Olen tässä vuosien varrella pohtinut elämääni paljon ja objektiivisuuteen pyrkien (vaikka se tietysti vaikeaa onkin), enkä näe yksinkertaisesti enää mitään syytä, miksi elämän jatkaminen olisi järkevämpi vaihtoehto kuin sen lopettaminen.
Kukaan ihminen ei merkitse minulle mitään, eivät edes vanhempani tai sisarukseni. En kestä puhua heidän kanssaan, saatika sitten nähdä heitä, häpeän vain itseäni. Äitini sanoi rakastavansa minua, mutta se ei herätä minussa mitään tunteita, koko käsite on minulle täysin tyhjä ja absurdi. Tunnen jatkuvasti jonkinlaista syyllisyyttä, vaikka toisaalta tiedän, ettei edes negatiivisilla teoillani ole lopulta pienintäkään merkitystä.
En jaksa tehdä enää työtä. Olen menettänyt motivaationi täydellisesti, koska vaikka kuinka olen yrittänyt kehittää itseäni ja saavuttanutkin näennäistä menestystä, joku toinen on aina itseäni edellä. Toisin sanoen minulle on varattu, kuten suurimmalle osalle muitakin ihmisiä, silkka perässähiihtäjän ja tottelevaisen työjuhdan rooli elämässä. Toisaalta ei minua kiinnosta sen paremmin mikään muukaan elämäntapa. Ympärilläni ei ole yhtään asiaa, joka houkuttelisi - kuolemaa lukuunottamatta. En osaa edes kirjoittaa. Helvetti!
Minua ei kiinnosta maine eikä mammona pätkääkään, olen yrittänyt luopua tästäkin vähästä omaisuudestani, päivä päivältä kaikki tavara vain ahdistaa enemmän ja enemmän. En kadehdi ketään ihmistä maailmassa, paitsi niitä jotka ovat jo päässeet täältä pois tai joiden ei koskaan tarvitse edes syntyä. Olen ajatellut lahjoittaa omaisuuteni hyväntekeväisyyteen, vaikka todellisuudessa en tunne mitään vähäosaisia(kaan) kohtaan. Myötätuntoni on paatunut pois jo aikoja sitten. Minulle kaikki on aivan sama.
Jossakin vaiheessa luulin tietäväni, mitä elämältä haluan. Oli olevinaan paljonkin sanottavaa. Nyt ymmärrän vain sulkeeneeni pois asioita, mitä en halua, ja lopulta ei ollut mitään jäljellä. Jossakin vaiheessa pohdin vakavasti jotakin vapaaehtoistyötä, mutta ymmärsin senkin turhaksi, koska minulla ei ole enää halua muuttaa maailmassa mitään, en välitä mistään enkä kenestäkään. Siksi en myöskään pysty tai tunne tarvetta ottaa kantaa asioihin; mikään ei liikuta. Ehkä kivuttoman ja varman armomurhan puolesta olisin vielä valmis lausumaan muutaman sanan, mutta miksi senkään tekisin, kun suuri ja musertava enemmistö pakkosyöttää ja markkinoi kaikista vastavakuutteluista huolimatta väkisin tätä elämän "lahjaa": "mene terapiaan", hanki "masennuslääkkeitä", "usko Jeesukseen" jne. jne, ja kaikkia on kyllä kokeiltukin. Todellisuudessa siis hoidetaan vain oireita ja lakaistaan todelliset syyt maton alle. Jos maailmassa ei kestä, on se sinun syysi, ei maailman. Sinä olet asperger, siinä vastaus ongelmaan. Miksi kaltaisilleni jätesäkeille ei sitten suoda kivutonta ja varmaa tapaa päättää elämäänsä? Tulisi halvemmaksi veronmaksajillekin.
Pitääkö ihmisen todella tehdä jotakin julmaa ja peruuttamatonta, että ihmiset vihdoin ymmärtävät tämän elinkelvottomaksi yksilöksi. Toki tiedän, että jonain harmaana päivänä täältä pois pääsen joka tapauksessa, mutta kun yksikin sekunti tuntuu liian pitkältä... Mitä virkaa on ihmisellä, jota ei liikauta vähääkään mikään eikä kukaan - jolle mikään elämässä ei ole tärkeää, tavoittelemisen tai näkemisen arvoista? Ei niin mitään.
Miksi ihmeessä odottaisin auringon paistavan risukasaan, kun olen sokea näkemään sen valoa ja tunnoton aistimaan sen lämpöä. Ja kun en voi koskaan tuota onnea kokea, miksi uskoisin edes sen olemassaoloon? Miksi kaikki on niin lohduttoman vaikeaa?
Kukaan ihminen ei merkitse minulle mitään, eivät edes vanhempani tai sisarukseni. En kestä puhua heidän kanssaan, saatika sitten nähdä heitä, häpeän vain itseäni. Äitini sanoi rakastavansa minua, mutta se ei herätä minussa mitään tunteita, koko käsite on minulle täysin tyhjä ja absurdi. Tunnen jatkuvasti jonkinlaista syyllisyyttä, vaikka toisaalta tiedän, ettei edes negatiivisilla teoillani ole lopulta pienintäkään merkitystä.
En jaksa tehdä enää työtä. Olen menettänyt motivaationi täydellisesti, koska vaikka kuinka olen yrittänyt kehittää itseäni ja saavuttanutkin näennäistä menestystä, joku toinen on aina itseäni edellä. Toisin sanoen minulle on varattu, kuten suurimmalle osalle muitakin ihmisiä, silkka perässähiihtäjän ja tottelevaisen työjuhdan rooli elämässä. Toisaalta ei minua kiinnosta sen paremmin mikään muukaan elämäntapa. Ympärilläni ei ole yhtään asiaa, joka houkuttelisi - kuolemaa lukuunottamatta. En osaa edes kirjoittaa. Helvetti!
Minua ei kiinnosta maine eikä mammona pätkääkään, olen yrittänyt luopua tästäkin vähästä omaisuudestani, päivä päivältä kaikki tavara vain ahdistaa enemmän ja enemmän. En kadehdi ketään ihmistä maailmassa, paitsi niitä jotka ovat jo päässeet täältä pois tai joiden ei koskaan tarvitse edes syntyä. Olen ajatellut lahjoittaa omaisuuteni hyväntekeväisyyteen, vaikka todellisuudessa en tunne mitään vähäosaisia(kaan) kohtaan. Myötätuntoni on paatunut pois jo aikoja sitten. Minulle kaikki on aivan sama.
