Onko kellään vastaavanlaisia oireita ja/tai kokemusta oireisiin sopivasta sairaudesta ja sen hoidosta?
Väsyttää jatkuvasti, aamulla ei tekisi mieli nousta laisinkaan sängystä ja illalla taas väsyttäisi, mutta uni ei meinaa tulla millään. Väsymyksen ei pitäisi johtua alhaisesta hemoglobiinista, koska vasta muutama viikko takaperin arvo oli 147.
Välttelen sosiaalisia tilanteita ja kaikki ihmisten ilmoille lähteminen tuntuu hurjan vaikealle.
Hermot on jatkuvasti kireällä. Saatan saadan raivarin ihan pienestä asiasta. Raivostumisen aikana tekisi mieli vain kiroilla kovaan ääneen ja hajottaa tavaroita. (Olen tyytynyt tähän mennessä lähinnä kovaan kiroiluun.)
Olen ruvennut saamaan poissaolon tunteita ja ns. tyhjyyteen katsomisen tunteita sosiaalisissa tilanteissa. Tuntuu, että keskustelun alku sujuu hyvin, mutta sitten aina yhtäkkiä en enää näekään kunnolla toisen kasvoja kunnolla, siis tilanteessa tuntuu samalle kuin tuijottaisi ajatuksiinsa uppoutuneena eteensä. Eikä tilanne muutu, vaikka yrittäisinkin tarkentaa katsettani. Monesti en myöskään osaa vastata mitään toisen puheisiin ja kysymyksiin. Tuntuu, että en osaa olla sosiaalisissa tilanteissa mukana aidosti.
Viime aikoina olen saanut muutaman näköharhan pysähtyneessä autossa. Ratin takana on tuntunut siltä, että auto liikkuu edelleen eteenpäin, vaikka jalka on tiukasti jarrupolkimella. Eilen illalla katsoin mieheni kasvoja valaistussa huoneessa ja näin, kuinka mieheni kasvot muuttuivat. Tiedän, että on outoa, mutta jotenkin tuntuu, että kuvittelin koko homman. Tilanne vaan säikytti jonkin verran. En tosissaan tiedä pitäisikö olla huolissaan näistä näköharhoista.
Olen myös muuttunut hyvin eleettömäksi ja tunnekylmäksi. Harvat asiat saavat minut nauramaan ja yleensäkin ottaen oikein mikään ei kiinnosta, eikä herätä innostusta.
Niskassa ja hartioissa on lihasjännitystä. Alaselkäkin on reistaillut lähinnä lihasten kohdalta kivun tunteena. Toisinaan kumartuessani alaspäin jokin alaselän nikama napsahtaa iloisesti. En tiedä pitäisikö siitä olla huolissaan.
Päänsärkyä on nykyään vähän väliä. Toisinaan useampi päivä putkeen. Välillä kipua on koko pään alueella ja välillä taas äkillisinä kovina paikallisina vihlaisuina.
Olen sairastellut vähän väliä (ainakin kahdeksan kertaa) tässä puolen vuoden aikana. Nyt taas tuntuu kaulalla suurentunut imusolmuke, joka aiheuttaa kipua lähinnä päätä käännettäessä, puhuessa ja niellessä. Kuumetta ei ainakaan vielä ole, vaikka kipuilua on ollut jo kolme päivää.
Ruumiinlämpöni on kainalosta mitattuna ollut jo useamman kuukauden alle 36 astetta. Alimmillaan se on ollut siinä 35,2 astetta iltapäivällä. Ruumiinlämmön noustessa 36,6 asteeseen olo tuntuu kuumeiselta. Aiemmin normaalilämpöni on ollut siinä 36,5 astetta.
Kuukautiset jäi tuossa vähän aikaa sitten pois joksikin aikaa. Kiertoa taisi tulla kasaan 73 päivää. Koskaan aiemmin kierto ei ole ollut noin pitkä. Se on tosin aina ollut erittäin epäsäännöllinen vaihdellen kierron 12 päivästä 54 päivään.
