Oli vaikea keksiä hyvää otsikkoa tähän, mutta...
Kyse on siis siitä, että menen tuon jännittämisen/sosiaalisten pelkojen yms. asteen kanssa ihan laidasta toiseen. Joskus saatan olla ihan älyttömän sosiaalinen ja silloin ihmettelen, että miksi ihmeessä jännitän joskus niin kovasti. Toisinaan taas olen hirveän ahdistunut ja jännittynyt ja näinä aikoina taas mietin, että miten pystyin joskus niihin kaikkiin asioihin, joita teen, kun elän näitä parempia kausia. Kun elän äärimmäisen huonoa kautta, minua lohduttaa ehkä se, että parempi kausi on vielä tulossa. Kun taas elän hyvää kautta, pelkään kuitenkin koko ajan, että koska se loppuu.
Kun aloitin opiskelut tänä syksynä, olin tsempannut siihen niin kovasti, että olin ensimmäisenä opiskeluviikkona todella reipas ja sosiaalinen. Loin uusia suhteita ja otin kontaktia opiskelukavereihini ahkerasti. Nyt taas olen ollu todella syrjäänvetäytyvä ja olen varma, että kaveritkin ihmettelevät vaihtelevaa luonnettani.
Tuntuu vaan, että koko elämä on tämän jännittämisen kanssa taistelua, eikä sitä pysty hetkeksikään unohtaa. Jos jännitys poistettaisiin elämästäni, kaikki muuttuisi. Jännitys toisin sanoen vaikuttaa ihan jokaiseen asiaan elämässäni. Miksi juuri minusta tuli tällainen? Olen noidankehässä, josta poispääsy on hirveän vaikeaa. Olen käynyt hypnoterapiassa, josta oli aluksi apua. Kuitenkin, kun tuli kaikesta huolimatta seuraava ikävä kokemus sosiaalisessa tilanteessa, oli noidankehä taas valmis. Syön myös Propralia, joka auttoi aluksi hienosti ja luulin saaneeni ihanan elämäni takaisin. Nykyään olen joutunut suurentamaan annoskokoa rankasti, eikä lääke siltikään auta samalla tavalla.
Olen menossa nyt ihan tavalliselle psykologille. Luulen että tästä seuraa pitkä taival, että paranen, mutta kai se on oltava valmis siihen. Korostan vielä, että olen mukava, fiksu ja nätti tyttö. Ehkä juuri sellainen, josta uskoisi, että on itsevarma. Haluan tätä vaan korostaa siksi, että kaikki ihmiset eivät ole sitä miltä näyttävät. Minä taistelen joka päivä, etteivät muut huomaisi millainen jännittäjä raukka olen oikeasti. Se on nimittäin minulle ylitsepääsemättömän suuri häpeä. En ole ketonut asiasta läheisilleni ikinä.
Kiitos jos jaksoitte lukea tämän ja kommentoikaa!
Kyse on siis siitä, että menen tuon jännittämisen/sosiaalisten pelkojen yms. asteen kanssa ihan laidasta toiseen. Joskus saatan olla ihan älyttömän sosiaalinen ja silloin ihmettelen, että miksi ihmeessä jännitän joskus niin kovasti. Toisinaan taas olen hirveän ahdistunut ja jännittynyt ja näinä aikoina taas mietin, että miten pystyin joskus niihin kaikkiin asioihin, joita teen, kun elän näitä parempia kausia. Kun elän äärimmäisen huonoa kautta, minua lohduttaa ehkä se, että parempi kausi on vielä tulossa. Kun taas elän hyvää kautta, pelkään kuitenkin koko ajan, että koska se loppuu.
Kun aloitin opiskelut tänä syksynä, olin tsempannut siihen niin kovasti, että olin ensimmäisenä opiskeluviikkona todella reipas ja sosiaalinen. Loin uusia suhteita ja otin kontaktia opiskelukavereihini ahkerasti. Nyt taas olen ollu todella syrjäänvetäytyvä ja olen varma, että kaveritkin ihmettelevät vaihtelevaa luonnettani.
Tuntuu vaan, että koko elämä on tämän jännittämisen kanssa taistelua, eikä sitä pysty hetkeksikään unohtaa. Jos jännitys poistettaisiin elämästäni, kaikki muuttuisi. Jännitys toisin sanoen vaikuttaa ihan jokaiseen asiaan elämässäni. Miksi juuri minusta tuli tällainen? Olen noidankehässä, josta poispääsy on hirveän vaikeaa. Olen käynyt hypnoterapiassa, josta oli aluksi apua. Kuitenkin, kun tuli kaikesta huolimatta seuraava ikävä kokemus sosiaalisessa tilanteessa, oli noidankehä taas valmis. Syön myös Propralia, joka auttoi aluksi hienosti ja luulin saaneeni ihanan elämäni takaisin. Nykyään olen joutunut suurentamaan annoskokoa rankasti, eikä lääke siltikään auta samalla tavalla.