Jossakin vaiheessa luulin tietäväni, mitä elämältä haluan. Oli olevinaan paljonkin sanottavaa. Nyt ymmärrän vain sulkeeneeni pois asioita, mitä en halua, ja lopulta ei ollut mitään jäljellä. Jossakin vaiheessa pohdin vakavasti jotakin vapaaehtoistyötä, mutta ymmärsin senkin turhaksi, koska minulla ei ole enää halua muuttaa maailmassa mitään, en välitä mistään enkä kenestäkään. Siksi en myöskään pysty tai tunne tarvetta ottaa kantaa asioihin; mikään ei liikuta. Ehkä kivuttoman ja varman armomurhan puolesta olisin vielä valmis lausumaan muutaman sanan, mutta miksi senkään tekisin, kun suuri ja musertava enemmistö pakkosyöttää ja markkinoi kaikista vastavakuutteluista huolimatta väkisin tätä elämän "lahjaa": "mene terapiaan", hanki "masennuslääkkeitä", "usko Jeesukseen" jne. jne, ja kaikkia on kyllä kokeiltukin. Todellisuudessa siis hoidetaan vain oireita ja lakaistaan todelliset syyt maton alle. Jos maailmassa ei kestä, on se sinun syysi, ei maailman. Sinä olet asperger, siinä vastaus ongelmaan. Miksi kaltaisilleni jätesäkeille ei sitten suoda kivutonta ja varmaa tapaa päättää elämäänsä? Tulisi halvemmaksi veronmaksajillekin.
Pitääkö ihmisen todella tehdä jotakin julmaa ja peruuttamatonta, että ihmiset vihdoin ymmärtävät tämän elinkelvottomaksi yksilöksi. Toki tiedän, että jonain harmaana päivänä täältä pois pääsen joka tapauksessa, mutta kun yksikin sekunti tuntuu liian pitkältä... Mitä virkaa on ihmisellä, jota ei liikauta vähääkään mikään eikä kukaan - jolle mikään elämässä ei ole tärkeää, tavoittelemisen tai näkemisen arvoista? Ei niin mitään.
Miksi ihmeessä odottaisin auringon paistavan risukasaan, kun olen sokea näkemään sen valoa ja tunnoton aistimaan sen lämpöä. Ja kun en voi koskaan tuota onnea kokea, miksi uskoisin edes sen olemassaoloon? Miksi kaikki on niin lohduttoman vaikeaa?
Vastaukset 31
Vanhimmat
vastata tähän jotain, mutta juuri nyt en osaa.
raksuttamaan. Hei Sinä "Turhake" ???!
Minä myös luin kerrontasi ja tulin hyvin mietteliääksi ?! Vastailen ja kommentoin ehkä myöhemmin, mitä löydänkään tekstistäsi. Siinä, kuule, on jotakin ristiriitaista... siksi en ihan suorilta usko... Luepa itsekin uudelleen oma tekstisi heittäytyen ihan kuin ulkopuoliseksi. Analysoipa sisäistä maailmaasi oman tekstisi kautta. Hyvinpä kirjoitit ja ilmaisit. - Okay, mietitään yhdessä, mikä Sinua vaivaa.
Jotenkin tukit tuossa myös mahdoll. vastausten mahdollisuuden, oletko jotenkin "kaikkitietävyyteen niksahtanut"..? Älä loukkaannu, mutta näin on minultakin aikoinaan löytynyt tuo 'omnipotenttisuus'. Hieno sana ainakin. Kaikessa hirveän heikkoutensa tunnossa sitä heittäytyy kaikkien ja kaiken yläpuolellekin, jotta jotenkin voisi sietää elää?! Mulla meni aikoinaan vähän noin. -Kattele nyt tämäkin päivä taas loppuun, ja lue mahdollisesti saamiasi kommentteja.
Mutta, hetki, tuli mieleen, karsi asenteellisuutesi, yritä ottaa kukin kommentointi ja mahdoll. vastaus sillai uutena ja ulkopuoleltasi eikä vanhoja ajatusrakennelmiasi pitkin. Masentunutkin olet, siinä se alku on! Jaksatko olla hivenen nöyrä, edes hetken, jotta kuulet muiden näkemystä, se auttaisi. Et koe nyt "oikein" eli "terveesti", joten armahda itsekin itseäsi ja "antaudu" muidenkin ajatuksille, please. :-) Palaa asiaan.
Täällä yksi jota myös on olemassaololla kirottu ja johon puheenvuorosi teki vaikutuksen. En minäkään näe mitään mieltä missään muussa kuin itsemurhassa. Pari viime kuukautta on oikeastaan ollut parasta aikaa elämässäni, oon alottanu opiskelut, muuttanu omilleni, saanu uusia kavereita ja harrastanu paljon kaikenlaista, mutta...Mikään ei vain ole muuttanut sitä ahdistavaa perustunnetta, tyytymättömyyttä, dukhaa, joka löytyy olemassaolon ytimestä. Enpä kyllä mitään muutosta tähän odottanutkaan. Elämä on kärsimystä, kuten buddhalaisuuden 1. jalo totuus kuuluu. Aamen siihen.
Alkuperäiselle: Menestystä sinulle minkä tien valitsetkin ja onnekkaita sattumia elämääsi. (ateistin rukous)
Eilen oli räntäsade,
eilen oli kärsittävä ristiselän särkyä.
Eilen ahdisti,kun olit yksin illalla.
Eilen potkaisit koiranpentua,
läimäytit lasta lehdellä,
eilen oli se suuri mykkyyteen johtanut riita.
Mutta mitä sinä niistä ne olivat eilen,
niiden saat antaa olla, ne ovat unohdetut.
Huomenna on odotettavissa tuulta ja kylmenevää,
huoneen jäähtymistä,öljyn lisämenekkiä,
ylimääräinen maksu,lapsen korvasärkyä.
Huomenna on vastassa entiset ilottomat puheenaiheet, entiset työt, samat ihmiset, samat ilmeet.
Mutta minkä sinä huomisesta tiedät ja minkä huomiselle mahdat, eikö tämänpäiväisessä ollut tarpeeksi?