Ala- ja yläraajat puutuvat todella helposti. Esim. nojaan käteni varaan muutaman minuutin, niin kädessä rupeaa jo kihelmöimään. Sama on jalkojen kanssa. Pelkällä muutaman minuutin vessareisulla saattaa toinen jalkani puutua.
Polvikin on ruvennut reistailemaan. Olen joskus kuudentoista ikäisenä kaatunut koko painollani polvilleni suoraan kallion päälle. Polvet olivat pitkään mustelmilla ja kipeinä sen jälkeen. Vasen polvi monen vuoden jälkeen ruvennut reistailemaan kipuilemalla vihlovasti. Kipu saattaa tulla tehdessäni useita kyykkyjä, kävellessäni nopeasti ja tänään kipua on tuntunut jopa istuessani.
Vasen lonkkanikin reistailee välillä. Siinä on todettu ainakin yliliikkuvuutta. Liikkeelle lähdöissä saattaa ilmetä voimakas kipupiikki, jolloin tuntuu, että ko. jalalle ei voi astua koko painollaan. Muutaman kerran lonkka on kipuillut illalla nukkumaan mennessä. Tuolloin kipu on säteillyt koko jalkaan vihlovana.
Vasemman jalan sisäreidessä suurten verisuonien suuntaisesti tuntuu usein polttavan vihlovaa kipua. Kipu tulee yllättäen ja tuntuu lyhyen aikaa kerrallaan. Sitä saattaa tulla ns. sarjoittain epäsäännöllisin välein päivän aikana. Välillä kipuilu saattaa olla pitkänkin aikaa (esim. kuukauden) poissa tullakseen taas uudestaan. Olen miettinyt suonen jonkinasteista tukkeutumista.
Verisuoniin liittyen verenpaine oli viimemittauksella 137/89. Ikää on kuitenkin vasta 22. Terveydenhoitaja ei ollut huolissaan. Itsestäni lukema antaisi jo jonkinlaisen tarkkailun aihetta varsinkin, kun isän puolella suvussa paljon verenpainetautia.
Ruoka ei oikein aina maistu. Tai sitten en vain osaa valita sopivaa syömistä kaapista, vaikka nälkä olisikin. Olen ruvennut epäilemään anoreksiaa. Synnytyksen jälkeenkin laihduin muutamassa kuukaudessa melkein 22 kiloa. Olen ollut aina hiukan alipainoinen ja pelkään lihoamista. Nykyään tunnen huonoa omaatuntoa monista syömistäni ruoista. En myöskään ole ylpeä mistään vartaloni kohdasta.
Taustoja sen verran, että puoli vuotta sitten olen ollut suljetulla osastolla itsemurhayrityksen vuoksi. Diagnoosina psykoottinen masennus. Masennuksen olin kyllä ymmärtänyt tilakseni, mutta psykoosia en tiennyt/ymmärtänyt sairastavani.
Tällä hetkellä ei ole lääkitystä. Seroquelin sekä Opamoxin lopetin osastolta kotiin päästyäni huonovointisuuteni takia. Avohoitokaan ei ole edennyt suunnitellulla tavalla.
Kaikki kommentit ovat tervetulleita! Kiitos, jos jaksat vastata!
Väsyttää jatkuvasti, aamulla ei tekisi mieli nousta laisinkaan sängystä ja illalla taas väsyttäisi, mutta uni ei meinaa tulla millään. Väsymyksen ei pitäisi johtua alhaisesta hemoglobiinista, koska vasta muutama viikko takaperin arvo oli 147.
Välttelen sosiaalisia tilanteita ja kaikki ihmisten ilmoille lähteminen tuntuu hurjan vaikealle.
Hermot on jatkuvasti kireällä. Saatan saadan raivarin ihan pienestä asiasta. Raivostumisen aikana tekisi mieli vain kiroilla kovaan ääneen ja hajottaa tavaroita. (Olen tyytynyt tähän mennessä lähinnä kovaan kiroiluun.)
