Millaisia koulumuistoja teillä on?
Olitteko opettajille yksilöitä?
Oliko syksyllä kiva mennä kouluun?
Miten suhtauduttiin tavalla tai toisella muista poikkeavaan oppilaaseen?
Opitteko jotain sellaista, mitä nyt haluaisitte opettaa lapsenlapsillenne?
Nyt kun omasta koulunpenkillä istumisesta on kulunut jo aikaa, joskus miettii mihin ollaan menossa. Nykytietoa on suunnattomasti, katoaako tuossa paljoudessa lapsen oma uteliaisuus.
Olitteko opettajille yksilöitä?
Oliko syksyllä kiva mennä kouluun?
Miten suhtauduttiin tavalla tai toisella muista poikkeavaan oppilaaseen?
Opitteko jotain sellaista, mitä nyt haluaisitte opettaa lapsenlapsillenne?
Nyt kun omasta koulunpenkillä istumisesta on kulunut jo aikaa, joskus miettii mihin ollaan menossa. Nykytietoa on suunnattomasti, katoaako tuossa paljoudessa lapsen oma uteliaisuus.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Aloitin kansakoulun ruotsinkielisessä koulussa pohjanmaalla.
Seuraavana vuonna äitini haki minut Helsinkiin, jossa menin suomenkieliseen kouluun. Pelkäsin vähän kielen vaihtumista, mutta kaikki sujui hyvin. Luin joulujuhlassa jouluevankeliuminkin.
Sitten vain pyrin IV luokalta oppikouluun ja pääsin. Kaksi seuraavaa vuotta kävin oppikoulua. Siellä en pärjännyt, koska tahti on kovempi kuin kansakoulussa. En ole koskaan lukenut läksyjäni.
Koska jäin luokalle, erosin omin päin koulusta ja sain sooloilustani vanhemmiltani sapiskaa. Äitini lähetti minut isäni luokse Pohjanmaalle vuodeksi jatkamaan kansakoulua. Kesällä taas Helsinkiin, jossa olin kesällä työssä tehtaassa.
Kävin vielä VIII luokan ja olin luokkani toiseksi paras oppilas.
Nykyisin puhutaan paljon koulukiusaamisesta. Itse en ole kokenut uhkia kenenkään luokkatoverini taholta. Näin perästäpäin voisi kuvitella, että olisin ollut isättömänä sopiva kiusattava. Ei minulla ollut myöskään isoa veljeä, johon olisin voinut tukeutua hätätilanteessa.
Viimeisellä luokalla muistan erään pojan jota pienemmät pojat kiusasivat. Hän oli nopeasti kasvanut isokokoiseksi ja kuitenkin herkkänä lapsena pillahti itkuun, kun häntä kiusattiin.
Se lienee kiehtonut kiusaajia jollakin tavalla.
erilainen, kansakoulun kolmannen ja neljännen luokan, kiusattu ja jopa fyysisen väkivallan kohde, oppikoulun ovien avautuminen oli kuin taivaaseen pääseminen.
Sairauden takia jouduin olemaan vuoden poissa koulusta, silloin aikanaan.
Kilttinä tyttönä tuskin kerroin asiasta edes kotonani, saati olisin opettajalle valittanut.
Jouduin kulkemaan kapeaa polkua kouluun.Tiheät pensaat reunustivat polkua. Aamuhämärässä mietteet pyörivät päivän kokeissa, enkä tarkkaillut ympäristöä.
Yht´äkkiä kompastuin johonkin ja kaaduin vatsalleni polulle. Sitten näin pojan juoksevan kovaa vauhtia karkuun. Tunnistin hänet kiusaajakseni. Nousin ja keräsin laukkuni maasta.
Maitopullo oli mennyt hajalle sotkien kirjani ja vihkoni.
Silloin päätin että kiusaaminen loppu nyt tähän. Minä uskallan vaikka oonkin pienempi.
Kaikki olivat koulun eteisessä, kun porhalsin sisään. Huomasin pojan seisovan puulaatikon edessä. Otin vauhtia ja tönäisin hänet laatikon päälle ja lätkin minkä kerkesin. Koko luokka seisoi hölmistyneenä ympärillä. Minä uhosin joka läimäytyksellä - Täs on maitopullosta...Tää on kirjoista.
Opettaja tuli paikalle enkä huomannut ennenkuin
kysyi mitä on tapahtunut. Minä kerroin. Hän katsoi vähän aikaa meitä kumpaakin kuin punniten mikä olisi rangaistus. Niinhän siinä kävi poika sai jälkkärin.
Sen jälkeen ei kiusattu. Vuosien päästä näin koulutoverini. En tuntenut ennenkuin kysyi vieläkö antaisin hänelle selkään. Ei onnistuisi enää, hänhän oli miltei kaksimetrinen.
toisessa jalassani tukisidosta pari vuotta. Kerran olimme poistumassa luokasta, ja eräs poika potkaisi täysillä jalkaani, jolloin kaaduin rähmälleni lattialle. Silloin, enkä vieläkään, voi käsittää mitä mahtoi tuon pojan mielessä pyöriä.
