Hei!
Kolme viikkoa sitten olin yksin illalla kotona, yllättäen sydän alkoi takomaan tuhatta ja sataa, päässä pyöri vinhasti jopa selällään ja tärisin kauttaaltani. tämä kaikki kesti noin 10 minuuttia, jonka jälkeen tästä säikähtäneenä juoksin kaverini luokse, jossa kohtaus toistui kaksi kertaa lievempänä.
Viime viikon maanantaina töissä, siivojana, tapahtui jotain omituista. Lyhistyin täristen vessan lattialle, itkin, hyperventiloin. Olo oli kaiken kaikkiaan loppu.
Lähdin kotia poikaystäväni luokse. Hänkin oli pitkään ollut huonolla tuulella lisääntyneen mustasukkaisuuteni ja omistusahaluni takia. Soittelin jatkuvasti hänen peräänsä haluten tietää hänen olin paikkansa, kenen kanssa hän oli, oliko paikalla tyttöjä. Tästä kaikesta väsyneenä hän aloitti keskustelun, että olisi ehkä parempi jatkaa erisuuntiin. Minä itkin koko illan. Seuraavana aamunakaan itku ei ollut loppunut. Sain käsittämättömiä itkukohtauksia, joiden aikana tärisin vain vessan lattialla.
Sitten mieleeni palautui äitini viime syksyiset kehoitukset, että mulla olisi paniikkihäiriön oireita, että mennä keskustelemaan jonkun kanssa.
Tulin koneelle ja aloin tutkimaan kyseistä asiaa netistä. Löysin juurikin tämän paniikkihäiriö-testin ja muutakin, joiden avulla aloin ymmärtämään käytöstäni. Tiesin, että kotikaupungissani palvelee nuoriatukeva keskus, jonne lähdin samantien. Siellä kerroin suurinpiirtein tilanteestani ja minua kuunnellut nainen sanoi, että kuulostaa hyvinkin paljon siltä, että kärsin sekä paniikkihäiriötä, että masennuksesta.. Olin helpottunut ja surullinen, kun käytökselleni löytyi vihdoin syy.
Illalla kävimme poikaystäväni kanssa keskusteluja yhdessä jatkamisesta. päädyimme muutaman päivän miettimis aikaan. Lähdin äitini luokse maalle ajattelemaan. viisi päivää sujuivat vähä itkuisena, omia ongelmia miettiessä.
Eilen palasin sitten takaisin kotikaupunkiin. Matkustin junalla, ja jo juna matkan aikana huomasin junan lähtiessä täriseväni ja hikoilevani sekä kurkkuani puristavan. Muistin, että näinhän oli käynyt ennenkin, joka kerta kun junalla matkustin. Juna matkan jälkeen kävelin kotia, tai puolijuoksin, koska junassa alkanut tärinä ei loppunut ollenkaan. Alkoi oksettamaan ja sydänkin löi kohtuuttoman lujaa.
Kotona kävimme poikaystäväni kanssa pitkät keskustelut siitä, että ongelmastani huolimatta, olisi parempi jatkaa erillään.. Olin jo itsekin tottunut tähän ajatuksenn. Poikaystäväni lähti sitten pelaamaan sählyä ja minä jäin yksin kotia. Sillä sekunnilla, kun ovi sulkeutui alkoi tärinä uudestaan. Soitin kiireesti kaverilleni ja lähdin hänen luokseen ja olin siellä niin kauan, että tiesin poikaystäväni, tai tällähetkellä vain ystäväni palaavan takaisin kotiin nukkumaan. Onnistuin nukahtamaan ja nukuinkin yöni hyvin, kunnes heräsin tuossa muutama tunti sitten ja ymmärsin olevani yksin kotona.. Siinähän se, uusi samankaltainen kohtaus iski. tärinä, sydämmen nopea takominen ja puristava tunne rintakehässä.
Siis. Olin luullut, että kun saan selville mikä minua vaivaa asiat alkavat helpottaa, mutta ei. Ne ovat vain pahentuneet. Eikä se, että tiedän joutuvani muuttamaan kuukauden kuluttua yksin asumaan helpota asiaa ollenkaan. En pysty tällähetkellä olla hetkeäkään yksin, tai hajoan täysin. Olen liian tietoinen monestakin asiasta. Siitä, että tämä muuttaa koko elämäni. Siitä, että tämä on pilannut pitkäaikaisen seurusteluni. Pilannut minut.
Tällähetkellä tuntuu niin toivottomalta. Kaverit yrittävät olla tukena, mutta ei se "kyllä se siitä" ja "aika parantaa haavat" ja "voi ei, mikset sä oo aiemmin kertonut tuosta paniikista" - helpota asiaa ollenkaan.
Siksi kirjoitin tänne. Ihan vain puhdistaakseni ajatuksiani ja tietääkseni, onko joku muukin samassa tilanteessa..
(se, että tuolla edellä syytin paniikkihäiriön tuhonneen suhteeni, tarkoitti sitä, että kuulemani ja lukemani mukaan, paniikkihäiriöinen haluaa kontorolloida kaikkia ympärillä oleviaan, ja näin minä tein poikaystävälleni. en ole koskaan ollut mustasukkainen, en edes vähää. Tämä panikki teki msuta hirveän tyttöystävän)
Kolme viikkoa sitten olin yksin illalla kotona, yllättäen sydän alkoi takomaan tuhatta ja sataa, päässä pyöri vinhasti jopa selällään ja tärisin kauttaaltani. tämä kaikki kesti noin 10 minuuttia, jonka jälkeen tästä säikähtäneenä juoksin kaverini luokse, jossa kohtaus toistui kaksi kertaa lievempänä.