Olen ruvennut saamaan poissaolon tunteita ja ns. tyhjyyteen katsomisen tunteita sosiaalisissa tilanteissa. Tuntuu, että keskustelun alku sujuu hyvin, mutta sitten aina yhtäkkiä en enää näekään kunnolla toisen kasvoja kunnolla, siis tilanteessa tuntuu samalle kuin tuijottaisi ajatuksiinsa uppoutuneena eteensä. Eikä tilanne muutu, vaikka yrittäisinkin tarkentaa katsettani. Monesti en myöskään osaa vastata mitään toisen puheisiin ja kysymyksiin. Tuntuu, että en osaa olla sosiaalisissa tilanteissa mukana aidosti.
Viime aikoina olen saanut muutaman näköharhan pysähtyneessä autossa. Ratin takana on tuntunut siltä, että auto liikkuu edelleen eteenpäin, vaikka jalka on tiukasti jarrupolkimella. Eilen illalla katsoin mieheni kasvoja valaistussa huoneessa ja näin, kuinka mieheni kasvot muuttuivat. Tiedän, että on outoa, mutta jotenkin tuntuu, että kuvittelin koko homman. Tilanne vaan säikytti jonkin verran. En tosissaan tiedä pitäisikö olla huolissaan näistä näköharhoista.
Olen myös muuttunut hyvin eleettömäksi ja tunnekylmäksi. Harvat asiat saavat minut nauramaan ja yleensäkin ottaen oikein mikään ei kiinnosta, eikä herätä innostusta.
Niskassa ja hartioissa on lihasjännitystä. Alaselkäkin on reistaillut lähinnä lihasten kohdalta kivun tunteena. Toisinaan kumartuessani alaspäin jokin alaselän nikama napsahtaa iloisesti. En tiedä pitäisikö siitä olla huolissaan.
Päänsärkyä on nykyään vähän väliä. Toisinaan useampi päivä putkeen. Välillä kipua on koko pään alueella ja välillä taas äkillisinä kovina paikallisina vihlaisuina.
Olen sairastellut vähän väliä (ainakin kahdeksan kertaa) tässä puolen vuoden aikana. Nyt taas tuntuu kaulalla suurentunut imusolmuke, joka aiheuttaa kipua lähinnä päätä käännettäessä, puhuessa ja niellessä. Kuumetta ei ainakaan vielä ole, vaikka kipuilua on ollut jo kolme päivää.
Ruumiinlämpöni on kainalosta mitattuna ollut jo useamman kuukauden alle 36 astetta. Alimmillaan se on ollut siinä 35,2 astetta iltapäivällä. Ruumiinlämmön noustessa 36,6 asteeseen olo tuntuu kuumeiselta. Aiemmin normaalilämpöni on ollut siinä 36,5 astetta.
Kuukautiset jäi tuossa vähän aikaa sitten pois joksikin aikaa. Kiertoa taisi tulla kasaan 73 päivää. Koskaan aiemmin kierto ei ole ollut noin pitkä. Se on tosin aina ollut erittäin epäsäännöllinen vaihdellen kierron 12 päivästä 54 päivään.
Ala- ja yläraajat puutuvat todella helposti. Esim. nojaan käteni varaan muutaman minuutin, niin kädessä rupeaa jo kihelmöimään. Sama on jalkojen kanssa. Pelkällä muutaman minuutin vessareisulla saattaa toinen jalkani puutua.
Polvikin on ruvennut reistailemaan. Olen joskus kuudentoista ikäisenä kaatunut koko painollani polvilleni suoraan kallion päälle. Polvet olivat pitkään mustelmilla ja kipeinä sen jälkeen. Vasen polvi monen vuoden jälkeen ruvennut reistailemaan kipuilemalla vihlovasti. Kipu saattaa tulla tehdessäni useita kyykkyjä, kävellessäni nopeasti ja tänään kipua on tuntunut jopa istuessani.
