Olen kyllästynyt olemaan ihminen, jota kohdellaan liian pehmeästi, yltiökohteliaasti. Toki kohteliaisuus on aina mukavaa, mutta ujouteni takia monet ihmiset suhtautuvat minuun erityisen varoen. Vaikka on vastaan tullut muutama sellainen ihminenkin, jotka ovat tavallaan nähneet arkuudessani mahdollisuuden "hyökätä" minua vastaan.
Miten sinuun suhtaudutaan?
Toisaalta saatan toisinaan vaikuttaa ulospäin kovalta, mitään sanomattomalta. En halua olla ihminen, johon ei voi tutustua reilusti tai ihminen, joka ei itse osaa käyttäytyä reilusti ts. joka ei vaikuta ilmeettömältä tuppisuulta ja joka ei yritä piilottaa kaikkea sitä, mitä hänestä löytyy.
Liian usein käy, niin että itse tilanteessa en saa sanotuksi juuri mitään. Hyvät vuoropuheet ponnahtavat mieleen tilanteen mentyä ohi. En vaan saa sanottua mitään spontaanisti, ja sitten siitä tulee semmoinen pakko - nyt on sanottava jotain. Kyllähän toki vastaan, jos varta vasten minulta kysytään jotain, mutta tuntuu, että vastaaminenkin on jotenkin väkinäistä. Ja kun ei osaa vastata kunnolla, tuntee itsensä jollakin lailla huonoksi, sitä pettyy itseensä.
Huono reagointi taas ruokkii muiden suhtautumista minuun, joko niin, että he jättävät minut omaan rauhaan tai ovat ensi kerralla vielä varovaisempia. Jotkut tosin myös yrittävät hienosti kommunikoida entiseen tapaan. Hiipuuko sekin kuitenkin vähitellen, jos en lämpene?
Eikös Tabermannkin runoile, että lujaksi tulemisessa ja samalla pehmeänä pysymisessä on tavoitetta kerrakseen... Ehkä minusta nähdään tietty herkkyys (arkuus), muttei varmaan oikealla tavalla. Sen syvältä löytyvän herkkyyden ja pehmeyden haluaisin todellakin näyttää. Arvostaisiko joku sitä nykymaailmassa? Tiedän, että minulla on paljon annettavaa - ehkä liikaakin. Tällä hetkellä tuntuu, että ajatukset ja huolet musertavat minua. Kuka kuulisi ne kaiken takaa?
Tiedän senkin, ettei muutos käy noin vaan. Pakeneminen on juurtunut sisään eikä se vapauta toivotulla tavalla. Tarvitsisin vain sen yhden ihmisen, jolle avautua. Ystäviä on ollut ja on, mutta koskaan en ole pystynyt olemaan täysin varaukseton. Välillä tuntuu yksinäiseltä...osaan myös nauttia yksin olosta, mutta haluaisin todella jakaa jonkun kanssa elämässä tapahtuvia asioita. Loppujen lopuksi ystävien ja perheen kanssa ne jäävät aika pinnallisiksi. Kun vain tietäisi, että olisi joku, jolle avautua. Haluaisin myös vastavuoroisesti olla jollekulle tukipilari, voimanlähde. Ja jos joku sellainen tulee vastaan, en osaa ottaa kiinni...
Tämä kaikki varmaan kiteytyy siihen, että patoan itseeni niin paljon enkä saa nollattua itseäni. Minulla olisi paljon annettavaa, mutta se jää osin näyttämättä.
Löydänkö, uskallanko?
Näytänkö ainutlaatuisuuden, joka myös huomataan?
"Mutta jos heijastat vähän,
niin saat sen säteen takaisin.
Jos vain verhoudut mustaan,
niin näetkö itsekään.
Heijasta vähän ja saat sen säteen takaisin.
Ollaan valon säteen peilejä yössä..."
-Stella-
Miten sinuun suhtaudutaan?
Toisaalta saatan toisinaan vaikuttaa ulospäin kovalta, mitään sanomattomalta. En halua olla ihminen, johon ei voi tutustua reilusti tai ihminen, joka ei itse osaa käyttäytyä reilusti ts. joka ei vaikuta ilmeettömältä tuppisuulta ja joka ei yritä piilottaa kaikkea sitä, mitä hänestä löytyy.