Olen menossa nyt ihan tavalliselle psykologille. Luulen että tästä seuraa pitkä taival, että paranen, mutta kai se on oltava valmis siihen. Korostan vielä, että olen mukava, fiksu ja nätti tyttö. Ehkä juuri sellainen, josta uskoisi, että on itsevarma. Haluan tätä vaan korostaa siksi, että kaikki ihmiset eivät ole sitä miltä näyttävät. Minä taistelen joka päivä, etteivät muut huomaisi millainen jännittäjä raukka olen oikeasti. Se on nimittäin minulle ylitsepääsemättömän suuri häpeä. En ole ketonut asiasta läheisilleni ikinä.
Kiitos jos jaksoitte lukea tämän ja kommentoikaa!
Vastaukset 7
Vanhimmat
oli kuin minun elämästäni!
Olen myös opiskelija, nätti ja ihan fiksu nuori nainen, ja ja..hirvee jännittäjä:( Tosiaan,mustakin tuntuu että elämässä ois NIIN paljon kaikkee ihanaa koettavaa ja asioita joita haluaisin tehdä, mutta tuo yksi inhottava vaiva pilaa (tai ainakin hankaloittaa TOSI paljon) kaikkea sitä mitä elämältäni oikeasti haluaisin. Tuntuu kuin olisin jotenkin umpukujassa, enkä tiedä yhtään mitä tekisin tai mihin suuntaan lähtisin...
Silti, jossain syvällä minussa on myös jotain positiivista voimaa, joka välillä pulpahtaa esiin ja auttaa minua jaksamaan. Sitten taas toisinaan olen niin niin maassa ettei uskoiskaan, eikä elämällä tunnu olevan mulle mitään annettavaa.
Mutta pitää jaksaa vielä uskoa parempaan huomiseen...
..että en ole yksin. Olen ihan normaali ihminen kuitenkin. Tää asia on vaan niin häpeällinen. Nytkin pari miespuolista ihmistä on pyytänyt mua kahville, mutta mua pelottaa. En ole oikeastaan ujo: en ujostele itseäni sillä lailla. Mutta koska olen muutaman kerran änkyttänyt/mennyt hämilleni/punastellut sosiaalisissa tilanteissa, on siitä tullut minulle noidankehä, josta vaan en pääse pois. Siis toisin sanoen pelkään ainoastaan näitä fyysisiä oireita - sitä, että ne huomataan ja niitä ihmetellään. Vaikeaa.
suosittelisin kokeilemaan EFT-terapiaa kotikonstina, ohjeet löytyvät googlesta hakemalla, Suomi 24-keskustelupalstalta.
Itse löysin avun vuosikausien ahistuksiin psykologisesta vyöhyketerapiasta tänä syksynä, yksinkertainen ja tehokas keino - ei tosin koululääketiedettä pilleri-bisneksineen.
Ainakin kannattaisi alkaa tutkia sitä, mihin nämä kaksi menetelmää (Saksassa MET-Behandlung) perustuvat, varmaan avautuisi ovi moneen ymmärrykseen. Meidän kehomme varastoi (alkaen jo ennen syntymää) erilaisia varsinkin negatiivisia kokemuksia, jotka sitten myöhemmin elämässä poukkoilevat erilaisina mörköinä meidän elämässämme. Pelkoina, jännityksiä, kauhuina, ahistuksiana - ja syynä voi olla joku tapahtuma vauvana (esim muutama kuolemantapaus, kuten minun tapauksessani, en vain tajunnut sitä). Kun traumat saadan pois, olo paranee.
Olen monien vuosien etsimisen jälkeen löytänyt nämä kaksi menetelmää ja todennut niiden olevan ainakin minulle tehokkaita.
Apua löytyy, jos jaksaa etsiä eri suunnista ja olla avoin vaihtoehtoisille menetelmille, nämä molemmat ovat täysin turvallisia.
Suomessa valitettavasti suhtaudutaan edelleen negatiivisesti vaihtoehtohoitoihin, itse olen etsinyt apua aika paljon Keski-Euroopan kautta, tai Ruotsin, niissä ollaan asioissa jo pidemmällä.
Jännityksen poistoon pitää ottaa mukaan fyysisen puolen kosketus, kiinalaisen lääketieteen merdiaanit tai miten sitä kutsutaankaan, silloin hoito on tehokkainta, koska tunne ei ole vain korvien välissä.
Onnea ongelman hoitamiseen!
Avun löytänyt
Siis toi oli just ku mun suusta sanottua..Mulla kans menee ihan laidasta laitaan..se on todella ärsyttävää!Itekki mietin et ilman tuota jännitystä olisin ihan erilainen,varmaankin oma itteni..nytten pitää vältellä sellaisia tilanyeita missä voi alkaa ahdistaa ja jännittää.Ja jotenkin isossa porukassa puhuminen on kaikkein kauheinta..nyt onneksi vihdoin sain haettua apua ja varasin psykologille ajan..jospa se vois jotenkin auttaa.Olisi ihana joskus kertoa muille että on entinen jännittäjä ja auttaa muita pääseen siitä eroon,mutta tuskin sitäpäivää tulee ikinä!Voimia ja hyvää syksyä sinulle!Et ole yksin:)
Olen ihan samanlainen! Olen reilu parikymppinen ja ihan samanlaista elämää elelen. Olen nätti, tyylikäs ja ihan mukava ihminen, kaikenpuolin normaali, mutta sitten tuo jännitys pilaa kaiken. Harmittaa niin kauheasti, kun koko elämääni varjostaa valtava pelko jatkuvasti jännittämisestä.
