Olen tässä miettinyt, että miten masentunut pitää olla, että voi mennä psykologin juttusille? Tai siis ongelmahan on se, että en ole edes varma omasta masentuneisuudesta.
Ajattelin, että kaikki alakuloisuus johtuu syksyn pimeydestä, mutta jo kevättalvesta saakka olen kokenut kausittain kovia alakuloisuus kohtauksia. Ei ne yleensä kestä viikkoa kauempaa, mutta silloin mikään ei kiinnosta; en saa itseäni aina ulos asunnosta, josta sitten tulee huono omatunto kun ei mennytkään harrastamaan ja liikkumaan. Äksyilen avomiehelleni, ja läheisyys on viimeinen asia mielessä. Saatan käydä myös itkemään ihan pienimmän asian takia.
Mutta tämä menee aina ohi ja olen taas oma iloinen itseni, ainakin ulospäin. Aikaisemmin tyhjyyden tunne on pysynyt poissa ollessani ystävien tai avomiehen kanssa, mutta viime aikoina on tuntunut äärettömän yksinäiseltä heidänkin seurassaan. Ärsyttää, koska en pysty puhumaan tunteista kenellekkään. Olen se porukan ilopilleri, joka ottaa aina rennosti, en vaan pysty murtamaan sitä roolia vuodattamalla toisten niskaan omia ongelmiani.
Niin siis alkuperäiseen kysymykseen, jos joku jaksoi tänne saakka lukea :) Voinko mennä puhumaan psykologille? Tuntuu siltä, että tarvitsisin jonkun tuntemattoman kelle kertoa asioita, mutta en kyllä tiedä osaisinko puhua. Kun mitään varsinaista traumaa ei ole, ja kaikki elämässä malliillaan, niin tuntuu jotenkin todella typerältä sanoa olevansa masentunut.
Ajattelin, että kaikki alakuloisuus johtuu syksyn pimeydestä, mutta jo kevättalvesta saakka olen kokenut kausittain kovia alakuloisuus kohtauksia. Ei ne yleensä kestä viikkoa kauempaa, mutta silloin mikään ei kiinnosta; en saa itseäni aina ulos asunnosta, josta sitten tulee huono omatunto kun ei mennytkään harrastamaan ja liikkumaan. Äksyilen avomiehelleni, ja läheisyys on viimeinen asia mielessä. Saatan käydä myös itkemään ihan pienimmän asian takia.
Mutta tämä menee aina ohi ja olen taas oma iloinen itseni, ainakin ulospäin. Aikaisemmin tyhjyyden tunne on pysynyt poissa ollessani ystävien tai avomiehen kanssa, mutta viime aikoina on tuntunut äärettömän yksinäiseltä heidänkin seurassaan. Ärsyttää, koska en pysty puhumaan tunteista kenellekkään. Olen se porukan ilopilleri, joka ottaa aina rennosti, en vaan pysty murtamaan sitä roolia vuodattamalla toisten niskaan omia ongelmiani.
Niin siis alkuperäiseen kysymykseen, jos joku jaksoi tänne saakka lukea :) Voinko mennä puhumaan psykologille? Tuntuu siltä, että tarvitsisin jonkun tuntemattoman kelle kertoa asioita, mutta en kyllä tiedä osaisinko puhua. Kun mitään varsinaista traumaa ei ole, ja kaikki elämässä malliillaan, niin tuntuu jotenkin todella typerältä sanoa olevansa masentunut.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minä menisin sinuna heti psykologille tai psykoterapeutille,jos suinkin vain rahaa on. Julkiselta sektorilta tuskin löydät kunnon apua noin "vähillä" oireilla,mutta oireesi voivat pilata elämäsi,suhteesi ja ties mitä,jollet niitä hoida. Ei ole liian pientä ilottomuutta! Mene heti hoitoon. Tietysti jos rahaa ei ole, voit mennä terveyskeskuksen psykologille hätätilanteessa. Missään nimessä älä mene psykiatrille (=lääkäri),koska se tyrkyttää vain lääkkeitä,jotka eivät sovi sinunlaiseesi ongelmaan missään tapauksessa.
Miten ihmeessä voit noin sanoa:
"Missään nimessä älä mene psykiatrille (=lääkäri),koska se tyrkyttää vain lääkkeitä,jotka eivät sovi sinunlaiseesi ongelmaan missään tapauksessa."