Mutta tänä pienenä hetkenä,äsken tai juuri nyt oli helppo olla.
Ilma lauha,öljykamiinan kylki lämmin.
lapset juoksi hulmuten ulos,kuuli kellon äänen, äsken tuo toinen rallatti ohimennessään pari säettä, huomasit kukkaruukussa puhkeavan nupun.
Juuri nyt, kun teevesi alkaa poreilla kohta,
pannaan pöytään ranskanleipää ja margariinia ja lauantaimakkaraa, syödään iltapala,
juuri nyt on rauha.
Eilinen ja huominen ovat sinun kannettavaksesi liian painavia,
uppoavan kiven anna painua veteen, tuuleen älä tartu.
Elämää ei voi elää kuin tässä,juuri nyt,
värähtävänä hetkenä joka on olemassa ja katoaa.
Tämän tietämisestä tulee rauha.
Sano: Anna meille tänä päivänä tämä päivä.
Minua kosketti kirjoituksesi syvältä! Olen pari vuotta miettinyt ja apua hakenut omaan pahaan olooni...juuri tänään viimeiksi,jotenkin vaan edelleen tuntuu,että en saa sitä apua,mitä tarvitsen.Olen ajatellut,että ihan sama olenko vai enkö ole täällä,sama vaikka kuolisin,eipähän ainakaan tarvitse enää miettiä mitään ja pääsisi lepoon :(( Mikään ei todellakaan kiinosta,ketään ei haluaisi nähdä,kääriytyä vain peiton alle ja nukkua.
Tuntuu että ihmiset ahdistaa,en jaksa enää näytellä,että jaksan tätä p....maailmaa!
Sinä olet aivan selvästi syvästi masentunut ja varmasti tuntuu,että mikään ei kiinosta ja mitään ei jaksa enää,mutta entä jos vielä kuitenkin yrittäisit hakea apua?? Paraskin minä sanomaan sitä,mutta tää vaan mun mielipide.Eihän anneta periksi,eihän???
Terveisin,väsynyt nainen.
Sinä Alkuperäinen ja myös Sinä "mun tribuutti sulle" (< mitä tarkoittaa?) ??!!!
Karseet asenteet... Olette oman päänne sotkussa, itse omat aivonne solmineet. Ja, Jumalankin yläpuolelle heittäytyneet. Miten sinne pääsee? Kaiken tiedätte ja ymmärrätte jo. Niinkös?
Mitäpä noin "kokoneille" ja "viisaille" ihmisille voisi sanoa, oman tiensä ovat valinneet, sillä oma pää vie ja lujaa, ja aika "korkeallekin". - Vielä kysyn, MIKSI kirjoitat tänne MEILLE kaikille tietoa itsestäsi? Haluaisitko ehkä kuitenkin tulla tänne "alas" kattomaan, millaista normaali arkinen elämä muiden ihmisten rinnalla ja seassa olisi? Haluaisitko kuitenkin apua? Jos, niin sitä tarttis nöyrtyä ottamaan vastaan, mikä alkaisi kuuntelulla vain ensiksi. - Ei kai itsarikanditaatti tänne 'ilmoittautuisi', jollei kuitenkin epäilisi, että jotain ON pielessä. Kyllä, pielessä on. Mistäs lävestä sitä apua teikäläisen tapaiselle heittäisi? Tarttee miettiä... -Haluatko apua? Haluatko kuitenkin elää? Jos, niin se kaikki pääsisi alkuun, kun alat kuunnella muita; joko korvillasi tai vaikka silmilläsi = lukemalla.
??????????
Toisaalta häpeät itseäsi ja podet syyllisyyttä ja toisaalta vakuutat itsellesi, että mikään ei sinulle mitään merkitse. Olet eksyksissä, etkä ole tuttu itsesi kanssa. Aloita nyt tutustumaan itseesi ja etsi itsestäsi kaikki hyvä ja kirjoita ne paperille ylös ja tee päätös, että alat kehittää hyviä puoliasi jo ajatustasolla, sillä hyvä sinussa tarvitsee ravintoa ja hyvällä on niin hyvä ominaisuus, että se valtaa tilat ja näin sen huonon on sinusta lähdettävä. Ukso hyvää itsestäsi, niin tulet näkemään, että tunnealueillesi ilmaantuu uutta.
Tai minä ratkaisen omalta kohdaltani tään asian näin. Minulla on lähes 100 Imovanea (nukahtamislääkettä) Kun tulee oikein kunnon pakkaset, otan nää lääkkeet taskuun ja toiseen taskuun laitan vesipullon. Ja sitten meen ulos, metsään ja nielaisen nää imovanet ja sitte meen makuulle ja odotan....
tehdä sitä! Suuri suru jää omaisille ja välttämäti et edes kuole siihen.....koitahan hakea apua vaikka omalääkäriltä.Voimia,olet tärkeä!!
tästä samasta aiheesta sinulle kirjoittamista, siis hyvästä.
Olet selvästi älykäs, eksyksissä oleva ihminen, joka antaa periksi kaikelle pessimistiselle ajattelulle.
Kohdallasi voisi olla esim. näin, että olet menettänyt jonkin rakkauden kohteen ja et uskalla käsitellä todellista syytä, vaan periksiantavana tyypiltäsi, syytät vain omaa itseäsi menetyksestäsi, välittämättä laisinkaan katsoa totuuteen, vaikka siihen, että tämä menetetty oli itse erittäin itsekeskeisyyteen langennut ja siksi hänen oli mahdoton elää minkäänlaisessa parisuhteessa.
Samon, kaikista muistakin lähisuhteiden ongelmista otat itsellesi syyn, etkä edes itsellesi myönnä, että syytä on sysissä ja sepissä, vanhan sanonna mukaan.
Vaikka syyttäisitkin toisia vaikeista ja ahdistavista asioista, käännät ne kuitenkin itsesi syyksi, jossakin vaiheessa ja etsit itsestäsi vikaa kokemuksiisi.
Siksi syyttäminen on jätettävä kokonaan poissa, toisten ja itsensä syyttäminen, sillä jos istuu syyttäjän ja syytetyn penkissä, on koko ajan puolustusasemissa, eikä elä vapaata elämää.