Viime viikon maanantaina töissä, siivojana, tapahtui jotain omituista. Lyhistyin täristen vessan lattialle, itkin, hyperventiloin. Olo oli kaiken kaikkiaan loppu.
Lähdin kotia poikaystäväni luokse. Hänkin oli pitkään ollut huonolla tuulella lisääntyneen mustasukkaisuuteni ja omistusahaluni takia. Soittelin jatkuvasti hänen peräänsä haluten tietää hänen olin paikkansa, kenen kanssa hän oli, oliko paikalla tyttöjä. Tästä kaikesta väsyneenä hän aloitti keskustelun, että olisi ehkä parempi jatkaa erisuuntiin. Minä itkin koko illan. Seuraavana aamunakaan itku ei ollut loppunut. Sain käsittämättömiä itkukohtauksia, joiden aikana tärisin vain vessan lattialla.
Sitten mieleeni palautui äitini viime syksyiset kehoitukset, että mulla olisi paniikkihäiriön oireita, että mennä keskustelemaan jonkun kanssa.
Tulin koneelle ja aloin tutkimaan kyseistä asiaa netistä. Löysin juurikin tämän paniikkihäiriö-testin ja muutakin, joiden avulla aloin ymmärtämään käytöstäni. Tiesin, että kotikaupungissani palvelee nuoriatukeva keskus, jonne lähdin samantien. Siellä kerroin suurinpiirtein tilanteestani ja minua kuunnellut nainen sanoi, että kuulostaa hyvinkin paljon siltä, että kärsin sekä paniikkihäiriötä, että masennuksesta.. Olin helpottunut ja surullinen, kun käytökselleni löytyi vihdoin syy.
Illalla kävimme poikaystäväni kanssa keskusteluja yhdessä jatkamisesta. päädyimme muutaman päivän miettimis aikaan. Lähdin äitini luokse maalle ajattelemaan. viisi päivää sujuivat vähä itkuisena, omia ongelmia miettiessä.
Eilen palasin sitten takaisin kotikaupunkiin. Matkustin junalla, ja jo juna matkan aikana huomasin junan lähtiessä täriseväni ja hikoilevani sekä kurkkuani puristavan. Muistin, että näinhän oli käynyt ennenkin, joka kerta kun junalla matkustin. Juna matkan jälkeen kävelin kotia, tai puolijuoksin, koska junassa alkanut tärinä ei loppunut ollenkaan. Alkoi oksettamaan ja sydänkin löi kohtuuttoman lujaa.
Kotona kävimme poikaystäväni kanssa pitkät keskustelut siitä, että ongelmastani huolimatta, olisi parempi jatkaa erillään.. Olin jo itsekin tottunut tähän ajatuksenn. Poikaystäväni lähti sitten pelaamaan sählyä ja minä jäin yksin kotia. Sillä sekunnilla, kun ovi sulkeutui alkoi tärinä uudestaan. Soitin kiireesti kaverilleni ja lähdin hänen luokseen ja olin siellä niin kauan, että tiesin poikaystäväni, tai tällähetkellä vain ystäväni palaavan takaisin kotiin nukkumaan. Onnistuin nukahtamaan ja nukuinkin yöni hyvin, kunnes heräsin tuossa muutama tunti sitten ja ymmärsin olevani yksin kotona.. Siinähän se, uusi samankaltainen kohtaus iski. tärinä, sydämmen nopea takominen ja puristava tunne rintakehässä.
Siis. Olin luullut, että kun saan selville mikä minua vaivaa asiat alkavat helpottaa, mutta ei. Ne ovat vain pahentuneet. Eikä se, että tiedän joutuvani muuttamaan kuukauden kuluttua yksin asumaan helpota asiaa ollenkaan. En pysty tällähetkellä olla hetkeäkään yksin, tai hajoan täysin. Olen liian tietoinen monestakin asiasta. Siitä, että tämä muuttaa koko elämäni. Siitä, että tämä on pilannut pitkäaikaisen seurusteluni. Pilannut minut.
Tällähetkellä tuntuu niin toivottomalta. Kaverit yrittävät olla tukena, mutta ei se "kyllä se siitä" ja "aika parantaa haavat" ja "voi ei, mikset sä oo aiemmin kertonut tuosta paniikista" - helpota asiaa ollenkaan.
Siksi kirjoitin tänne. Ihan vain puhdistaakseni ajatuksiani ja tietääkseni, onko joku muukin samassa tilanteessa..
(se, että tuolla edellä syytin paniikkihäiriön tuhonneen suhteeni, tarkoitti sitä, että kuulemani ja lukemani mukaan, paniikkihäiriöinen haluaa kontorolloida kaikkia ympärillä oleviaan, ja näin minä tein poikaystävälleni. en ole koskaan ollut mustasukkainen, en edes vähää. Tämä panikki teki msuta hirveän tyttöystävän)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itse olen koko ajan soittelemassa äidilleni ja minun on pakko tietää missä hän on ja mitä tekee. Se on osa tätä sairautta. Hän on tukeni ja turvani, ja on pakko tietää että hänen luokseen voi mennä jos tulee huono olo.
Poikaystäväni yrittää parhaansa mukaan oppia, että en ole mustasukkainen tms. kun soittelen hänelle hänen ollessa juhlimassa, vaan on vain pakko tietää, että saan hänet kiinni jos jotain tulee. "Normaalin" ihmisen on tälläistä käyttäytymistä varmasti vaikea ymmärtää, mutta esim. äidilleni, joka on tukenut minua sairaudessani jo 10 vuotta, se on jo rutiinia.