Ei jumalauta että ottaa päähän. Kaikki on päälisin puolin hienosti: Omakotitalo, terve lapsi, miehellä sen verran hyvä duuni, ettei minun tarvitse töissä käydä... mutta mutta. Mies on työmatkoilla koko ajan, asumme pienellä paikkakunnalla Itä-Suomessa ja ainoa kaverini täällä on äitini. Lapsi on ekalla luokalla ainoat ajat, jolloin pääsen oikeastaan mihinkään, on aamupäivä: lapsi tulee koulusta aina jo puolen päivän jälkeen ja sitten meneekin loppu päivä kotona ollessa.
Niinä iltoina, kun mies on kotona, pääsen sentään tekemään pitkiä kävelylenkkejä koiran kanssa, mutta muuten olen vaan tämän talon, jota kyllä rakastan yli kaiken, vankina.
Lisäksi kun minulle jää tämän koko talon huoltaminen, siis kotitöistä ulkotöihin...
Ja ensi viikolla tulee mieheni lapsetkin tänne. Luulin, että pääsen mieheni mukaan Helsinkiin, kun hänellä on sinne seminaarimatka. Olisi kyllä tehnyt hyvää päästä vähän näkemään muutakin kuin tätä paskaa, mutta minunpa osani onkin olla kotipiikana ja lapsenvahtina.
Opiskellakaan en voi, kun täällä on vain jotain ammattikouluja (olen hum.kandi). Töitä täällä ei ole mitään tarjolla ja olen kyllä ajatellut jotain yritystä perustaa, mutta en kyllä ymmärrä, että miten jaksaisin pyörittää yritystä plus huolehtia tästä talosta yksin.
Ja jotenkin tuntuu, ettei jaksa enää yhtään mitään. Tämä yksinäisyys tappaa minut.
Olin kuitenkin aika pitkään yksinhuoltaja-sinkku ja aina kun oli varaa ja mahdollista, kuskasin muksun vanhemmilleni tai lapsen isälle ja matkustelin, kiertelin ympäri Suomea moikkaamassa kavereita, kävin ulkona bilettämässä jne. Nyt asun täällä käpykylässä, jossa ei ole edes mitään paikkaa minne mennä iltaa istumaan.
Ne harvat illat ja viikonloput kun mies on kotona, hän vain surffaa netissä, katsoo telkkaria ja hermoo, kun koira on raapinut puulattian pilalle. Häntä ei todellakaan kiinnosta lähteä minun kanssa minnekään tai edes jutella minulle.
Ennen pidin itseni aina kauniina ja olin oikein naisellinen nainen. Nyt lähinnä vedän päälle mitä käteen sattuu: Mikä järki on pukeutua kauniisiin vaatteisiin ja käyttää aikaa peilin edessä kun elinpiiri rajoittuu omaan pihaan tai lenkkipoluille?
Yksi päivä tuossa tajusin, ettei minun puhelimeeni ole soittanut ehkä viimeisen kahden kuukauden aikana muut kuin äitini ja mieheni. Ei kukaan koskaan soita minulle ja kysy, mitä minulle kuuluu.
Tänään on taas sellainen päivä, että vituttaa tämä yksinäisyys ihan käsittämättömän paljon. Välillä sitä jo miettii itsemurhaakin, mutta kuinka äitinä voisin muka sellaista tehdä? Mutta tuntuu vaan että minä vajoan johonkin todella pimeeseen ja synkkään...
Antaisin kaiken ystävästä, joka tulisi istumaan minun luokseni iltaa ja jonka kanssa voisi jutella kaikesta. Ja joka lähtisi minun kanssani käymään pienillä matkoilla aina joskus edes ja vetäisi pari kertaa vuodessa minun kanssa ihan käsittämättömät kännit...
Eihän minulla ikinä ole ystäviä kyllä ollutkaan. Minua on kiusattu koulussa, pidetty outona jne. Edes minun häihini ei tullut yhtään kaveria. Kyllä hävetti, kun miehelläni on kuitenkin laaja ystäväpiiri...
Äh, mitähän tämäkin valittaminen muka auttaa... ei mitään. Mutta internet on minun ainoaa sosiaalista elämääni.
Niinä iltoina, kun mies on kotona, pääsen sentään tekemään pitkiä kävelylenkkejä koiran kanssa, mutta muuten olen vaan tämän talon, jota kyllä rakastan yli kaiken, vankina.