Liian usein käy, niin että itse tilanteessa en saa sanotuksi juuri mitään. Hyvät vuoropuheet ponnahtavat mieleen tilanteen mentyä ohi. En vaan saa sanottua mitään spontaanisti, ja sitten siitä tulee semmoinen pakko - nyt on sanottava jotain. Kyllähän toki vastaan, jos varta vasten minulta kysytään jotain, mutta tuntuu, että vastaaminenkin on jotenkin väkinäistä. Ja kun ei osaa vastata kunnolla, tuntee itsensä jollakin lailla huonoksi, sitä pettyy itseensä.
Huono reagointi taas ruokkii muiden suhtautumista minuun, joko niin, että he jättävät minut omaan rauhaan tai ovat ensi kerralla vielä varovaisempia. Jotkut tosin myös yrittävät hienosti kommunikoida entiseen tapaan. Hiipuuko sekin kuitenkin vähitellen, jos en lämpene?
Eikös Tabermannkin runoile, että lujaksi tulemisessa ja samalla pehmeänä pysymisessä on tavoitetta kerrakseen... Ehkä minusta nähdään tietty herkkyys (arkuus), muttei varmaan oikealla tavalla. Sen syvältä löytyvän herkkyyden ja pehmeyden haluaisin todellakin näyttää. Arvostaisiko joku sitä nykymaailmassa? Tiedän, että minulla on paljon annettavaa - ehkä liikaakin. Tällä hetkellä tuntuu, että ajatukset ja huolet musertavat minua. Kuka kuulisi ne kaiken takaa?
Tiedän senkin, ettei muutos käy noin vaan. Pakeneminen on juurtunut sisään eikä se vapauta toivotulla tavalla. Tarvitsisin vain sen yhden ihmisen, jolle avautua. Ystäviä on ollut ja on, mutta koskaan en ole pystynyt olemaan täysin varaukseton. Välillä tuntuu yksinäiseltä...osaan myös nauttia yksin olosta, mutta haluaisin todella jakaa jonkun kanssa elämässä tapahtuvia asioita. Loppujen lopuksi ystävien ja perheen kanssa ne jäävät aika pinnallisiksi. Kun vain tietäisi, että olisi joku, jolle avautua. Haluaisin myös vastavuoroisesti olla jollekulle tukipilari, voimanlähde. Ja jos joku sellainen tulee vastaan, en osaa ottaa kiinni...
Tämä kaikki varmaan kiteytyy siihen, että patoan itseeni niin paljon enkä saa nollattua itseäni. Minulla olisi paljon annettavaa, mutta se jää osin näyttämättä.
Löydänkö, uskallanko?
Näytänkö ainutlaatuisuuden, joka myös huomataan?
"Mutta jos heijastat vähän,
niin saat sen säteen takaisin.
Jos vain verhoudut mustaan,
niin näetkö itsekään.
Heijasta vähän ja saat sen säteen takaisin.
Ollaan valon säteen peilejä yössä..."
-Stella-
Vastaukset 6
Vanhimmat
että moni koittaa/ käyttää hyväks
Periaatteessa kuvailit juuri minut. Ite olen kanssa huomannut,että hiljainen/ujo niin jotkut ihmiset käyttäytyy varovasti sellaisten seurassa, itse ainakin vihaan sellaista ja olen yrittänyt vähitellen päästä siitä "roolista" pois sanomalla pari sanaa silloin tällöin ja yrittänyt lisätä vähitellen sitten. Ei edes kannata ruveta heti lörpöttämään kaikkea maan ja taivaan väliltä ei siitä kukaan kuiteskaan pidä :) pitää vain yrittää löytää se kultainen keskitie.
Ps. etsitkö kaveria stella vastaile tänne takaisin jos kaveria etsit tästä ainakin löytyis yksi kaveri.
Niin se loppulainaus oli Stella-yhtyeen laulusta, Stella ei siis ole nimimerkkini. ;)
En tiedä, viitsinkö netin välityksellä ruveta kaverisuhteisiin...minulla on omat epäilykseni sen kestävyydestä ym. Tietenkin ajatusten vaihto on ihan tervetullutta, mutta en välttämättä halua tehdä tietokoneella olosta enää tämän riippuvaisempaa. ;)
Kiitos kuitenkin vastauksesta ja ehdotuksesta!
