Tuli tässä mieleen tällainen asia,että kun alla keskusteltiin onko vamma rajoittanut parinmuodostusta,perhettä ja muuta normaalia elämää vai ei...
Toiset kokevat että rajoittaa ja toiset että ei varmasti rajoita ja ongelma on korvien välissä jos antaa vamman rajoittaa itseään..itsekin olen jälkimmäisellä kannalla.
Mutta,esim itseäni ei pelkkä liikuntaeste ole koskaan rajoittanut mutta sairaus josta liikuntaeste johtuu on paljonkin.
Meillä on niin erilaisia elämäntilanteita,voit olla terve vammainen tai sairas vammainen.Sairaudet rajoittavat meitä jossain määrin,vamman ei tarvitse...jos minulla olisi vain liikuntavammani muttei kipuja ym siihen liittyvää olisin häpi forever!
En tiedä saitteko selkoa hieman hajanaisesta tekstistäni...toivottavasti.
Toiset kokevat että rajoittaa ja toiset että ei varmasti rajoita ja ongelma on korvien välissä jos antaa vamman rajoittaa itseään..itsekin olen jälkimmäisellä kannalla.
Mutta,esim itseäni ei pelkkä liikuntaeste ole koskaan rajoittanut mutta sairaus josta liikuntaeste johtuu on paljonkin.
Meillä on niin erilaisia elämäntilanteita,voit olla terve vammainen tai sairas vammainen.Sairaudet rajoittavat meitä jossain määrin,vamman ei tarvitse...jos minulla olisi vain liikuntavammani muttei kipuja ym siihen liittyvää olisin häpi forever!
En tiedä saitteko selkoa hieman hajanaisesta tekstistäni...toivottavasti.
Vastaukset 13
Vanhimmat
sairaus rajoittaa fyysistä toimintakykyä merkittävästi ja on luonteeltaan etenevää laatua, koko tää parinmuodostustouhu ei välttämättä nouse tärkeysjärjestyksessä ihan päällimmäiseksi asiaksi elämässä. kuitenkin tilanne oman sairauden suhteen niin sanotusti elää koko ajan ja tilanne ku tilanne on jotenkin aina hyväksyttävä asiaan kun ei voi oikeen hirveesti vaikuttaa muuten ku elää päivä kerrallaan- periaatteella. mutta kun on päässy sinuiksi oman sairautensa kanssa ja huomaa että sen kanssa voi elää sen rajoittavuudesta huolimatta niin arvostaa muitakin asioita. ja aina on voinu todeta että no hyvä että asiat on niinkin hyvin kun ne tilanteesseen nähden voi olla, koska voishan tilanne olla pahemminkin.
no jaa en tiedä saiko mun sepustuksista sen paremin tolkkua :)
uskaltamatta ottaa askelta eteenpäin. Itse en tiedä tulevaisuudestani mitään. Mangeettikontroliin kohta menossa.
Kun kivan ihmisen tapaa ja oikein kolahtaa... Itse ainakin tyrmäsin toisen, vaan sen vuoksi, koska en halua olla taakaksi jollekkin, jos sairastun pahemmin. Tuossa kyllä tein itsekkäästi, olisihan toiselle edes pitänyt antaa valintamahdollisuus ja senpuoleen eihän ketään muutenkaan pidetä pakkosuhteessa. Kai sitten ajattelin että en kestäisi jos huonommaksi menisin, niin siinä samassa kun joku rakas vielä jättäisi. Mikäs tässä ollessa, aina vois huonomminkin mennä.
itsekkyydestä, mutta useimmiten aika moni etenevää sairautta poteva on todennäköisesti ainakin jossain vaiheessa keskustellut lääkärin kanssa siitä, mitä tilanne edetessään tuo tullessaan. kunnon asteittaiseen heikkenemiseen mukautumnen sekä vielä lisäksi kaiken sen sovittamiseen arkeen ja elämään voi vaan olla jo sen verran painava taakka kantaa, että ei yksinkertaisesti oo niitä voimavaroja jakaa sitä kaikkea saati sitten koko elämäänsä jonkun toisen kanssa.
Itselläni on vain tämä vamma, mutta usein apuväline aiheuttaa kivuliaita haavaumia ym. ongelmia ja silloin jään kotiin niitä hoitamaan. Samoin jos täytyy kävellä pitkiä matkoja, kipeytyy selkä tai niska tms. Onkohan mahdollista että olisi vammainen jolla ei koskaan olisi vammasta johtuvia kipuja?
"Onkohan mahdollista että olisi vammainen jolla ei koskaan olisi vammasta johtuvia kipuja?"
On meitäkin. Minä olen ns. vaikeavammainen (haitta-aste 80%), mutta ei minulla ole vammasta johtuvia kiputiloja. Minulla on kipuja, jos loukkaan itseni, mutta ne siis johdu vammasta sinänsä.
Koen siis olevani vammainen, ja on minun tilanteelleni latinankielinen diagnoosikin, mutta en koe olevani potilas tai sairas.
Millä tavalla liikut paikasta toiseen?
Ehkä tuo kysymykseni muuten pitäisikin korjata muotoon: Onkohan mahdollista että liikuntavammaisella ei olisi vammasta johtuvia kipuja?
ceepparuus muistuttaa päivittäin semmosilla lihaskivuilla, istumassa seisomaan noustessa ja varsinkin siitä liikkeelle lähtiessä. iän myötä senkun lisääntyvät Aika ei tuu kyllä parantamaan. Pitäisi muistaa venytellä voimistella enemmän, se auttais vähäisen.
lihasrappeumia sairastavilla on kuulemma kans kipuja, mut itselläni ei oo koskaan ollu joitakin satunnaisia päänsärkyja lukuun ottamatta muita varsinaisesta sairaudsta johtuvia kipuja.
Minulla on CP-vamma, mutta spastisuus ei ole varsinaisia kipuja aiheuttanut, toistaiseksi. Niska ja hartiat voi tuntua jäykiltä pitkän koneella istumisen jälkeen, mutta ei nekään varsinaisesti kipeydy. Ja kivuitta tietty toivon pysyväni, koska mitä olen muilta saman vamman omaavilta kuullut niin kun kivut alkaa niin ne ei sitten koskaan enää häviä....
... lyhyet matkat kävellen. Se ei aiheuta kipuja.
Pidemmät matkat liikun töihin ym. taksilla.
Tosi pitkät matkat liikun lentokoneella.
Olen ymmärtääkseni juuri liikuntavammainen, mutta on tässä muutakin mukana.
että eikö liikuntavammaisella kivusta johdu se ettei jaksa liikkua pidempää matkaa? Erilainen kävelytapa tai muu liikkuminen vaatii paljon enemmän lihastyötä ja siksi kropan lihakset väsyy ja kipeytyy lyhyemmällä matkalla kuin ns. terveillä. Ei varmaan tosiaan kyllä päde sitten kaikkiin.
Vaikuttaahan se. Tosin harjoittelemalla jaksamista voidaan parantaa. Kun keväällä aloin monen vuoden tauon jälkeen käymään lenkillä, jaksoin juosta ehkä kilometrin kun olin huonossa kunnossa. Kesän puolivälissä jaksoin pisimmillään juosta 14 km. Nyt olen käynyt enemmän punttiksella kuin lenkillä, sillä kilpailukausi on ohi.
ja oikeassa olet että treenamalla voi parantaa jaksamista. Ja treenata voi monella tavalla, itse en pysty juoksemaan askeltakaan mutta esim. vedessä voi tehdä tosi rankkojakin harjoituksia. Ei muuta kuin hallille taas ensi viikolla..