Jeesus meni meidän syyllisten puolesta ristille ja siksi me olemme vapaita syyllisyydestä tai syyttämisestä ja olemme täydessä turvassa, vaikka maailma kuinka melskaisi ympärillämme.
Täällä kulkee joukko, joka syyllistää kaikesta mahdollisesta itseään. He ovat äärettömän herkkiä itsensä suhteen ja jo yksi epäonnistuminen, vaikkapa esim. parisuhteessa laukaisee heittä jatkuvan itsensä alentamisen ja samalla he pyrkivät vähättelemään kaikke elämään liittyvää, näin kovettaen itse itseään ja käyvät hiljalleen kyvyttömiskis elämään normaalissa tunnetilassa, koska ovat alitajuntaisessa puolustusasemassa joka hetki. He eivät ota hyää vastaan, mutta pahaa he kyllä ottavat ja sillä itseään ruokkivat, katkeroituen ja tullen onnettomiksi jopa niin, että heidän ympäristönsäkin kärsii siitä.
He eivät ole toki periksiantamattomia kaikkille asioille, vaan vain määrätyille, he ottavat huonoa, mutta hylkäävät hyvää ja siksi heidän jos kenen on pehmennettävä tunnealueitaan kauneudella, kauniilla taiteella, rauhallisella musiikilla ja kauniilla elokuvilla ja heidän jos kenen tulee hyljätä kaikki kova ja ruma.
Monet ihmiset ovat kovettuneet elämää vastustavien elokuvien takia ja heistä ei tänään tunnu miltään, vaikka he mitä pahaa näkisivät tai kuulisivat. Televisio on suuri syyllinen sumalaisen ja kaikkien muidenkin kansojen tunteiden kovettumiseen.
Nämä koviin tunteisiin ajautuneet ovat usein erittäin älykkäitä ja siksi kykenevät tekemään omituisia ajatuskuvioita ja kykenevät valehtelemaan itselleenkin asioiden olevan niin, kuin he ajattelevat niiden olevan, vaikka todellisuudessa tietävätki totuuden, sen, että he kovuudellaan rikkovat itseään vastaan ja ovat koviskuoren alla herkkiä.
Mistä sitten johtuu, että he ovat itsensä uhreja. Heidän alunpitäen herkästä ja kauniista luonteesta, joka on jo mahdollisesti lapsena saanut maailmasta ravintoa, joka ei ole ruokkinut heidän kauneuttaan ja herkkyyttään, vaan on antanut kolauksia, joita he eivät ole jaksaneet sietää ja he ovat käyneet puolustusasemiin ja menettänee hyvään luottamustaan, koska eivät ole osanneet kolauksia käsitellä, niin, että ne olisivat ilman vaurioita menneet menojaan.
Siksi kehoitankin sinua ketjunaloittaja pohtimaan näitä asioita yhdessä jonkun muun kanssa jotta saat kuonan alta todellisen itsesi esille.
Näitä asioita käydessäsi läpi, ole itsellesi täysin rehellinen, sillä vain rehellisyys tuo sinulle totuuden.
Kirjoita itsestäsi ylös muistamasia hyviä asoita ja aloita niiden tutkiskelemisella matka uuteen ja todellisen itsesi löytämiseen.
Sanot, että olet hakenut uskonnostakin apua, mutta et ole löytänyt. Hae uudelleen ja hylkää kaikki tuntemukset sen tieltä uskoen vain Raamatun ilmoitukseen ja pyydä Jeesusta parantamaan sinut ja antamaan sinulle uusi elämä, niin että saat elää aitona omana itsenäsi, sillä Jumala loi meidät kuvakseen ja siitä tiedät, että sinä olet vain vaurioitunut, sillä Hänen kuvansa on hyvä.
Et ole toivottomassa tilassa ja sinä tulet paranemaan siitä luottamuksen kautta ja puhun kokemuksesta, että ainoastaan Jeesus on niin suuresti luottamuksen arvoinen, että Hänen Sanansa parantaa.
Siunattua jatkoa ja uuden ajan alkua.
iso pieru..Hei ihan oikeasti.. Tommoset ajatukset kannattaa laittaa Ö-mappiin. Jos vain kelaisit miten hieno ihminen olet etkä pyörisi omien ajatusten vankina niin huomaisit sen. Masennus on nykyään kansantauti, joka jäytää, kuin syöpä. En halua olla tyly, muuta omat itsetuho ajatukset väistyi taka-alalle, kun kävin katsomassa 13-vuotiasta sukulaispoikaa, jolla todettiin aivokasvain. Hän ei elänyt toiveesta huolimatta vuotta kauempaa. Koin, että olen etuoikeutettu että saan elää, vaikka joskus vähän " vituttaa ". Uskon, että hänkin olisi valinnut elämän siitä huolimatta. Maailma on valintoja täynnä. Suosittelen Imovanea nukahtamiseen iltaisin 1 tbl jos ei uni tule, mutta niiden jemmaaminen ja pakkasessa kärvisteleminen on tyhmää.
Mitäpä jos paikalle sattuu satunnainen kulkija, joka soittaa paikalle apua. Päädyt puoliksi vegenä makaamaan kroonikko-osastolle koko loppuelämäksesi.
Voi myös olla, että onnistut mutta et voi tietää onko sinulla senkään jälkeen parempi olla. Kukaan ei ole palannut kertomaan...
Jostain kumman syystä eksyin googlen kautta tähän foorumiin, enkä voi muuta kuin kauhistella. En kauhistele teitä, jotka aidosti podette masennusta ja etsitte apua elämäänne vaan teitä, jotka syydätte ilmoille todella kummallisia neuvoja ja mielipiteitä.
Ymmärrän toki, etteivät kaikki käsitä, mikä sairaus masennus todella on: seurauksena tietämättömiä "palaa jo takaisin todelliseen maailmaan, ääliö" -syytöksiä, aivan kuin masentunut olisi itse tietoisesti tilansa hankkimalla hankkinut.