Minulla saattaa olla kanssa aikoja, joilloin ei ahdista tai jännitä. Elämä tuntuu ihan hyvältä jopa, mutta ei tarvita kuin yksi kerta, että iskee jossain tilanteessa äkisti jännitys ja se on sitten siinä taas. Sitten siitä seuraa ahdistus ja jännitys. Paha noidankierre on valmis.
Ja kun on hyviä aikoja, niin saattaa yhtäkkiä tulla mieleen se ahdistus ja se on sitten taas menoa. Alkaa jo seuraavana päivänä ahdistamaan. En saa sitä kierrettä katkaistua nyt ollenkaan. Ja kun menee hyvin, niin yritän olla kauhean varovainen, ettei käy mitään, josta jännitys taas alkaisi. Mutta ei se onnistu.
Tämä jännittäminen alkoi luultavasti sen vuoksi, että olin kerran kaupungilla kaverini kanssa ja hän sanoi äkisti, että huomaanko kuinka kaikki katsovat minua. Minulle tuli jotenkin hätä, että mikä minussa on vikana ja kaverini sanoi, että ei tarkoittanut sitä, vaan tarkoitti, että olen niin nätti, että katsotaan.
Siitä se lähti. Tuollaisesta pienestä asiasta. Ihan typerää. Muistan kun tulin kotia kaupungilta ja menin peilin eteen ja itkin, koska näytin jotenkin raihnaiselta omasta mielestäni.
En tiedä aloinko tuosta hetkestä sitten pelkäämään sitä, mitä muut ajattelevat minusta. Sitä ajattelen jatkuvasti, tykätäänkö minusta vai pidetäänkö kummallisena. Pelkään jotenkin kauheasti, että joku ajattelee minun olevan ihmeellinen tai jotenkin reppana. En usko kuitenkaan että epävarmuuteni ja ahdistukseni näkyy, sillä saan sen toistaiseksi peitettyä olemalla rauhallinen. Tosin en tiedä esitänkö sitten suhteettoman rauhallista :(
Ja aina hyvinä aikoina ajattelen, että miten minä nyt sillälailla olen stressannut, että eihän tässä nyt ole mitään hätää, päivä kerrallaan. Huonoina sitten ajattelen, että miten olen pystynyt tekemään sitä ja tätä. Miten olen onnistunut käymään asioilla siellä ja täällä. tai miten olen pystynyt pitämään koulussa aikoinani esitelmiä.
Tämä jännitys vie valtavasti energiaa. Koko ajan on keho hälytystilassa ja odottaa, että kohta jotain sattuu, kohta lyyhistyn. Sitten hermostuttaa, ja käy äreäksi. Ajatukset kiertää vain samaa kehää ahdistuneena kokoajan, ei pääse siitä eroon. On tuskallinen olo, hengittäminenkin ottaa koville ja rinnasta puristaa inhottavasti. Samoin mahassa pistelee ja mikään ei tunnu hyvältä. Kuin olisi sidottuna jotenkin.
Kumpa me kaikki pääsisimme eroon tällaisesta turhanpäiväisestä! Kumpa saisin otettua tämän pois, niin ottaisin varmasti jokaikiseltä ihmiseltä, on tämä nimittäin niin inhottavaa, että ei uskoisi.
Pärjäilkää!
Olen jostain lukenut: "Vain muuttamalla ajatuksesi, voit muuttua".
Jos yrittäisitte muuttaa ajatusmaailmaanne, ette ajattelisi miltä näytätte, miten puhutte jne. vaan kiinnittäisitte huomionne itse tilanteeseen, mitä ympärillänne tapahtuu, niin ette "muistaisikaan" jännittää.
Kyllä jännittäminen jää iän myötä pois. Niin kuin minullakin. Nyt en enää edes ajattele, että jännittäisin!
Iloa elämmänne!
Sepä se. Korostan vielä että olen mukava fiksu ja nätti. Juuri sellainen, enkä halua muiden huomaavan, että olenkin heikko. En halua joutua muiden armoille, olen vahva vaikka väkisin.
Raukkako tunnustaa pelkonsa? Rohkea salaa? Miten elämästä tuli pelkkää selviytymistä? Miksen voi olla enää minä?
Täytyy olla vahva!
Mikä minua jännittää? Se että muut huomaa!
Mitä?? Että minua jännittää, pelkään!
Mikä minua sitten jännittää kun muut todella huomaavat?
En tiedä? Ei kai mikään. Voin taas olla ihan älyttömän sosiaalinen. Hah ette te mulle mitään mahda. Nyt olen ihan oikeesti vahva. Mulla ei oo enää mitään salattavaa.