nähdä rakkaani ja koskettaa häntä. Hän lähti pois pari vuotta sitten ja ensin kuvittelin, että hän katselee ylhäältä toimiani. Odotin, että hän ilmestyisi jostakin. Vieläkin katson paikkoja, jossa hän tapasi olla ja toivon, että hän olisi siinä, kun aukaisen silmäni. Ikävöin häntä niin, vaikka hänen rakkautensa auttaa eteenpäin.
kun saisin vielä kerran
sinihelmikki
6530
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Fyysinen kosketus ei kai ole enää mahdollinen, mutta unissa ja unelmissa voit tavata rakastettusi, uskon.
Mieheni kuoli 28 vuotta sitten ja vieläkin näen hänet usein unessa juttelemassa kanssani...
Kyllä tämä elämä tästä jatkuu. Sinihelmikki, voimia sinulle :)).
luulin mieheni kuoleman jälkeen. Niin ei ole tapahtunut. Melkein heti kuolemansa jälkeen hän ilmestyi niin todellisena, että heräsin ja luulin, että minun pitää peruuttaa hautajaiset, hänhän elää. Sittemmin hän on silloin tällöin ollut unissani.
Tyttäreni kertoo nähneensä isänsä kuoleman jälkeen. Hänen huoneensa ja makuukamarimme välillä oli vaatehuone, jonne pääsi kummastakin huoneesta. Isä oli tullut vaatehuoneen oviaukkoon seisomaan ja hän oli pukeutunut pukuun, valkoiseen paitaan ja kravattiin. Ei ollut sanonut mitään, mutta katsoi ja hymyili.
Se oli ilmeisesti jonkinlainen valveuni, sillä hän oli pitkällään vuoteellaan ja päivätorkuille käymässä. Se oli kuitenkin hyvin todentuntuinen ja lohduttava kokemus.
Vain toinen saman kokenut voi ymmärtää tuon valtavan kaipauksen, jota tunnet. Tuo epätodellinen tunne, että hän löytyisi vielä, että ovikellon soidessa hän olisikin oven takana kun aukaiset. Päivätorkuilla tunnet selvästi, että hän on selkäsi takansa. Kuulet melkein hänen hengityksensä.
Minä kuljin paikoille, jossa olimme yhdessä olleet. Ajoin autolla pitkiäkin matkoja, ei ei hän ollut sielläkään.
Kestää aikansa ennenkuin tajuaa ja hyväksyy kuoleman lopullisuuden. Mutta aika on parantaja. Se pehmentää kaipauksen kauniiksi muistoiksi, joita ei kukaan voi viedä. Minulle sanoi työtoverini,joka oli nuorena menettänyt puolisonsa, että viisi vuotta se vie-sitten elämä on asettunut uusiin uomiin. Tämä oli totta, voin yhtyä tuohon. Olet matkalla sinne.
se, etten suinkaan ole ainoa, jonka rakas on kuollut. Minun rakkaani rytkäistiin pois yhtäkkiä auto-onnettomuudessa. Hänen ei tarvinnut kärsiä. Meille ei jäänyt mitään epäselvyyksiä. Ihmeellistä, että hänen rakkautensa kantaa eteenpäin, olen elänyt melko normaalisti, käynyt töissä ja puuhannut meidän yhteisiä juttuja. Oikeastaan paljon kamalampaa olisi ollut, jos hän olisi pahasti vammautunut, hän olisi varmaan tehnyt itsemurhan, jos olisi pystynyt
Kokemuksen rintaäänellä voin sanoa kuin Catleija, että sen viisi vuotta rakkaansa kuolemasta selviäminen vaatii. Vasta sitten alkaa uskoa, ettei ajan ratasta voi kääntää taaksepäin. On vain mentävä eteenpäin.
Totta on sekin, että toisen läsnäolon tuntee pitkään, vaikka järki sanoo, että hän on pois. Vaikka hävitin parisängyn mieheni kuoleman jälkeen, niin tunne (todella hengityksenkin kuuleminen) ei hävinnyt...