Kuten missä tahansa muussakin sairaudessa, paraneminen vaatii ammattilaisen apua. Joskus isoäidin ohjeetkin helpottavat käsittämätöntä vatsasärkyä, samoin toki jo pelkkä keskusteleminenkin auttaa masentuneisuuteen, mutta omasta näkövinkkelistäni katsoen totean, että älä sinä masentunut täältä etsi keskusteluapua!!! Kaikki kirjoitukseesi vastanneet eivät tiedä hölkäsen pöläystäkään siitä, mistä on kysymys! (osalla toki asiallisiakin vastauksia). Internetissä on myös oikeasti päteviä sivustoja, joilla on mahdollisuus löytää yhteys asiantuntijaan. Jos olet tänne foorumiin löytänyt, löydät varmasti pätevät sivustotkin!
En halua toimia minään ylimpänä tuomarina. Kaipa suurin osa tänne kirjoittelijoista yrittää olla asillinen, mutta osalta valitettavasti puuttuu faktatietämys. Mutu- tuntuma ei ole aina se oikea.
Viestisi oli varmaan suunnattu mm. minulle? Jos ei niin anteeksi...
Ei tosiaan ole syytä toimia ylimpänä tuomarina. Psykologinen ihmiskuva on vain yksi monista mahdollisista. Itse pidän psykologian näkemyksiä kovin ahtaina: on yksiselitteisesti sairauksia ja niihin hoitoja. Sairaus on kuitenkin määrittelykysymys.
Wittgensteinia mukaillen; 1)maailmaa on kaikki mikä on, niin kuin se on
ja
2)mikä on niin kuin se on- tosiseikka- on yksittäisten asiantilojen vallitsemista.
On vain asiain tiloja, esim. aivojen fysiologisia tiloja. Se että jotkin tilat ovat terveyttä ja jotkut sairautta ei ole mikään välttämätön, tähtiin kirjoitettu totuus vaan määrittelykysymys. Näyttää siltä että terveydeksi määritellään elämän jatkumisen ja suorituskyvyn kannalta toivottavat asiain tilat, sairaudeksi taas ne toiset. Tarkoitukseni on juuri kyseenalaistaa tämä määrittely. Jos en siinä kovin vakuuttavasti onnistu niin yksi lysti, moni etevämpi filosofi on argumentoinut menestyksellisesti psykologian ihmiskuvaa vastaan.
Herää kysymys onko elämän jatkuminen toivottavaa. Oma vastaukseni; ei. Elämä on kärsimystä, maailmankaikkeuden erehdys. Voit vapaasti sanoa että olen masentunut, lääketieteen näkökulmasta asia varmasti onkin niin. Eksistentialistisen filosofian näkökulmasta taas ahdistus ja tyytymättömyys on olennainen osa ihmisen elämää, se on jopa inhimillisen olemassaolon ydin. Tätä maailmankuvaa vasten itsemurha alkaa näyttää aika mielekkäältä vaihtoehdolta.
Ehkei pitäisi siteerata mitään tunnettuja tuumailioita ettei uskottavuus kärsi... Tosiasia kuitenkin on että olen ahdistunut ja tyytymätön elämääni, ollut koko järjellisen ikäni. Itse asiassa mieleni ilmiönä tämä ahdistus on välittömästi totta, se on minulle ENEMMÄN totta kuin mikään ulkomaailman totuus. Enkä tahdo siitä eroon, maailma on todellakin todeksi tullut helvetti (monelle vielä PALJON enemmän kuin minulle), enkä haluakaan olla tyytyväinen tähän paskakoloon tai toiminnallani antaa siunausta sen olemassaololle, hyväksyä sitä.
Jos pointtisi oli, niin kuin ymmärsin, että en ymmärrä mitään masennuksesta koska en kehottanut alkuperäistä hakeutumaan hoitoon niin tässä vastaukseni. En minäkään tarkoita tällä ruveta tuomariksi, tarkoitan vain, että ONKO todella parempi hakea "apua" kuin tappaa itsensä? Kuka sen määrittelee, "terveetkö"?
Et kyllä osoittanut viestiäsi juuri minulle mutta tässä omasta puolestani vastaus.
kunnolla ja analysoiden alkuperäisen kirjoituksen. Yes, masennus on yksi termi hänestä, yksi diagnoosi. Mutta etkö huomannut, että hän on kulkenut ympäri ämpäri kaikki neuvot ja avut ja jotenkin ei tahdo ottaa mitään vastaan. Hän tahtoo vain itte päättää ja päätellä, miten kaikki on sekä kaikesta, kuolemastaankin! Hänen on mahdoton luottaa?
Etkö huomaa missä ristiriidassa hän elää, kun ei tahdo. Hänen tahtoelämäänsä pitäisi vaikuttaa. Niin, masentuneen tahtoelämä = kipeää. Hänhän jo ilmoittaa kokeilleensa kaikkea! Tosissaanko?!
Hän myös ilmoittaa, miten on 'epäonnistunut ei-mikään' ihminen ja toisaalta kertoo, etteivät nämä maailman yleiset tavoiteltavat arvot (raha, menestys, hienot kokemukset) merkitse hänelle mitään. Hirveä tilanne hänellä. Ja tuo pakkomielle vahingoittaa itseään ollut jo pidempään, hän on kirjoittanut tänne aiemminkin.. Kuka ja miten voisi tuohon väliin auttaen mennä?
- Sinä, Alkuperäinen, mitä tahdot? Jos Jeesus nyt kysyisi sinulta "Tahdotko tulla terveeksi?", mitä vastaisit?
ÄLÄ ENÄÄ TUPUTA SITÄ USKONTO-ASIAA HOITOKEINONA....
Jookos.....jokainen tekee valintansa ihan itse, ei kiihkomielisellä uskonnon tuputtamisella ainakaan....
Jos alkup.kirj.olisi pelastustasi vailla, hän varmaankin olisi kirjoittanut tuonne uskonto- tai johonkin "pelastetaan sielut " -osastolle.....joohan...????????????????????
