voisin vielä lisätä että isosiskoni menehtyi lähes kaksi vuotta sitten auto-onnettomuudessa eikä perheelläni ole ollut helppoa muutenkaan, ehkä osasyy siihen miksen tahdo huolestuttaa heitä omilla ongelmillani (kunpa vaan tajuaisin että olen huolestuttanut jo).
Ja siihen syömishäiriöjuttuun voisin sanoa näin yleisesti, että saatan oksentaa monta kertaa viikossa jos siihen tulee mahdollisuus, paastoan, heitän ruokaa pois, ahmin ja syön liikaa, painoni on vaihdellut muutaman vuoden aikana parillakymmenellä kilolla (44-65) pituuden pysyessä samana. Tämänhetkiset mittani ovat 165/61 ja tiedän olevani normaalipainoinen mutta pidän itseäni lihavana ja laihuutta kauniina ja yritän jatkuvasti laihduttaa ja häpeän itseäni älyttömästi. Ja tämä ruuan kanssa temppuileminen on myös väsyttänyt minua tolkuttomasti, verensokeri heittelee ja yhtä hampaistani koristaa elämäni ensimmäinen reikä, ja vaikka en koskaan tästä enää laihtuisikaan elimistöni kärsii/tulee kärsimään kaikenlaisista puutostiloista ym. Tiedän olevani sairas mutten kykene sitä ymmärtämään enkä jaksa välittää.
Suurimman osan ajasta itken huoneessani peiton alla, olen kaikille pettymys ja ahdistaa ja piilottelen enkä riitä. Periaatteessa en tahtoisi kuolla vielä vaan elää parempaa elämää, mutta koska en vaan muutu elämänhaluisemmaksi ja kaikki stressaa ja rasittaa mieltä ja kaikki tuntuu turhalta enkä jaksaisi välittää mistään, pelkään että tapan itseni. Nukun toisinaan liikaa ja olen ihan helvetin väsynyt vaikken mitään koskaan teekään. Huoneeni on sotkuinen ja pesen pyykkiä erittäin harvoin, suihkussakin käyn vain silloin kun olen lähdössä johonkin esim. moikkaamaan kavereitani, ja tätäkin hyvin harvoin koska kärsin paniikkikohtauksista turhankin helposti ja useimmiten välttelen ihmistenilmoille menemistä ellen ole lähdössä ryyppäämään. Jätän myös usein vastaamatta puhelimeen. En ole koskaan seurustellut, mutta yhdenillanjuttuja on ollut liikaakin ja häpeän touhujani helvetillisesti. Minusta tuntuu että pelkään ihmisiä ja ehkä kärsin myös seurustelupelosta.
Viimeksi yritin itsemurhaa umpikännissä pari kuukautta sitten purkillisella kipulääkkeitä ja makasin huoneessani järkyttävissä kivuissa kaksi sitä seuraavaa päivää, tätä ei kukaan tiedä koska oveni oli lukossa ja sulkeutumiseni on tavallista, enkä aio todellakaan kertoa asiasta kenellekään. Satutan läheisiäni muutenkin sillä etten saa peruskoulua suoritettua (ja ilman peruskoulun päättötodistusta on lähes mahdotonta pärjätä tulevaisuudessa tiedäntiedän, sekin stressaa), sillä etten koskaan osallistu mihinkään enkä "rakenna pohjaa tulevaisuudelleni" ja satutan heitä myös sillä etten ota minkäänlaista apua vastaan enkä puhu ongelmistani. En avaudu lähes koskaan mistään, varsinkaan pahasta olostani tai muustakaan koska en tahdo vaikuttaa säälittävältä, huomionkipeältä tai huolestuttaa muita turhaan. Kesällä hain apua omasta tahdostani, kävin yhden kerran jonkun nuorisopsykologin vastaanotolla mutta siihen se sitten jäikin kun en jaksanut enää sitä idioottimaista lässytystä ja nukuin aina kun sinne olisi pitänyt mennä.