Lisäksi kun minulle jää tämän koko talon huoltaminen, siis kotitöistä ulkotöihin...
Ja ensi viikolla tulee mieheni lapsetkin tänne. Luulin, että pääsen mieheni mukaan Helsinkiin, kun hänellä on sinne seminaarimatka. Olisi kyllä tehnyt hyvää päästä vähän näkemään muutakin kuin tätä paskaa, mutta minunpa osani onkin olla kotipiikana ja lapsenvahtina.
Opiskellakaan en voi, kun täällä on vain jotain ammattikouluja (olen hum.kandi). Töitä täällä ei ole mitään tarjolla ja olen kyllä ajatellut jotain yritystä perustaa, mutta en kyllä ymmärrä, että miten jaksaisin pyörittää yritystä plus huolehtia tästä talosta yksin.
Ja jotenkin tuntuu, ettei jaksa enää yhtään mitään. Tämä yksinäisyys tappaa minut.
Olin kuitenkin aika pitkään yksinhuoltaja-sinkku ja aina kun oli varaa ja mahdollista, kuskasin muksun vanhemmilleni tai lapsen isälle ja matkustelin, kiertelin ympäri Suomea moikkaamassa kavereita, kävin ulkona bilettämässä jne. Nyt asun täällä käpykylässä, jossa ei ole edes mitään paikkaa minne mennä iltaa istumaan.
Ne harvat illat ja viikonloput kun mies on kotona, hän vain surffaa netissä, katsoo telkkaria ja hermoo, kun koira on raapinut puulattian pilalle. Häntä ei todellakaan kiinnosta lähteä minun kanssa minnekään tai edes jutella minulle.
Ennen pidin itseni aina kauniina ja olin oikein naisellinen nainen. Nyt lähinnä vedän päälle mitä käteen sattuu: Mikä järki on pukeutua kauniisiin vaatteisiin ja käyttää aikaa peilin edessä kun elinpiiri rajoittuu omaan pihaan tai lenkkipoluille?
Yksi päivä tuossa tajusin, ettei minun puhelimeeni ole soittanut ehkä viimeisen kahden kuukauden aikana muut kuin äitini ja mieheni. Ei kukaan koskaan soita minulle ja kysy, mitä minulle kuuluu.
Tänään on taas sellainen päivä, että vituttaa tämä yksinäisyys ihan käsittämättömän paljon. Välillä sitä jo miettii itsemurhaakin, mutta kuinka äitinä voisin muka sellaista tehdä? Mutta tuntuu vaan että minä vajoan johonkin todella pimeeseen ja synkkään...
Antaisin kaiken ystävästä, joka tulisi istumaan minun luokseni iltaa ja jonka kanssa voisi jutella kaikesta. Ja joka lähtisi minun kanssani käymään pienillä matkoilla aina joskus edes ja vetäisi pari kertaa vuodessa minun kanssa ihan käsittämättömät kännit...
Eihän minulla ikinä ole ystäviä kyllä ollutkaan. Minua on kiusattu koulussa, pidetty outona jne. Edes minun häihini ei tullut yhtään kaveria. Kyllä hävetti, kun miehelläni on kuitenkin laaja ystäväpiiri...
Äh, mitähän tämäkin valittaminen muka auttaa... ei mitään. Mutta internet on minun ainoaa sosiaalista elämääni.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Puhu miehes kanssa, eipä oikein muuta osaa sanoo. Ei teillä ole mitään tuttavapariskuntia, tms?
No me molemma muutettiin takaisin kotipaikkakunnalleni mieheni saatua täältä hyvän työpaikan. Hänellä on ystävät ihan eripuolella maata ja nyt hänelle on kehittynyt ystäväpiiri työn kautta, mutta ei mitään sellaisia ystäväpariskuntia ole.
Itsellänikään ei täällä ole ketään ystäviä, olen ollut niin kauan poissa täältä ja ikätoverit ovat kaikki muuttaneet muualle.