Siinä ei ollut yhtään tuputusta. Luitkos sää Alkuperäisen kirjoittaman tekstin kunnolla? Et, omias tässä mietit. -Myös alkuper. itse mainitsi Jeesuksen. Mielestäni Alkuperäinen nimenomaan ja todella ymmärtää TUON edellä olevan, eipä se sinulle ollutkaan, vaan HÄNELLE, sorry. :-(
Voi pyhä yksinkertaisuus. "Autuaita ovat hengessään köyhät", todellakin :D
ps. käyttämässäni yhteydessä tribuutti tarkoittaa kunnianosoitusta. Kannattaa sijoitta kymppi sanakirjaan, se kohottaa kummasti elämänlaatua.
paitsi pelastaa, niin auttaa näkemään tunnelin päässä VALOA. Tässä yksi ITSE TOSI SYVÄLTÄ masennuksesta ja toivottomuudesta noussut jonkinmoiseen siedettävään elämänvoimaan vain ja ainoastaan uskoon pääsyn ansiosta. Minun täytyy kuolla -ajatukset jäivät siihen! Ei kyseessä ole hoitokeino, vaan sorry, sepä kun vain HOITAAAA. Oletko sinä itse kokenut, että ei hoida ja auta??
Totta, tää paikka kun on vapaa kaikille, niin tää vetää puoleensa kaiken näköstä hihhulia ja pilailijoita, jotka eivät tiedä yhtään mitään elämästä tai masennuksesta. Kannattaa googlettaa masennusfoorumi johon pitää rekisteröityä, en muista nyt sen nimeä.
Tahdotko tulla terveeksi? Se oli kysymys Raamatusta, mutta myös kysymys välittävän terapeutin suusta. Se voi suututtaa, mutta panee miettimään. Provosoin nyt ja suututan.. ehkä vastaat että " et tiedä mitään mun elämästä, painu.."" On suuri houkutus jäädä paikoilleen.
Tapaus: Henkilö oli iloinen,hoiti itsensä, kotinsa, työnsä. Jossain vaiheessa hän ei enää hymyillyt, mutta hoiti työnsä. Yhteydenpito ystäviin jäi.Vapaapäivät menivät nukkuessa ja jos ei ollut unessa niin pakonomainen lukeminen vei ajan.Meille on sisälle luotu tahto, taito, tunteet..Tahdoin tulla terveeksi, tehdä asioita jotka osaan ja kertoa miltä tuntuu. Nyt jaksan taas.
viisautta tähän elämisen vaikeuteen kirjoitit. Kiitos, minä "sivullinen" sain tästä kovasti itselleni. Tiesit, mistä puhut. Tahdon hiihtää perässä!
Jatkoksi tuli mieleeni: Se mitä teet ja/tai ajattelet, lisääntyy. = Kun ajattelen myönteisesti ja kun puhun rakentavaa kieltä, oma oloni kohentuu. Kun (masentuneenakin) teen varsinkin itselleni hyväksi olevan yhden pienen asian kerrallaan - olkoon vaikka tiskaaminen tai imurointi ! - hyvä lisääntyy, myös tunteissani.
Myös: Varjele hyvät tapasi (tai aloita edes niitä, tapoja
...kenenkään jaksavan lukea viestiäni... kiitos vain kaikille vaivautuneille.
Kirjoitin tänne osaksi hetken mielijohteesta, kai halusin vain selvittää ajatuksiani (kuten nytkin), vaikka eivät ne tästä taida juurikaan aueta. En ole tietenkään niin tyhmä, että kuvittelisin saavani täältä ”ammattiapua”, vaikka vastaukset olivatkin minusta ihan asiallisia. Olen käynyt elämäni aikana kolmessa eri terapiassa, ns. asiantuntijoiden puheilla siis, joissa sain arvatenkin diagnoosiksi masennuksen. Ennen ensimmäistä terapiaa (jolloin olin 12-13-vuotias) neurologisella osastolla tutkittiin myös aivojani (mitään poikkeavaa löytämättä), minkä jälkeen minut vasta passitettiin psykiatriselle puolelle. Toisella kerralla olin 18 ja viimeisellä 20-vuotias (joka tosin oli aika lyhyeksi jäänyt prosessi jossakin kriisiryhmässä). Mitään todellista apua en kokenut näiltä ihmisiltä saavani; joka kerralla tuntui, että sitä tärkeintä kysymystä vain kierrettiin kuin kissa kuumaa puuroa. Lääkkeet toki työnsivät kouraan heti iän kartuttua. Viimeisessä terapiasessiossani käyneelle lääkärille täytyy antaa kuitenkin tunnustusta siitä, että kertoi itsemurhan olevan jokaisen oma asia, jolle ei kukaan ulkopuolinen voi mitään.
Näistä muista mainituista apukeinoista:
Uskoin ala-asteikäisenä aivan vilpittömästi Jeesukseen ja kumppaneihin. Itse asiassa sain varsin kristillisen kasvatuksen. Kirkossa ja erilaisissa hengellisissä tilaisuuksissa käytiin riviuskovaista useammin ja syyllisyys vaivasi, jos iltarukous unohtui. Vaikka nyt uskovainen keksii tähän vertaukseksi tarinan Jobista tai Saarijärven Paavosta, niin totuus kuitenkin on, että todellisen helvetin sain palkinnoksi. Enkä suinkaan kestänyt uskon avulla – pikemminkin siitä luopumalla (vaikka en tietenkään enää agnostikkona syyttänyt mistään Jumalaa). Kun yläasteikäisenä aloin ajatella ja kyseenalaistaa myös uskonasioita, petetyksi tulemisen tunne valkeni samalla karmaisevan perinpohjaisesti. Menemättä yksityiskohtiin se kortti on siis jo katsottu, eikä mikään uskonto tai ihmisten petolliset lupaukset pysty palauttamaan elämänhaluani, jos sitä koskaan on ollutkaan.
Nuorempana yritin paikata sitten arpia hakemalla lohtua filosofiasta. Minulla oli itse asiassa pitkään tapana kirjoittaa jokseenkin samantapaista tekstiä kuin pessinistillä täällä (kiitos hänellekin), ja perustelin itselleni omilla ja muiden näkemyksillä, miksi vika on maailmassa, eikä minussa. Ehkä sen ansiosta jaksoinkin analysoida menneisyyttäni ja yrittää jatkaa vielä eteenpäin. Yhtä totena kuin sen, että ei ole yksilöstä riippumatonta totuutta, näen kuitenkin sen, että laumassa ja luonnossa määrää enemmistön tahto, vahvemman voima, jota vastaan minulla ei ole mitään mahdollisutta taistella, eikä siis enää edes halua tai energiaa. Se suuri enemmistö, joka ei koe kaltaisteni ihmisten tuskaa, ei koskaan voi tarjota elinympäristöä, jossa kaikki voisivat elää onnellisena. Sehän juuri on elämän suuri ristiriita – me olemme yksilöitä, mutta riippuvaisia laumasta, halusimme sitä tai emme. En minä ole, ikävä kyllä, mikään Nietzschen yli-ihminen, joka voisi muuttaa autiolle saarelle perustamaan yhden miehen kulttuurinsa – ja tokkopa sekään minua auttaisi.