Miten voit noin sanoa?????????????????????
Mielialalääkkeet eivät auta, niin pian kun esim.burana....vaan ovat pitkävaikutteisia.....eivät silti mitään ilopillereitä..ne vaan vaikuttavat tuonne aivojen serotoniinikeskukseen tms. ja saavat tuntumaan elämän helpommalta elää..
Nykyään on tosi tehokkaita ma-lääkkeitä, eivät tee tokkuraisiksi eikä riippuvaisiksi, ja alkoakin voi joskus ottaa....
Sorryt vaan sulle, mutta sulla taitaa olla tosi vanhaa tietoa näistä asioista.....tsemppiä kuitenkin.....moi,,
"Missään nimessä älä mene psykiatrille (=lääkäri),koska se tyrkyttää vain lääkkeitä,jotka eivät sovi sinunlaiseesi ongelmaan missään tapauksessa."
Hohhoijaa, taas on joku maalailemassa mörköjä seinille. Joskus lääkkeet ovat tarpeellisä. Hyvä psykiatri kyllä näkee potilaasta koska lääkkeet ovat todella tarpeen. Psykiatrit toimivat usein myös terapeutteina, joten eipä tuo siinäkään mielessä ole noin suoraviivaista.
Minulle psykiatri määräsi SSRI-lääkkeitä ja rauhoittavia. Olin tosin niin pahassa jamassa, että terapiasta ei juurikaan ollut minulle apua ennen kuin tilanne hiukan helpotti. Minut laitettiin myös perusteellisiin tutkimuksiin, jotta saatiin selville, että masennuksen takana ei ole joku sairaus jne.
En myöskään ymmärrä asennetta, että psykiatri olisi joku piru, joka tahtoo potilaansa vain lääketokkuraan. Miksei masennusta voisi hoitaa terapian lisäksi myös lääkkeillä, jos sitä tarvitsee. Ruumiillisia sairauksiakin hoidetaan lääkkeillä, joten miksei psyykkisiä sairauksiakin.
Tämä nyt oli vain tällaista yleistä pohdintaa. Alkuperäisen tapauksessa terapia olisi varmastikin tarpeeseen. Hetkellinen masennus ryöstäytyy helposti käsistä. Kohta huomaakin olevansa syvässä suossa ja sieltä ylöspääsy ei käykään tuosta vain.
Mikäli se yhtään helpottaa sinua, niin terapiassa käyvät hyvin monet ihmiset. Monesti ulkopuolisen ja ammattitaitoisen terapeutin näkemys auttaa muuttamaan omia virhekäsityksiä ja toimintamalleja. Olen sitä mieltä, että itse kullekin tekisi hyvää käydä joskus juttelemassa terapeutin luona.
terveyskeskuksen lääkärin vastaanotolle, hän sitten kirjoittaa lähetteen tai suosittelee jotain.
Psykologi ei auta masennukseen, hän vain keskustelee, mutta psykiatri, on lääkäri, joka auttaa ja kirjoittaa reseptin, jos tarvis.
Rohkeasti vaan.
PS. Rohkeasti vaan, itse olen sairastanut ko. yli 10 v, ja itseasiassa paljon enemmänkin, mutta käynti terkkarissa avasi ovet uuteen ja hyvään elämään...tsemppiä sulle !
palstalla. Täälläkin voi asioita pohtia ja keskustella niistä tutntemattomien kanssa.
Suosittelen psykologille hakeutumista. Pääset sinne terveyskeskuslääkärin kautta, tai jos olet opiskelija niin YTHS:ltä löytyy omat psykologit ja psykiatrit. Ensin siis psykologille, joka osaa ohjata psykiatrille mikäli tarvetta on. Eikä psykiatri heti ensimmäisenä ala lääkkeitä tuputtamaan: lääkityksen aloittamisesta keskustellaan ja päätetään yhdessä. Kaikki eivät tarvitse lääkkeitä vaan jo "pelkkä" terapiakin voi riittää.
Ja taas pitäis mennä sinne vatvomaan jonninjoutavia tyhjänpäiväisyyksiä,eikä huvita pätkääkään. Pääseeköhänn siitä terapiasta helposti eroon kun on sinne joutunut, ei tosiaan kiinnosta mennä yhtään , kun haluisin vaan olla rauhassa. Voi v....ja mitäs sulle nyt kuuluu?