Vasen lonkkanikin reistailee välillä. Siinä on todettu ainakin yliliikkuvuutta. Liikkeelle lähdöissä saattaa ilmetä voimakas kipupiikki, jolloin tuntuu, että ko. jalalle ei voi astua koko painollaan. Muutaman kerran lonkka on kipuillut illalla nukkumaan mennessä. Tuolloin kipu on säteillyt koko jalkaan vihlovana.
Vasemman jalan sisäreidessä suurten verisuonien suuntaisesti tuntuu usein polttavan vihlovaa kipua. Kipu tulee yllättäen ja tuntuu lyhyen aikaa kerrallaan. Sitä saattaa tulla ns. sarjoittain epäsäännöllisin välein päivän aikana. Välillä kipuilu saattaa olla pitkänkin aikaa (esim. kuukauden) poissa tullakseen taas uudestaan. Olen miettinyt suonen jonkinasteista tukkeutumista.
Verisuoniin liittyen verenpaine oli viimemittauksella 137/89. Ikää on kuitenkin vasta 22. Terveydenhoitaja ei ollut huolissaan. Itsestäni lukema antaisi jo jonkinlaisen tarkkailun aihetta varsinkin, kun isän puolella suvussa paljon verenpainetautia.
Ruoka ei oikein aina maistu. Tai sitten en vain osaa valita sopivaa syömistä kaapista, vaikka nälkä olisikin. Olen ruvennut epäilemään anoreksiaa. Synnytyksen jälkeenkin laihduin muutamassa kuukaudessa melkein 22 kiloa. Olen ollut aina hiukan alipainoinen ja pelkään lihoamista. Nykyään tunnen huonoa omaatuntoa monista syömistäni ruoista. En myöskään ole ylpeä mistään vartaloni kohdasta.
Taustoja sen verran, että puoli vuotta sitten olen ollut suljetulla osastolla itsemurhayrityksen vuoksi. Diagnoosina psykoottinen masennus. Masennuksen olin kyllä ymmärtänyt tilakseni, mutta psykoosia en tiennyt/ymmärtänyt sairastavani.
Tällä hetkellä ei ole lääkitystä. Seroquelin sekä Opamoxin lopetin osastolta kotiin päästyäni huonovointisuuteni takia. Avohoitokaan ei ole edennyt suunnitellulla tavalla.
Kaikki kommentit ovat tervetulleita! Kiitos, jos jaksat vastata!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei vaan, en noista kaikista tiedä, mutta jotkin oireet vaikuttivat tutuilta. Masennukselta vaikuttaisi ihan selvästi. Nuo ruumiilliset vaivat ei varmaankaan, mutta se, että olet niistäkin noin huolissasi, saattaisi johtua masennuksesta. Se, että käsi puutuu nopeasti yms. pikkuvaivat eivät minun mielestäni ole mitään sairauksia. Kaikissa meissä (ainakin minussa) on kaikkia pikkuvikoja eikä niille varmaankaan vaan voi mitään. Joten ei niitä kannata liikaa murehtia.
Muuten kuulostat ihan kuin minulta. Välttelen sosiaalisia tilanteita, ärsyttää usein, mikään ei oikeasti kiinnosta, nukun lääkkeiden voimalla ja ruokakaan ei maistu yhtään, vaikka ennen söin kuin hevonen. Ja sama juttu, vaikea vastata toisen kysymyksiin. Välillä ei vaan kiinnosta puhua mitään ja silloin vastauksetkin tulevat katkonaisena soperruksena ulos. Ei pysty edes kunnon lausetta muodostamaan. Ja itselläni on siis masennus.
Jos jotain neuvoa nyt osaisin antaa, niin ehkä kannattaisi siitä lääkityksestä ainakin puhua lääkärin kanssa. Koska aika nopeasti lopetit sen. Jos vaikka löytäisitte jonkun, mistä et saa huonoa oloa ja mikä auttaisi masennukseen. Ja nukkumiseen myöskin.