Kysyit, että kuinka ujouteen suhtaudutaan. Ujouteni vaihtelee ympäristöstä riippuen. Siten myös suhtautuminen siihen vaihtelee. Käyttäytymiseni on tilannesidonnaista, kuten ujoilla yleensä.
Jos on sellainen tilanne, että pystyn keskustelemaan toisten kanssa ja toimimaan sosiaalisesti, niin olen kokenut yleensä, että minua kohdellaan kovin asiallisesti, eikä niinkään läheisesti.
Joissain ympäristöissä olen onnistunut saamaan ystäviä, mutta jotenkin minua ei koskaan päästetä täysin sisälle porukkaan.
Olen huomannut, että jotkut myös aliarvioivat minua helposti. Ujoa voidaan pitää jollain lailla typeränä. Minut helposti pakotetaan rooliin, missä en ole omillani. Voi kyllä esittää joskus olevani sellainen, millaisena toiset minua pitävät, mutta tunnen, ettei minua arvosteta, kun ei hyväksystä sellaisena, kuin olen.
Joskus saan konkreettisen todistuksen siitä, että minua on aliarvioitu, kun jotkut koittavat käyttää hyväkseen. Teininä se oli vielä kovin tavallista. Opin kuitenkin jossain vaiheessa sen verran rohkeutta, että sain puolustauduttua.
Nykyään olen kovempi ja oikeastaan kylmä ihminen. Nyt onkin tavallinen tapa pitää minua jonkinlaisena narsistina, tai vastaavana. Ihmiset käyttäytyvät, kuin olisin heille liikaa. Kuin ylittäisin heidän hyväksymänsä rajat.
Ihan, kuin olisi oikein, että minua sätitään ja rangaistaan ujoudestani.
Mutta en ainakaan mielestäni ole tahallani ujo. Olen vain arka ja peloissani. En pysty enää luottamaan ihmisiin.
Jotkut koittavat tehdä tuttavuutta, mutta kun en lämpene, he luovuttavat. En uskalla. En keksi sanottavaa. Myöhemmin kyllä keksin, mutta en hetkessä.
Olen tosin kehittänyt joitain toimivia rutiinirepliikkejä ja aiheita eri tilanteisiin, jollin pystyn puhumaan.
Uudenlaisissa tilanteissa ymmärryskykyni katoaa. En tiedä, miten toimia.
Myöhemmin tajuan, mitä olisi pitänyt tehdä. Mutta silloin on liian myöhäistä.
Voiko ujo koskaan löytää elämänkumppania, tai todellista ystävää. Itse tapasin ihmisen, joka etsi samaa, kuin minä. Hän oli kuitenkin asiallinen ja kylmä minua kohtaan ja puhui tavallisia pinnallisuuksia, eikä ymmärtänyt ujouttani enempää, kuin kuin muutkaan.
Käyttäytyminen on tosiaan tilannesidonnaista, vaikkakin aina siellä tuntuu jokin varmistavan, ettei paljasta kaikkea. Olen huomannut, että jotkut samat asiat ovat vastakkaista sukupuolta edustavien ihmisten kanssa paljon vaikeampia.
Minullakin on ollut tilanteita, joissa olen tuntenut itseni ystävien seurassa ulkopuoliseksi. Eräässä kouluporukassa luulen tilanteen pahentuneen ainakin hetkellisesti silloin, kun en lähtenyt heidän kanssaan joka paikkaan huvittelemaan. Nytkin välillä tuntuu ulkopuoliselta, vaikka ystäväpiiristä löytyy samanhenkisiä, ujohkojakin ihmisiä. Näen kuitenkin tavallaan, että heillä on kuitenkin ns. bestis ja minulla ei. Tietenkin siihen vaikuttaa, kuinka paljon muullakin ajalla ollaan yhteyksissä. Se on jotenkin hassua, kun haluaisi viettää aikaa ihmisten kanssa, mutta sellaista ei kauheasti tapahdu koulun ulkopuolella. Ujohan voi olla sosiaalinen, sosiaalisissa taidoissa vain on parannettavaa.
