Huomenta!
Minulla on seuraava ongelma; olen yrittänyt tehdä itseäni tutummaksi anopille, asumme todella lähekkäin ja ihan kiva olisi jos tulisimme toimeen.
Ongelma on kuitenkin siinä, kun olemme molemmat tavallaan aika ujoja, vaikka suumme kyllä saamme auki, mutta jotenkin sitä uutta puheenaihetta on vaikea keksiä. Minua jännittää se kun hän on niin kunnollinen ja tarkka sekä käytännönälyinen.
Minulla taas ajatus kirpoaa, en osaa valmistaa vaatteita, pystynyt imettämään, en osaa ajatella käytännönläheisesti tippaakaan. Ruokaa osaan tehdä ja perheen hoitaa, tosin.
Minusta jokainen on ok sellaisena kuin on ja hyväksyn että ihmiset ovat erilaisia, että on muita mielipiteitä.
En tiedä miten olisin hänen kanssaan, välillä tullaan juttuun, mutta esim yhtenä päivän tuli puhetta siitä kun hän oli kuullut naapurissa lapsen itkevän nukkumaan mennessä ja kummasteli kun vanhemmat eivät menneet katsomaan. Kerroin, että joillekin lapsille käytetään unikoulua, selitin mikä se on, ja arvelin että kyse oli sellaisesta, että ei kukaan varmaan huvikseen huudata lasta, vauvaa. Hän kaiketi pulttasi tästä?!? okei, ehkä meni yli?
Toinen josta huomasin hänen muuttuneen heti hiljaiseksi oli se, kun kerroin esikoisemme olleen herkkäuninen ja masuvaivainen vauvana. Sitä kesti voimakkaasti yli 6kk ja loppui 8kk iässä. Tästä tuli myös jonkin asteinen suutahdus, hän vaan jatkoi kun ZZZ oli vauvana niin rauhallinen ja hyvin nukkuva. Sanoin uudestaan, että ei kyllä ollut, niin alkoi olla hiljaa.
Olen ehkä todella tyhmä, mutta en ymmärrä häntä välillä yhtään. Tuntuu kun kaikki muut olisivat väärässä ja hän yksin oikeassa. On kuitenkin törkeää, että hän väittää vastaan asiassa jonka tunnen parhaiten, oma lapseni..
Humasin myös, että kun kehuin hänen poikaansa hienoksi mieheksi, ja omaa poikaani reipastuneeksi ja hyväksi, niin ei vastannut mitään. Omista asioista jaksaa puhua vaikka kuinka paljon hyvää. Mainitsen vielä, että toinen pojistaan on oma ja toinen adoptoitu, minä olen hänen kanssa yhdessä. Tuntuu, että nekin pojat ovat eri arvoissa.
Turhaanko yritän?
Minulla on seuraava ongelma; olen yrittänyt tehdä itseäni tutummaksi anopille, asumme todella lähekkäin ja ihan kiva olisi jos tulisimme toimeen.
Ongelma on kuitenkin siinä, kun olemme molemmat tavallaan aika ujoja, vaikka suumme kyllä saamme auki, mutta jotenkin sitä uutta puheenaihetta on vaikea keksiä. Minua jännittää se kun hän on niin kunnollinen ja tarkka sekä käytännönälyinen.
Minulla taas ajatus kirpoaa, en osaa valmistaa vaatteita, pystynyt imettämään, en osaa ajatella käytännönläheisesti tippaakaan. Ruokaa osaan tehdä ja perheen hoitaa, tosin.
Minusta jokainen on ok sellaisena kuin on ja hyväksyn että ihmiset ovat erilaisia, että on muita mielipiteitä.
En tiedä miten olisin hänen kanssaan, välillä tullaan juttuun, mutta esim yhtenä päivän tuli puhetta siitä kun hän oli kuullut naapurissa lapsen itkevän nukkumaan mennessä ja kummasteli kun vanhemmat eivät menneet katsomaan. Kerroin, että joillekin lapsille käytetään unikoulua, selitin mikä se on, ja arvelin että kyse oli sellaisesta, että ei kukaan varmaan huvikseen huudata lasta, vauvaa. Hän kaiketi pulttasi tästä?!? okei, ehkä meni yli?
Toinen josta huomasin hänen muuttuneen heti hiljaiseksi oli se, kun kerroin esikoisemme olleen herkkäuninen ja masuvaivainen vauvana. Sitä kesti voimakkaasti yli 6kk ja loppui 8kk iässä. Tästä tuli myös jonkin asteinen suutahdus, hän vaan jatkoi kun ZZZ oli vauvana niin rauhallinen ja hyvin nukkuva. Sanoin uudestaan, että ei kyllä ollut, niin alkoi olla hiljaa.
Olen ehkä todella tyhmä, mutta en ymmärrä häntä välillä yhtään. Tuntuu kun kaikki muut olisivat väärässä ja hän yksin oikeassa. On kuitenkin törkeää, että hän väittää vastaan asiassa jonka tunnen parhaiten, oma lapseni..
Humasin myös, että kun kehuin hänen poikaansa hienoksi mieheksi, ja omaa poikaani reipastuneeksi ja hyväksi, niin ei vastannut mitään. Omista asioista jaksaa puhua vaikka kuinka paljon hyvää. Mainitsen vielä, että toinen pojistaan on oma ja toinen adoptoitu, minä olen hänen kanssa yhdessä. Tuntuu, että nekin pojat ovat eri arvoissa.
Turhaanko yritän?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei!
Meilläkin anopin kanssa on tosi ihmeelliset välit. Ei oikein keksitä mitään puhumista, emme oikein ymmärrä toisiamme tai jotain. Ei olla ikinä kyllä oltu mitenkään riidoissakaan, eikä mitään sellaista, mutta ei olla ikinä pahemmin juteltukaan. Siis mistään "syvällisemmästä". Hänkin asuu ihan naapurissa mutta ei silti käy, vain piipahtaa tuomassa jotain ym. Olisi kiva olla anopin kanssa ystävä, mutta ei meistä tällä menolla varmaan ikinä sellaisia tule.
juu, olen ja tullut siihen tulokseen, että kukko se ei käskien laula! ja itsestäkin tässä alkaa kurjalta tuntua, kun saa tehdä aloitteen toisensa perään..ja usein turhaan. Jotenkin tuntuu että pitää itseään ns.arvoasteikossa oikein ylhäällä.