Vähän aikaa sitten eräs kavereistani huolestui minusta todenteolla (kun kerran kännissä vähän lipsahti että jotain ongelmia on ollut) ja meni puhumaan asioistani terveydenhoitajalle. Nyt kyseinen kaverini yrittää sinnikkäästi saada minua hakemaan apua ("olet vaaraksi itsellesi"), mutta jostakin syystä en ole taaskaan siihen suostunut. Terveydenhoitaja oli kuulemma sanonut että todennäköisesti joutuisin jonkinlaiseen osastohoitoon, enkä ole asiasta kovinkaan innostunut. Olisikohan jollakin teistä kokemusta tällaisesta? Voivatko ne pakottaa minut sinne jos itse en suostu lähtemään ja mitä ne tekevät minulle siellä?
Ja tähän sekavaan avautumistekstiini saa muutenkin ottaa ihan vapaasti kantaa ja tahtoisinkin itseasiassa tietää onko kenelläkään muulla ollut mitään samantapaista elämänsä aikana. Toivottavasti jaksoitte lukea.
Vastaukset 7
Vanhimmat
hei,
olipa pirun ikävää luettavaa. voin sanoa että mulla on ollut kanssa vaikeuksia mutta erilaisia. sairastan pakkoneuroosia ja se vie mun voimia hakea apua kun en ole saanut kaipaamaani apua psykiatrilta vielä. mutta vikaa on varmaan mussakin kun en syö niitä lääkkeitä joita määrätty. ja olen työtön ja kokenut esim. työpaikoissa henkistä kiusaamista. ja montaa muutakin murhetta mutta ei niistä nyt enempää mutta sen verran että ne on vieneet mun itsetunnon täysin.
Sun kannattaa ehdottomasti nyt hakea kyllä sitä apua. sen verran vakavaa tilanteesi on. ehdotan että varaat ajan ilmaiselta psykiatrilta kuntasi/kaupungin terveyskesk. ja menet juttelemaan samat asiat niin saat lääkkeitä jotka auttavat n. 2 viikon - 3kk. kuluttua niiden tehosta riippuen ja siitä otatko niitä säännöllisesti. musta sua ei voida mitenkään viedä mihinkään avoosastolle väkisin. kyllä siitä täytyy nyt ensin lähteä että koitat muuta tietä hakea apua.
Muista kuitenkin se, että ystäväsi todella on huolissaan susta. ota vastaan se apu mitä hän yrittää järjestää. se voi olla korvaamatonta sun kannaltasi. ja jos menet juttelemaan jonkun kanssa, niin vaihda jos ei synkkaa sen kanssa johonkin toiseen , äläkä lannistu.
kyllä sen todistukses saat mutta nyt sun pitää hoitaa itsesi ensin parempaan kuntoon jotta voisit saada sen. kirjoittele lisää. muista että muillakin on vaikeuksia , ehkä enemmänkin vielä ja ajattele niin, että en anna periksi vaikka mikä olisi ja näytän kaikille ettei musta tullutkaan sellaista kuin toiset luulivat(narkkaria ym.)
apua vaikka tökkii se juttelija jonka luona kävit.
Ei sun tartte kertoo vanhemmilles siitä jos käyt apua ittelles hakemassa.
Ja toiseks kukaan siellä ei kerro koska heillä on vaitiolo velvollisuus.
Todellakin sä voit pyytä toista juttelijaa jos se aijempi ei sua miellyttäny.
Minä oon vanhempi ja mullekin kaikki oli alussa vaikeeta mut sit se rupes sujuu.
Lääkärillekin voi ajan tilata myös ja saisit lääkityksen ja sit juttelu ajat,ihan kumminpäin vaan
mut tärkeintä et haet apuu.
Ei sun tartte vanhempies taakkaa kantaa enää jokaisen on surtava suru kuitenkii omalta kohdaltaan pääosin itse.LÄHEISEN MENETYS ON ISO JUTTU SINULLE ETTÄ MYÖS MINULLE,MUT KAIKKI ON KÄYTÄVÄ LÄPI NIINKUIN MINUNKII KUN POIKANI KUOLI.
Juttele täällä kuin oot päättäny,tukee annetaan voimiemme mukaan...
jaksamista, rohkeutta tekemään se rohkea päätös lähtee apua hakee.