Tietäen esimerkiksi kolmannen maailman ihmisten ongelmat suurin osa pitää varmasti tällaisia puheita röyhkeänä ja lapsellisena kapinointina, turhamaisina ja jopa epäeettisinä. Siksi sanoinkin tuntevani häpeää ja syyllisyyttä. Joku fiksu huomasi tässä ristiriidan siihen, että jos mikään ei liikuta minua enää, miksi potea syyllisyyttäkään. Niin... vaikka minun nyt onkin ehkä tätä omien tekojeni suhteen vaikea soveltaa, ajattelen kuitenkin tapahtumien syiden ymmärtämisen olevan syyllisten etsimistä olennaisempaa. Kaikki, mikä luonnossa tapahtuu, on minusta periaatteellisella tasolla oikeutettua – siis luonnollista. Vaikka myönnän eettisen relativismin ihmiselon viitekehyksessä kestämättömäksi, en nykyisessä tilanteessani käytännössä syytä ketään mistään, eikä mikään ”vääryys” herätä minussa enää juurikaan tunteita; totean vain asioiden laidan. Ehkä olisi pitänyt korvata edellä mainittu esimerkiksi jollakin ahdistuksen tunteella. Tosin kai tässä sitten on jonkinlainen moraalikäsitys ainakin omien tekojen suhteen vielä tallella, kun kerran sellaisia sanoja suustani päästin. Vaan eipä sekään minua eteenpäin jaksa potkia.
Jos nyt kuitenkin (kuten pyskologian opiskelija esitti) Jeesus tai kuka tahansa kysyisi minulta, tahdonko tulla terveeksi, vastaisin, että en pidä itseäni sairaana (paremminkin kelvottomana), mutta haluaisin kylläkin nähdä toisenlaisen maailman. Tätä taas ei kukaan psykologian asiantuntija tai hihhulit voi minulle luvata, realisti kun olen. Psykiatrian ainoaksi keinoksi jäisi luultavasti luokitella minut assiksi ja vakuuttaa, että minun tulee parantua. Se asia, jota siis jo terapiassakin välteltiin, on tietenkin tämä: minut voi "parantaa" vain tyytyminen tilanteeseen – sopeutuminen muiden ihmisten muotteihin, heidän arvoihinsa. Tämän luulisi olevan tunnottomalle ihmiselle melko helppoa, vaan siinäpä juuri seikka, johon olen paitsi täydellisen kykenemätön myös kertakaikkisen haluton. Kaiken lisäksi ongelma nousee toiseen potenssiin, koska en keksi mitään muutakaan maailmaa, mitä haluaisin. Mielen taulu on siltä osin täysin tyhjä.
Tähän ei varmaan kukaan voi sanoa mitään muuta, kuin että apua saadakseen sitä on osattava pyytää. Ja pyytäisinhän minä (jos nyt ensinnäkin pystyisi luottamaan yhteenkään ihmiseen), mutta kun tunnen – olen tuntenut oikeastaan jo pienestä pitäen – että jotain niin perustavanlaatuista on pielessä, ettei tuota apua yksinkertaisesti ole tälle mielelle olemassa. Eikä se jokin välttämättä ole kiinni pelkästään huonoista elämänkokemuksista, serotoniinin vajauksesta tai aspergerin syndroomasta. Minne ikinä katseeni käännänkin, en koe kuuluvani tähän maailmaan. Kaikki tuntuu väärältä.
Ei näissä kirjoituksissani tietenkään mitään järkeä ole, enkä todellakaan yritä puheillani saada ketään toista masentumaan.
Yritän vain kuluttaa sekunteja.
Olen kirjoitellut sinulle tähän ketjuun jo pari kertaa ja nyt, kun luin tämän viimeisimmän kirjoituksesi haluan jälleen kirjoittaa.
Tuolla aikasemmin puhuin sinulle hyvästä ja sen etsimisestä ja nyt kun sinä kerrot olleesi uskomassa ja olet etsinyt Jeesusta tosimielellä, haluaisin puhua sinulle siitä.
Sanot kokennesi ahdistavana uskon. Olet luultavasti joutunut ihmisten luoman jumalan kuvan palvelijoiden joukkoon.
Itsekin jouduin aikanani siihen ja se kuva ei todella auttanut mitenkään minua, mutta vaati minulta kyllä omiaan.
Jeesus erotti minut Itse heidän joukostaan ja aivan Itse antoi minulle oikeudet tulla tuntemaan Hänet. Siitä alkoi minulla täysin uusi elämä, vaurioituneet ja rikkinäiset tunteeni korjautuivat ja sain vapaan ja onnellisen elämän.
Silloin tällöin olen tarkemminkin siitä täällä todistanut, mutta nyt, näin työni lomassa täällä käydessäni, en sitä tee, mutta kehoitan sinua heittäytymään täyteen luottamukseen Jeesukseen ja Jumalan Sanaan. Älä katso enää laisinkaan niihin opetuksiin, mitä olet aikaisemmin Hänestä saanut, vaan aloita Johanneksen evanekeliumin ilosanomasta ja lue se alusta loppuun ja ehdottomasti pyydä Pyhää Henkeä kirkastamaan Sanaa.
Jeesus ei tullut tänne meitä tuomitsemaan, vaan vapauttamaan ja minä olen saanut sen vapauden, en omasta voimastani, vaan Jumalan voimasta.
Aikanani, kun olin täysin toivoton tapaus lääkärien mielestä ja itsellänikin oli vain pieni toivonsäde paranemisestani, sain Jeesusken johdattamana sairauden keskellä, luettavaksi Psalmi 88 ja se vastasi täysin tunteitani.
"Olen suljettu sisään, enkä pääse ulos", vastasi siinä mielessä aivan täydellisesti sen hetkistä tilannettani, sillä olin mielisairaalan suljetulla osastolla, enkä todella päässyt ulos ja siinä mielessä, että olin suljettu omien tunteitteni vangiksi, enkä kyennyt ponnistelemaan niistä ulos.