Vieläkin muistan pojan nimen. Tahtoisinpa tuosta asiasta häneltä kysäistä, paitsi, hän sitä ei varmasti muista.
Ne aamuhartaudet! Joka aamu kaikki luokat menivät yhteiseen aamuhartauteen (ei päivänavaukseen), niin kansakoulussa kuin oppikoulussakin. Kun meitä oppikoulussa oli yli 500 oppilasta yhdessä salissa, seisomassa Herran sanan ääressä, aina silloin tällöin joku pyörtyä pötkähti. Joku miesopettaja sitten kantoi tämän kalpean neidon (useimmiten pyörtyneet olivat tyttöjä) opettajainhuoneeseen virkoamaan.
Minä toivoin, että joskus pyörtyisin siinä takanani seisovien poikien käsivarsille. En ikinä kupsahtanut, vaikka joskus jätin aamupalan syömättäkin...
Vade = varhaisdementia.
Joo, nytkö se tuli, vade. Mun nääs piti kirjoittamani tuosta yhden aamuhartauden aiheesta "Pieni matka kerrallaan", vaan kerroinkin noista pyörtymisistä.
Nooh, joo, kirjoitan illemmalla, nyt ei oo aikaa. Tuo Enter on kyllä meikäläiselle ylen vaarallinen nappula. Liian armoton, peruuttamaton. Ikäihmisille, vade-vaarassa oleville, pitäisi kyllä olla eri Enterit.
Olen n. 4500:ssa aamuhartaudessa ollut sanan kuulossa ja vain yhden aamuhartauden sisällön muistan. Saksan ja latinan ope kertoi:
Jossain maalla oli äiti kävelemässä pienen tyttönsä kanssa naapuritaloon kyläilemään. Matkaa oli pari kilometriä ja lapsi rupesi väsymään. En minä enää jaksa kävellä, sanoi tyttö. Katso, näetkö tuon ison kuusen tuolla mäellä - jaksaisitko sinne asti, kysyi äiti. Kyllä minä sinne asti jaksan, tuumasi lapsi. Kun tultiin kuusen luokse, äiti kysyi, jaksaisiko lapsi etäällä olevan punaisen talon luokse, sitten jo pian oltaisiin perillä. Kyllä, sinne lapsi jaksaisi. Talon kohdalla otettiin seuraavaksi etapiksi metsänreuna, jossa voitaisi maistella mustikoita. Näin jatkettiin matkaa, aina vähän kerrallaan ja saavuttiin määränpäähän.
Olen joskus ihmetellyt, miten tämä jäikin mieleeni niin lujasti. Saattoi olla, että tämä sattui siihen tilanteeseen, kun olin uhannut jättää kouluni kesken...oli se ensimmäinen rakkaussuru päällä, Hän Ihanuus löysi toisen. Mene ja tiedä. Mutta koulunkäynti jatkui kunnialla loppuun asti, ja haluan kyllä uskoa että tämä vanha klassinen viisaus "Hetki vain ja päivä kerrallansa" minulle silloin kirkastui - tokkopa tuo kertomus muuten olisi mieleeni juurtunut.
Ei sitä 10-kesäisenä vielä ymmärrä kaikkia elämän mahdollisuuksia: Tyttökouluun piti päästä vaikka yhteiskoulukin oli lähellä. Ei ollut poikia ottamassa pyörtyjää vastaa, saivat kupsahdella rauhassa. Tiedä sitä miten hyvä pyörtyjä olisi minustakin tullut, kun jo alakoulun eka luokalla rakastuin siihen vieressä istuvaan Timoon - ihan selvästi muistan millaiset veitikkasilmät sillä oli ja niin nätti hymy.
enimmäkseen. Kävin 4 vuotta kansakoulua ja 8 vuotta oppikoulua. Kansakoulussa kiusattiin, ei enää oppikoulussa. Olin luokkani parhaita ja annoin yksityistunteja saadakseni rahaa koulunkäyntiin, se ei ollut itsestään selvää. Meillä oli hyvä henki, ei suinkaan tähdätty siihen, että ylioppilaskirjoituksissa pärjättäisiin. Ehken siksi koulustamme on saanut pohjan moni kuuluisuus, on pärjätty, vaikka ylioppilastodistuksessa on ollut 4 a:ta. Nykyään koulussa pitäisi enemmän panostaa viestintään ja yhteistyöhön. Minua ei ollenkaan kaduta, etten lukenut niin paljon, vaan autoin esim. luokkatovereitani vaikeuksissa. Ihmissuhteisiin pitäisi panostaa, meillä oli persoonallisia opettajia.
Minulla on koulusta hyviä muistoja, mutta en kuitenkaan syksyllä riehakkaana odottanut nyt pääsee kouluun, loma oli mukavampaa.