..hakemaan apua, ihan oikeesti! Parhaiten saat sitä menemällä paikkakuntasi terveyskeskukseen/sairaalaan, josta voivat sitten ohjata sinut terapeutille/psykiatrille. Varmasti voi tuntua, ettet halua mennä sinne juttelemaan, mutta kokemuksesta tiedän, että lopulta se kyllä auttaa. Ja ainoastaan sitä kautta voit saada masennukseesi lääkkeet; niitä sinä todellakin tarvitset!Sen verran vakavampaa laatua tekstisi oli. Ja masennuksessa ei ole mitään hävettävää, vaan se on sairaus siinä missä mikä tahansa muukin.
Itsekin kärsin useita kuukausia erittäin vaikeasta masennuksesta ja lopulta hain hoitoa terapeutilta ja sain todella hyvät lääkkeet. Ne alkoivat auttaa vasta n. 6 viikon käytön jälkeen ja sitten huomasin yhtäkkiä, että jaksoin jo nousta sängystä ylös, minua ei enää itkettänyt niin paljoa ja aloin pikkuhiljaa saada voimia ja elämänhaluani takaisin. Huonoimmassa jamassa nimittäin harkitsin päivittäin itsaria. Lääkkeen vaikutuksen myötä aloin taas kiinnostua muista ihmisistä, vastaamaan kännykkääni ja saamaan itsetuntoani takaisin. Paniikkihäiriökohtaukset loppuivat, samoin ahdistus. Ja nyt, syötyäni lääkettä reilut 3kk, tunnen olevani vahvempi kuin koskaan! Huomaan, että elämähän onkin ihan kivaa.
Masennukseni myötä olin töistä sairaslomalla lähes puoli vuotta ja nyt itse asiassa olen huomenna aloittamassa työt kokonaan uudessa paikassa, todella innostuneena. Tiedän, etten millään pystyisi huomenna menemään töihin, jos edelleen olisin siinä jamassa, kuin viime keväänä...
Sinullekin nyt kaikista tärkeintä on se, että vaikka viimeisillä voimillasi haet apua ja kerrot siellä täysin rehellisesti kaikki samat asiat, joista nyt tässä kirjoitit. Heillähän on siellä vaitiolovelvollisuus. Ja kokemuksesta tiedän, että puhuminen auttaa!! Ja sitten alat syödä masennuslääkkeitä ja tarkkailet koko ajan itseäsi, että miten lääkkeet sitten viikkojen kuluttua mahdollisesti alkavat auttaa. Jos tuntuu, ettei lääkkeet auta, sitten ne pitää vaihtaa toisiin tai niiden annostusmäärää on nostettava. Ahdistukseesi saatat lääkäriltä saada rauhoittavia/ahdistuneisuuslääkkeitä sekä öiseen unettomuuteesi nukahduslääkkeitä. Ota vain reippaasti nämä kaikki lääkkeet vastaan ja käytä niitä (oikein). Tiedän, että saattaa tuntua inhottavalta aluksi syödä niin montaa lääkettä, mutta ne ovat vain sitä varten, että paranisit! Ja sitten, kun masennuslääkkeesi alkavat auttaa, voit jättää pois ahdistuslääkkeen sekä varmastikin myös nukahduslääkkeen. Nyt tärkeintä on, että keskityt vain itseesi ja parantumiseesi ja vasta sitten, kun alat voida paremmin, voit miettiä sitä päättötodistusta. Takuulla sen vielä tulet saamaan, muttet siihen millään pysty niin vajaakuntoisena! Muista, että toivoa on aina olemassa ja maailmassa on vielä vakavampiakin tauteja, joista ei edes voi parantua. Masennuksesta voi, sen tiedän. Sinulla on koko elämä edessäsi, älä heitä sitä hukkaan! Nyt ei muuta kuin pikaista apua hakemaan, kärsivällinen paranemisprosessi ja sitten näytät kaikille, että selviydyit voittajana! Tsemppiä ja voimia ja kirjoittelehan kuulumisiasi jossain vaiheessa. Toivottavasti tästä viestistäni oli sinulle yhtään apua.