Paranemiseni jälkeen Jeesus oli puhunut veljelleni, että paranemiseni kunniaksi, joka tapahtui aivan yhtäkkiä, tulee lukea Psalmi 30 ja jos luet nämä kaksi Psalmia tulet toteamaan, miten ne toisiaan vastaavatkin.
Toisessa sairas vangittu huutaa Jumalaa apuun ja toisessa hän kiittää Jumalaa, koska Jumala kuuli hänen hätähuutonsa ja kertoo miten hänen sielunsa ei ikinä vaikene kiittämästä. Tämä on kohdallani täysin totta.
Älä ikinä menetä toivoasi, sillä Jeesuksella on kaikki valta antaa sinulle täysin uusi elämä. Sen Hän teki minulle ja yli kaksikymmentä vuotta olen siitä iloinnut ja todistanut ja nähnyt monien vakavasti vaurioituneiden tervehtyneen yksin Jumalan voimasta.
Hyvä keino Raamatun lukemiseen on, mennä googlella Raamattu hakusanana, Raamattu uskonkirjat. net, aarreaittaan. Mene sinne ja usko lukeamasi ilman pienintäkään epäilyä, tulet näkemään, että Jumalan Sana parantaa ja vapauttaa ja tekee uutta.
taas tarkkaan ! KIITOS, kun kävit taas kirjoittamassa. Olet tosi fiksu ja älykäs, ja sitäpaitsi ymmärrät hyvin TÄMÄN PALSTAN tarkoituksen! Ihan turha on ihmisten lähteä tätä palstaa haukkumaan; minä ainakin (entinen pahasti, nyk. lievemmin masentunut) olen jäänyt kuin koukkuun tähän. Täältä näkee, mitä meille ihmisille oikeasti kuuluu. Tämä palsta ei kilpaile minkään muun tahon (tai nettifoorumin!) kanssa mistään, on vain monella tapaa tosi hyvä ja olen huomannut, että HYVÄKSI. Moni on saanut apua ja avun tätä kautta; on saanut neuvoa ja kannustusta. Minä pidän ihmisistä, jotka täällä puhuvat ja varsinkin jotka tänne tuskaansa purkavat. On useimmiten täysin helppo samaistua. Tämä toimii kuin vertaisryhmä. Tottakai on vaikea vastata just oikein, kun ei tiedä mitään kirjoittajan muista taustoista, ei tunne häntä enemmän, mutta JOKAINNE kirjoittaja ottaa asian huomioon saadessaan vastauksia. Jokainen on TIETOINEN, että joku voi sanoa vähän pieleen, kun ei tiedä kaikkea just tästä ihmisestä. Täällä vallitsee mielestäni suloinen ymmärrys!
Sinuun Alkuperäinen mennäkseni. Olet tosi antoisa tyyppi. Olet niin hienosti tuossakin edellä vetänyt yhteen saamiasi vastauksia. Kiitos, sillä minäkin olen pistellyt Sinulle muutaman kerran ajatusta. - Upeasti kuvailit nyt tämän jatkon itsestäsi ja ajatuksistasi, taustastasikin, kertoen. Vaikken nyt sitten mitään uutta Sinulle osaakaan sanoa. Yhdyn myös tuohon edelliseen 'usko vain' vastaukseen täysin, omalla todistuksellani, jota en tähän selitä (ettei jokin tupu-allerginen herää henkiin taas :-( PS. Se ei ollut se psyklogi, vaan MÄÄ, joka lainasi "Tahdotko tulla terv..." you know. Sanoinhan, että SINÄ tiedät, mitä sekin 'kommentti' osaltaan meinasi!!! Oot upea. Upee tyyppi, mutta mistä Sulle PAIKKA ?! Häh!
Rakkain HUOMENIN Sinulle Alkuperäinen :-) Ja varsinaisia "neuvoja" yms. opastusta ei Sinulle nyt tässä minun kyydissäni tulekaan. HEIPPA.
Kun et kerran usko, että sinulla on tulevaisuutta, voisitko uhrata jäljellä olevia hetkiäsi ja kirjoittaa minulle? Sinussa on jotakin, josta haluaisin ottaa enemmän selvää. Ole niin kiltti, ja kirjoita minulle. Pyydän oikein kauniisti... Olet selvästi tosi fiksu. Harmi, ettet tajua sitä, että sinulla olisi maailmalle varmasti paljonkin annettavaa! Vielä enemmän olen pahoillani siitä, että et kykene vastaanottamaan sitä, mitä maailmalla olisi sinulle annettavaa =o(.
Osoitteeni on: [email protected]
Et häviä mitään, jos kirjoitat. Saat aikaa kulumaan, sitähän sinä toivotkin?
jotta ota sinä alkuperäinen todella yhteyttä nyt edes tuohon, joka sitä haluaa. Ole niin hyvä. Tervehtien: yks' muu ketjuun osallistunut.
"Todellisuudessa siis hoidetaan vain oireita ja lakaistaan todelliset syyt maton alle" Mitä tarkoitat? Mitkä siit ovat todellisia syitä? Ehkä ne ovat niin kauhistuttavia, ettei niitä uskalleta lähestyä?!
kanssa. Minun on myös pistänyt silmään TUO alkuperäisen kommentti! Siis ainahan just masennus-ahdistus-tuska-väsyneen potilaan oireiston kartoituksen jälkeen lähdetään selvittämään ja aukomaan asioita, jotka mahdollisesti pahan olon ja vaikean tilan ovat aiheuttaneet, siis just syitä. Minä olen itse oireitteni kanssa koko ikäni (nyt keski-ikäinen) mennyt apua hakemaan, enkä ole ollenkaan sitä mieltä, että vain oireita olisi hoidettu. Ei. Yhteistyössä kyllä kaikkensa yritetään päästä vaikuttamaan oireiston syntylähteille ja sitä kautta helpotusta tuomaan/samaan. - Toivon, että alkuperäinen saa tuon kokemuksensa/ käsityksensä vielä positiivisemmaksi vaihtumaan. Yhteistyö auttaa, voih, kun löytäisit tahtoa siihen! Sympatiaa lähettäen, yks' ketjuun osallistuja.
ilmaantunut, vai vieläkö on sysipimeää?