Oppilaita luokalla oli yli 30:tä, (laskin just luokkakuvasta), ja koulua oli kahdessa vuorossa, pääsin iltapäivävuoroon, onneksi, kun äitini kävi töissä, koulu oli nurkantakana, ja siinä koulussa sai käydä 4luokkaa.. Tunnilla oltiin hiljaa, viitattiin, jos sai vastata niin se tapahtui seisaaltaan, opettaja oli herttainen nuorehko nainen. Minulla ei ole mitään mielikuvaa, että ketään olisi kiusattu, yhdellä Matilla oli kuulolaite, sitä vähän ihmeteltiin, Pirkolla oli kiharat ja rusetti päässä, oli sellainen prinsessa, niille tuli kotiin lämmintä vettäkin ja hänellä oli oikeat sukkanauhat, minulla vaan reikäkuminauhaa ja napit sukissa...
Lukemaan ja laskemaan opin ja kirjoittamaan siististi musteella, ainevihossa tosin oli paljon punaisella musteella korjauksia, (vakivika seuraa vieläkin)..
Kauhujen päivä, kun oli laulunkokeet, piti luokanedessä laulaa, olisipa saanut olla sen päivän kotona, jännitti, pelotti, ja hävetti, kun ei oo laulunääntä niin ei oo..
Koulua en saanut jatkaa, vanhenpien rahatilanteen takia, no työtätehdessä olen oppinut ammatin, ja toisen aikuiskoulutuksen kautta..
Lastenlasten kanssa touhutessa ruokin heidän uteliaisuuttaan,: mikä lintu, perhonen, kukka, kasvi, jned...kirjoista etsimme vastauksia..
Kivaa yhdessäoloa ja lapset taas opettaa minua, tietokoneenkäyttöä, Englantia, pelejä ymm., on ne vaan niin eteviä nykymuksut, aivan toisella tasolla, kun minä samanikäisenä, no se on nykyaikaa hyvä, ja siittä olen tyytyväinen, ettei vanhenpien rahatilanne enään vaikuta niin paljon opiskeluun, kun minun aikana..
No niin ja sitten vaan pienet kehut, vanhin lapsenlapseni 13v. poika on innokas partiolainen..niiih..
Ehdottomasti paras koulumuistoni on se suvivirsi silloin, kun se laulettiin koulun kevätjuhlassa. Luokka oli täynnä väkeä, ikkunat auki, ja joka puolelta tulvi sisään ja ulos kevät. Itsellä oli puhtaammat housut ja uudet tennarit. juhlaa se oli. Ja aina muistan senkin Ykelän Alman (nimi muutettu) suun sitä suvivirttä veisattaessa. se oli niin ihmeellisessä mutrussa, mutta ääntä tuli.
Niin, semmoista se on kevät ja koulun loppuminen kakaran muistoissa. Tietääkö joku parempaa?
parhaita muistoja.Sai näytellä näytelmässä ja sai uudet vaattet kengät ja lettinauhat.Alakoulussa opettaja kävi meillä kylässä ja toi lahjoja varmaan kun oli sotherra Tuompon tyttö ja meillä oltiin sotaorpoja.Koettim saada siskoani opiskelemaan kun oli kolun paras.
Minua vaivasi koko ajan liika vilkkaus ja sain olla nurkassa tavallista enemmän.Varsinkin kun osasin kouluun mennessä lukea ja kirjoittaa ei kulunut aika ja siirrettiin suoraan toiselle luokalle.
Koulmatkat veneellä soutaen koko kylän lapset oli oikea elämys.Vene ihan täynnä.
Pelätä sai aina isompia poikia piti olla jonkun turvallisen saapusalla tai tietää että pärjäsi vaikka omilla taidoilla.
Parhaita muistoja nuo kevätjuhlat ovat. Todellakin kevät tulvi sisään joka puolelta. Oppikoulussa juhlasali oli aina koristeltu tuorein koivuin ja ylioppilaiden ruusut tuoksuivat... Ja sitten suvivirsi: siitä alkoi kesä ja vapaus!
Lukioaikana vapaus tarkoitti myös työssä käyntiä ja aikuisten maailmaan oppimista. Vastuuta annettiin, mutta virheitäkin ymmärrettiin. Palkka oli pieni, mutta moneen tarpeeseen ja iloon ne markat kuitenkin riittivät.
koulumuistoistani päällimmäiseksi ja arvostetuimmaksi asiaksi on jäänyt avarakatseisuuden ja suvaitsevaisuuden ilmapiiri, joka kolussamme vallitsi. Kyselimme, keskustelimme ja väittelimmekin - toki opettaja oli ajan mukaan auktoriteetti, mutta oman mielipiteensä saattoi tuoda julki. En muista, että ketään missään vaiheessa olisi kiusattu.
Omien lasteni käydessä pääkaupunkilaista, arvostettua (= paljon l-ylioppilaita) koulua ihmettelin sen sovinnaista ja arvoköyhää ilmapiiriä. Vasta silloin ymmärsin oman kouluni rakentavan hengen, siellä opetettiin myös elämää.
Ei ole helppoa nykyopettajilla tämän valtavasti kasvavan tietotulvan ja tehokkuusvaatimusten keskellä.