Kiitos asiallisesta vastauksestasi!
Itselläni on välillä päiviä, jolloin tuntuu, että kaikki on ihan ok. Silloin monesti mietin, että eihän nämä mitään ongelmia ole. Siinä on vain juuri se huonona puolena, että pidän omalla tavallani eristyneisyyttänikin ihan hyvänä asiana, jos vain tyhjyyden tunne sisällä ei ole kovin suuri. Johtunee varmaankin juuri tämän masennukseni pitkäaikaisuudesta.
Mielialani saattaa myös vaihdella "pystyn kaikkeen" -tunteesta ihan pohjalukemiin useita kertoja päivän aikana. Minulla epäiltiinkin bibolaarihäiriötä aluksi, mutta lääkärit eivät saaneet paikannetuksi varsinaista maniaa pääpiirteineen. Itsemurhaakin yritin sellaisena päivänä aallon pohjalla. En edes itse ymmärrä kunnolla, miksi tein niin, sillä ennen syvää masennuksen tunnetta olin voinut suhteellisen hyvin koko aamun.
Osa aiemmin mainitsemistani ruumillisista vaivoista on myös hyvinä päivinä läsnä, niin kuin on ollut jo muutenkin pidemmän aikaa. Kipu saattaa kuitenkin olla tuntemuksista juuri se, joka voimistuu masennuksen syvyyden myötä. Ja tietenkin huolestuneisuus omasta ruumiistaan. Vaikka tavallaan päässäni toivonkin jotain vakavaa sairautta, joka toisi mahdollisen ulospääsyn tästä kaikesta. Rumaa, mutta totta.
Mielenterveyteni monikirjoisille ongelmille on ainakin yksi erittäin hyvä selitys: epävakaa lapsuus ja nuoruus. Sen kaiken minkä olen joutunut näkemään, kuulemaan ja fyysisestikin kokemaan, on saanut monen terveydenhuollon ammattilaisen ihmettelemään, miten minä yleensäkään voin olla mieleltäni ja elämäntilanteeltani näinkin hyvässä kunnossa.
Pitää varmaan yrittää soittaa psyk.sairaanhoitajalle ensin. Tosin tuntuu periksiantamiselle, jos aloitan taas lääkkeet. Tunnen myös huonoa omaatuntoa siitä, että joudun vaivaamaan hoitajaa ja psykiatria vaivani takia.
Jaksamista ja voimia sinulle!
Voisinpa luvata sinulle, että parannut lääkkeiden avulla, mutta kun itsekin olen vasta paranemisen alkuvaiheessa, niin en vielä tiedä miten tässä käy. Nyt kyllä tuntuu siltä, että kaikki on jo lopussa. Mutta jotkut ovat kuulemma tästäkin sairaudesta parantuneet, että ehkä meilläkin on vielä toivoa. Sinulla ainakin, jos vaan haet sitä apua etkä mieti turhia, kuten lääkärien vaivaantumista. Ajattele niin, että mm. sinun ansiostasi lääkärillä on töitä ja hän saa palkkaa. Hänenhän tässä pitäisi olla kiitollinen sinulle, eikö vaan?
Se, että sinulla on ollut vaikea lapsuus ja olet kuitenkin selvinnyt siitä, kertoo että olet sitkeä luonne, etkä anna helpolla periksi. Selviät varmasti tästäkin vaivasta kunhan vain myönnät itsellesi, että jotain on vialla, ja että asialle täytyy tehdä jotain. Silloin ei lääkityksen aloituskaan ole periksiantamista, vaan yritys parantua.
Jokatapauksessa, onnea yrityksellesi ja toivottavasti et pety vaikkei olo heti paranisikaan. Se saattaa viedä aikaa, mutta sitkeys palkitaan näissä hommissa. Ja täytyy muistaa ettei elämästä kai koskaan ihan täydellistä saa. Mutta niistä ongelmista, mitä ei saa pois, täytyy vaan lakata välittämästä.