Mies tietää, että olen ahdistunut ja mikä ahdistaa, mutta ei se oikein vissiin ymmärrä. Etenkin kun se itse on kauhean sosiaalinen ja tutustuu helposti ihmisiin ja on työnsä kautta tekemisissä ihmisten kanssa ja pääsee viikottain kaikenlaisiin illanistujaisiin sun muuta. Minä olen muutenkin pidättyväisempi eikä minulla ole mitään mahdollisuutta edes tutustua oikein ihmisiin tässä elämäntilanteessa.
Olen yrittänyt tässä syksynmittaan jatkaa opiskelujakin, mutta eihän tuo oikein huvita sekään ja aikataulujen sovittaminen on pirun hankalaa kun on tuo lapsi ja yliopistolle on matkaa reilu sata kilometriä...
Karmii ajatus, että seuraavat 60 vuotta minun elämäni on tätä ja sitten kuolen pois. Hitto, minusta piti tulla isona toimittaja, joka kiertää maailmaa tekemässä mielenkiintoisia juttuja ihmisistä ja kulttuureista tai jotain. Nyt, alle 30 vuotiaana, olenkin elämääni kyllästynyt kotirouva, joka saattaa istua päiviä kotona tapaamatta muita ihmisiä kuin oman lapsensa. Kylläpä olen taas "ylpeä" itsestäni.
Voi, voi kun kuulostaa, kun sinulla olisi jonkin sortin masennus päällä. Käy keskustelemassa terveyskeskuksessa. Tiedän kyllä miten ikävää on kun ei osaa tai jaksa ottaa sosiaalisia kontakteja ja toinen osapuoli on kokoaika menossa. Joitenkin vaan on voimat loppu eikä kestä kenenkään säälittelyjä. Mutta kyllä se aurinko vielä paistaa risukasaankin, vaikkei sitä tahdo oikein uskoa. Kun elämä tuntuu niin kovalta välillä. Tsemppiä sulle kuitenkin. Koeta jaksaa.
Mielestäni alle kolmekymppisenä elämä ei ole ohi.
Olet jo jutellut miehesi kanssa, mutta varmaan kannattaa ottaa ongelmat oikein kunnolla vielä suurennuslasin alle. Yhdessä tietenkin. Jos ei miehesi jousta, eikä ymmärrä, niin olisi ehkä aika hakea tilanteeseen muutosta.
Näköjään tiedät mitä on olla yksinhuoltaja ja olit silloin tyytyväisempi?
Tämmösiä minulle tuli mieleen..
Tsemppiä! Syksyn kirpakoista ilmoista ja väriloistosta kannattaa ainakin nauttia, jos ei muusta.
Ei sinne päinkään, vaikka siltä tuntuu. Eikö siellä käpykylässä ole mitään harrastusmahdollisuuksia, jossa tapaisit muita ihmisiä. Edes kansalaisopistoa. Äitisi varmaankin katsoisi lapsesi perään, saisit vähän vaihtelua. Ei tarvitse aina ihmeellistäkään olla, kun kummasti "raikastaa" päätä, tiedän kokemuksesta.
Miten olisi tutustuminen ihan vieraaseen naisihmiseen jonkin kaverin etsimisfoorumin kautta. Yksinäisiä ihmisiä on paljon. Voisit höplättää puhelimessa ja kyläillä ja käydä joskus bilettämässä.Just näitä akkojen juttuja, jotka on niin tärkeitä meille naisille.
Mietippä olisiko tuossa ideaa. Siskoni etsi uudelta paikkakunnalta netin kautta kavereita ja hän sai kaksi hyvää ja luotettavaa ystävää, joiden kanssa ystävyys on kestänyt vuosia. Eli voi onnistuakin.
Mielestäni miehesi käytös ei ole oikein reilua sinua kohtaan. Oletko tosissasi ottanut asian puheeksi, jos olet niin miten hän suhtautuu valituksiisi?
Älä luovuta ja vajoa synkkyyteen. Jos tunnet itsessäsi masennuksen oireita hae apua. Itsemurha-ajatukset unohda kokonaan. Sinulla on olemassa vaihtoehtoja mielekkääseen elämään. Koulutusta takana, terve lapsi, monia hyviä asioita. Äitikin on hyvä olemassa, itse olen tyttäreni elämässä tärkeä apu ja kuuntelija.
Toivon kovasti, että elämässäsi selkiää.
heissan!
minkä ikäinen olet ja missä päin itä suomee...voitasko vaihella ajatuksia mahollisesti?
-nainen 24w itä-suomi-