Vanhempani sanoivat pelkäävänsä että tapan itseni kun huoneessani on jatkuvasti pimeää, oveni on lukossa, enkä vastaa kun minua kutsutaan ja olen muutenkin hirveän sulkeutunut. Eilenkin isäni melkein itki koska luuli että olen kuollut ja säikähti kun ilmoitin etten ole enää huoneessani. Kyllä pikkaisen laittoi miettimään.
Tänään äitini sanoi olevansa huolissaan minusta ja kysyi josko olisin vielä kiinnostunut käymään siellä nuorisopsykologin vastaanotolla, hän soittaa sinne piakoin ja minulle varataan aika ja luultavasti sitä kautta sitten menen lääkäriin saadakseni tarvittavia lääkkeitä (kuten viimekerrallakin olisi pitänyt, mutta olin haluton yrittämään mitään enkä suostunut yhteistyöhön). Katsotaan nyt että miten tässä tulee käymään.
Kiitos kannustavista vastauksistanne, ne auttavat minua ottamaan itseäni niskasta kiinni ja saan lisää toivoa yrittää parantua. Ja toki saa kirjoitella lisääkin. :) Varmasti kertoilen tänne vielä myöhemmin ja ilmoittelen miten asiat ovat edetäkseen.
Jokatapauksessa suhtaudun kaikkeen vielä todella epävarmasti ja vähän pelottaa että peräännyn. Koko ajan olen tiennyt ettei elämäni vaan voi jatkua näin ja tunnen olevani tilanteessa josta ei ole pakokeinoa. En voi elää ellen opi hyväksymään itseäni ja pitämään itseäni arvossa, en voi elää jos minun on jatkuvasti paha olla ja itken ja sulkeudun. En voi elää jos parannusta tilanteeseeni ei tule. Toivottavasti osaan ottaa tarjotun avun vastaan.
Pelkään etten jaksa, pelkään että luovutan.
Sitten kun apua todella haet, niin uskalla luottaa niihin ihmisiin, jotka sinua haluavat auttaa. Tiedän, että se on vaikeaa kun pitää turvautua ja luottaa niin kipeissä asioissa toiseen ihmiseen mutta avunhakeminen on vasta ensimmäinen askel. Toinen ja yhtä tärkeä askel on se, että et enää jatka pakoiluasi sanoissa ja teoissa vaan avaudut. Se on helvetin kova juttu, siitä voit olla varma mutta älä pelkää luottaa lähimmäistesi sekä ammattiauttajien vilpittömään haluun auttaa sinua!
Jaksamista sinulle!
sillä jos haluut aatella että et haluu vanhemmilleskaan enää suruu niin ota apu vastaan.
MUT MUISTA SINÄ OOT TÄRKEIN TÄSSÄ JA NYT,,,
SINUA AATELLEN PIPSA,,,(SE VANHENPI KIRJOTTAJA)
ootan sinulta kirjoituksii,,,,heissan
Kuulostaa kovasti tutulta. Samantyyppinen elämä mullaki takana ja ongelmat ihan samoja. Lopulta tajusin hakea apua ja mä pelkäsin kans sitä että mut suunnilleen suljetaan jonnekki laitokseen. Mut kaikki viiltelyt, ryyppäämiset, huumehäröilyt, putkareissut, tappelut, sekoilut ym. kuuluu masentuneen/ahdistuneen teinin elämään. Ei ne yhtään kauhistunut kertomuksiani eivätkä ehdotelleet minnekkään laitokseen menoo. Avohoidossa oon nyt ollut 6v. Lääkitys ja terapia on auttaneet. Jos olisin tajunnut hakea ajoissa apua, olisin säästynyt paljolta pahalta mitä itsetuhoinen elämäni aiheutti! Eli kannattaa ottaa ajoissa itteensä niskasta ja hakee sitä apuu.
Eri asia on sit se että jos tosissaan on vaarax itelleen/ suunnitellut itsarii.. , ni sit ne varmasti suosittelis jotain laitosta. Jätä ne itsariyritykset vähemmälle ni et joudu pakkohoitoon!
Zemppii sulle!!