Aivan, ujoa on helppo aliarvioida. Hiljaisuus ja suurten eleiden puuttuminen muka tekisivät jotenkin typerämmäksi...Mutta eikös se mene niin, että silloin kerran, kun ujo jotain sanoo, niin se yleensä on asiaa. ;)
Sehän uusien tuttavuuksien tekemisessä on vaikeaa, että heillä pitäisi olla kärsivällisyyttä ujojen suhteen. Uudet, odottamattomat keskustelutilanteet ovat vaikeita. Usein sitä vaan tyytyy myötäilemään ja vastaamaan yhdellä, kahdella sanalla. Itsekin olen yrittänyt kehitellä repliikkejä, mutta niitäkään ei välttämättä saa sanottua itse tilanteessa. Joskus tulee onnistumisenkin hetkiä - sain sanottua jotakin! Ne eivät kuitenkaan riitä, jos nämä hetket jäävät vähiin. Katsekontaktin luominenkin on vaikeaa. Sitäkin yritän koko ajan parantaa.
Tietty varovaisuuteni aiheutuu myös siitä, etten halua mitenkään loukata toista ihmistä. Olen siis tosi kiltti.
Kyllä minä jaksan vielä uskoa, että jossain on SE ihminen. Ehkä avautuminen onnistuisi ymmärtävän, mutta oikealla tavalla rohkaisevan ihmisen kanssa. Ujo ja ujo ei välttämättä ole hyvä pari. Sen voin ainakin sanoa, etten yritä piilottaa ujoutta jollakin muulla luonteenpiirteellä tai muilla teoilla. Onhan tämä tietynlaista piiloutumista, mutta toisaalta aitoutta. Sitä vain ei taida kaikki ymmärtää.
You got wings
But you can't fly
You got so much pain inside
You're very kind
In your dreams you're so high
But you don't live that in your life
You're very kind
You're so kind
- by Will Young-
Toivottavasti pyörit vielä täällä sivustolla, vaikka huomasinkin viestisi vasta nyt. Tekstisi tuntui heti jotenkin omalta ja olisin hyvin voinut itse kirjoittaa vastaavaa.
Koitetaan kuitenkin muistaa ettei toivo ole mennyttä. Yritetään ammentaa voimaa niistä kokemuksista, kun pelkonsa on pystynyt ylittämään ja antamaan itsestään arvokkaan palasen jollekulle.(toivon että sinultakin niitä kokemuksia kuitenkin löytyy).
Itsestäni tuntuu, että erityisesti nyt pimeän ja kylmän keskellä ujouteni on pahentunut. Sitä jotenkin vain tuntee itsensä niin helposti nujerrettavaksi nyt. Kesällä sain rohkaistua mieltäni melkoisesti ja keräsinkin vaihteeksi positiivista palautetta ympäristöstäni. Lääkkeenä oli vakaa päätös olla välittämättä ihmisten mielipiteistä ja olla avoin ja välitön muita kohtaan. Uusi upea identiteettini sai kuitenkin vakavan kolauksen, kun huomasin rakastuneeni erääseen jo pitkään tuntemaani henkilöön(ja tunteisiin vastattiin). Tunteet olivat yksinkertaisesti niin vahvoja että hämmennyin totaalisesti, enkä osannut vastata tunteisiin, vaan yksinkertaisesti heittäydyin mykäksi. En vain saanut sanaa suustani edes sitä vertaa, että olisin vastannut kun kyseinen henkilö puhui minulle. Sen lisäksi että suren vieläkin menetettyä rakkautta(ja suhdetta ylipäätään tähän ihmiseen) tunnen valtavaa häpeää silloisesta käytöksestäni. Olin jo saavuttanut siihen mennessä valtavan harppauksen eteenpäin, mitä vuorovaikutukseen ja siitä nauttimiseen tulee, mutta kuitenkin tarvittiin vain yksi epäonnistuminen ja vaivuin taas maanrakoon pitkäksi aikaa.(ja olen siellä osittain vieläkin). Muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan taida olla, kuin kerätä taas kunnon annos positiivista asennetta ja suunnata tuulta kohti uudemman kerran. Onneksi huumorilla pääsee jo melko pitkälle.